milloin ei ole tarpeen alottaa heti kun silmät aukenee, sitä iänikuista "mullon ikävä" murehtimisella.
Aika rankkaa murehtia jatkuvasti, nimenomaan vielä sitä, minkä tietää mahdottomaksi. Olettaa vaan itse että se joskus toteutuu, vaikka vain oma mieli sen on kehitellyt.
Aurinkoista torstaita, ja nauttikaa kaikesta siitä mitä on olemassa.
Aika rankkaa murehtia jatkuvasti, nimenomaan vielä sitä, minkä tietää mahdottomaksi. Olettaa vaan itse että se joskus toteutuu, vaikka vain oma mieli sen on kehitellyt.
Aurinkoista torstaita, ja nauttikaa kaikesta siitä mitä on olemassa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ei oo ollu sellaista aamua moneen kuukauteen...
Aamuisin kun noita öisiä tekstejä luen, niin tullut vaan mieleen että onko todella niin ettei edes yö tuo rauhaa. Ei unta, vain levotonta olotilaa, haaveita ja toivottomuutta siitä mikä on mahdottomuus, ja tavoittamatonta.
Vaikea vastata tuohon muuten kuin omasta puolesta, iltavirkkuna on aikaa miettiä ja pohtia pitkälle yöhön... Yö on sitten just sitä haaveita ja toivottomuutta tai jotain.
Ikävä pistää kropan ihan sekaisin ja stressi kirjaimellisesti repii hiukset päästä. Sitäpä mulla.
Luonnollinen reaktio siihen kun menettää jotain/jonkun joka oli todella tärkeä. Tänä vuonna itkin kuukauden aikana enemmän kuin koskaan ennen, en nukkunut moneen vuorokauteen ja ruokakaan ei pysynyt kunnolla sisällä. Sain jonkun kroonisen lihasjumin ja pää oli jatkuvasti kipeä sekä hiukset lähti tukkoina irti. Jos joku tulee sanomaan että en kaipaa niin vittu se saa kyllä mustan silmän!
Ei kerkee aamuisin kun on tekemistä. Sillon jos voi jäähä pötkötteleen sänkyyn on kiva haaveilla vähäsen. En mä mittää murehi tän ikäväni kanssa.
Kaikki mikä vie ajatukset pois siitä polttavasta ikävästä on mielelle hyväksi, antaa uutta sisältöä elämään ja uusia näkökohtia tulevaisuuteen.
http://youtu.be/57kFne-X4AI
En murehdi minäkään. Hyvä ja kevyt olo.
http://www.youtube.com/watch?v=ZxEazBfPVFg
Pakko myöntää, että jo heti vauvasta lähtien olen jotakin ikävöinyt -koko ajan, nolo tunnustaa...
Aluksi tietenkin sitä äidin tissiä: heti tuli nälkä, kun nisä irtosi huulista...
Sitten kavereita -niitä kun ei koskaan ollut...
Muualla ollessa oli aina ikävä kotia...
Armeijassa oli kova ikävä äitiä...
Sitten aloin ikävöidä naisia -ja nimenomaan naisia, en naista...
Nyt ikävöin Naista -joka päivä ja lähes joka hetki...
Niin että ikäväni pysyy vauvasta vaariin, -kohde vain vaihtuu...
Puhut täyttä asiaa. Rakkaus ja ikävähän on ikuista, kohteet vaan
vaihtuu ;-).
harmittaa niin vietävästi...onko aloittajalla sellaista aamua ettei viduttaisi??? Ei taida olla..
Niin se näyttää olevan...
No kuulehan kummaa, minkäs sille voi ettei v!tuta pätkääkään ;o).
Tuo on vain sinun, ei minun päästäni tullut ajatus ;o).
No minä. Kyllä se aikansa otti, mutta mahtavaa että meni ohi.
Koukussa olin minäkin, mutta se on ohi. En tosin menettänyt, mutta se piti kiinni jokaisessa hetkessä, kuin solmu mikä on liimattu kiinni, mutta viimein se solmun liima liukeni, ja ihana vapaus koitii.