En tiedä mistä se johtuu, mutta en pysty todellakaan syömään toisten ihmisten kanssa ja etenkin samassa pöydässä istuminen ahdistaa.
Kun siskoni kaverit tulevat meille kylään ja minulla on nälkä, menen jääkaapille ja otan sieltä jotakin nopeasti syötävää ulos, sitten istun -tai seison ja olisi järkyttävää jos joku heistä kävelisi luokseni keittiöön ja näkisi kun syön. En ymmärrä miksi.
Kun olin työssäoppimassa tai töissä, jokaisessa paikassa, en pystynyt syömään mitään ihmisten edessä samassa pöydässä tai sitten istuin pöytään ja söin ruoan 5minuutissa ja lähdin nopeasti pois viemään tiskini. Töissä en syönyt koskaan muiden nähden, kävelin aina kotiin ja söin siellä lukittuna omaan huoneeseeni.
Julkisella paikalla ruokailu ei tulisi kuuloonkaan, sillä se on niin intiimi asia jotenkin itselleni että en halua ihmisten sitä näkevän. Ja uskoisin muutenkin meneväni ahdistukseen niin että en pystyisi rentoutumaan ollenkaan ja stressaantuisin, sitten alkaisin ahdistuksen kasvaessa saada aggressiota ja kyyneleet saattaisivat alkaa valumaan. Silloin, juuri silloin tekee mieli juosta pois.
En tiedä, mistä tämä johtuu. Se on vain niin, että minua ahdistaa mielettömästi koko asia. En voisi asua kenenkään muun kanssa kuin perheeni, koska kuinka hirveää se nyt olisi jos joutuisin syömään jonkun kanssa.
Kyse ei ole siitä, että olisin joku hienopieru.
Minulla ei ole koskaan ollut syömishäiriötä.
Tuntemattoman kanssa syöminen olisi viimeisin tekoni.
Luulisin tuon kaiken johtuvan siitä, että pohjimmiltaan en pääse irti tunteesta joka pitelee minua kiinni ja muistuttaa minua joka päivä peiliin katsoessani. En pysty enään uskomaan, että voisin olla samanlainen taas, yhtä koossa ja yhtä elämänhaluinen. Olen toivonut pääseväni pois täältä ja en osaa enään nauttia ihmisten seurasta samalla tavalla kuin joskus, kaipaan niitä aikoja niin väkevästi kun sain olla niin luonnollisesti heidän kanssaan ja olla oma vapautunut ja harkitseva itseni joka joskus luotti itseensä ja muihin ihmisiin.
En ole jaksanut enään uskoa elämään ja siihen että voisin sitä osata enään jatkaa kuten minun kuuluisi koska mitä minä ikinä teenkään, minun sisäiset arpeni muistuttavat minua siitä mitä eräs ihminen teki minulle joskus: Hän tappoi minut henkisesti.
Lopetin yrittämästä elämässä, irrotin otteeni ja tein sen etukäteen koska se olisi ollut ensimmäinen vaihe siihen että minä lähden pois.
En pysty enään tuntemaan itseäni ihmiseksi, en kuulu tänne enään. Kenenkään ei pitäisi tutustua edes minuun koska minulla ei ole enään mitään sanottavaa ihmisille. Yhden päivän aikana saattaisin olla seuraksi, en enään kahden.
Kun siskoni kaverit tulevat meille kylään ja minulla on nälkä, menen jääkaapille ja otan sieltä jotakin nopeasti syötävää ulos, sitten istun -tai seison ja olisi järkyttävää jos joku heistä kävelisi luokseni keittiöön ja näkisi kun syön. En ymmärrä miksi.
Kun olin työssäoppimassa tai töissä, jokaisessa paikassa, en pystynyt syömään mitään ihmisten edessä samassa pöydässä tai sitten istuin pöytään ja söin ruoan 5minuutissa ja lähdin nopeasti pois viemään tiskini. Töissä en syönyt koskaan muiden nähden, kävelin aina kotiin ja söin siellä lukittuna omaan huoneeseeni.
Julkisella paikalla ruokailu ei tulisi kuuloonkaan, sillä se on niin intiimi asia jotenkin itselleni että en halua ihmisten sitä näkevän. Ja uskoisin muutenkin meneväni ahdistukseen niin että en pystyisi rentoutumaan ollenkaan ja stressaantuisin, sitten alkaisin ahdistuksen kasvaessa saada aggressiota ja kyyneleet saattaisivat alkaa valumaan. Silloin, juuri silloin tekee mieli juosta pois.
En tiedä, mistä tämä johtuu. Se on vain niin, että minua ahdistaa mielettömästi koko asia. En voisi asua kenenkään muun kanssa kuin perheeni, koska kuinka hirveää se nyt olisi jos joutuisin syömään jonkun kanssa.
Kyse ei ole siitä, että olisin joku hienopieru.
Minulla ei ole koskaan ollut syömishäiriötä.
Tuntemattoman kanssa syöminen olisi viimeisin tekoni.
Luulisin tuon kaiken johtuvan siitä, että pohjimmiltaan en pääse irti tunteesta joka pitelee minua kiinni ja muistuttaa minua joka päivä peiliin katsoessani. En pysty enään uskomaan, että voisin olla samanlainen taas, yhtä koossa ja yhtä elämänhaluinen. Olen toivonut pääseväni pois täältä ja en osaa enään nauttia ihmisten seurasta samalla tavalla kuin joskus, kaipaan niitä aikoja niin väkevästi kun sain olla niin luonnollisesti heidän kanssaan ja olla oma vapautunut ja harkitseva itseni joka joskus luotti itseensä ja muihin ihmisiin.
En ole jaksanut enään uskoa elämään ja siihen että voisin sitä osata enään jatkaa kuten minun kuuluisi koska mitä minä ikinä teenkään, minun sisäiset arpeni muistuttavat minua siitä mitä eräs ihminen teki minulle joskus: Hän tappoi minut henkisesti.
Lopetin yrittämästä elämässä, irrotin otteeni ja tein sen etukäteen koska se olisi ollut ensimmäinen vaihe siihen että minä lähden pois.
En pysty enään tuntemaan itseäni ihmiseksi, en kuulu tänne enään. Kenenkään ei pitäisi tutustua edes minuun koska minulla ei ole enään mitään sanottavaa ihmisille. Yhden päivän aikana saattaisin olla seuraksi, en enään kahden.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihmiset eivät enään tunne minua, olen ollut tekemisissä vain muutaman ihmisen kanssa. Olen juonut hänen kanssaan aika paljon ja tehnyt paljon asioita jotka olen mokannut täysin.
http://www.youtube.com/watch?v=HGTLpz_pPMo
Jotenkin pelkään ettei kukaan koskaan haluaisi olla kanssani koska minä olen pilannut kaiken.
Onko elämässäsi tapahtunut jotain isoja muutoksia?
En edes tiedä enään mitä tarkalleen on tapahtunut.
Tapasin narsistin, kolme vuotta olin tekemisissä kunnes poistin hänen sukunsa ja perheensä kavereistani hänet mukaanlukien facebookissa.
Muutuin tämän jälkeen täysin ja eristyin ihmisistä, sitten aloin juomaan vain muutaman ihmisen kanssa ja nyt kun menen yksin asioille, minua ahdistaa että heistä joku tulee vastaan tai että joku toinen tulee kertomaan minulle mokistani. Tai että saan kuulla syyllistystä tältä itse henkilöltä tai hänen mieheltään joka on itsekin luonnehäiriöinen.
En jaksa enään yrittää, se on totta.
Olen ollut poissa koulusta jo kauan koska hän on samalla luokalla kanssani. Ei kiinnosta enään mikään, suoraansanottuna. Juuri nyt on se hetki kun haluan kuolla koska en pääse yli tästä kaikesta.
Asun vielä kotona ja olen vailla mitään tulevaisuutta, en tiedä mitä teen koulun kanssa koska olen menettänyt kaiken uskallukseni tulevaisuuteen, tai toivoni että siitä tulisi jotakin. En usko osaavani hoitaa asioitani ja kun minulle kerrotaan eri paikoissa miten tehdä asioita, unohdan ne samantien.
En jaksa enään katsoa itseäni peilistä, tai kasvojani jotka ovat menneet pilalle tästä kaikesta. Eloton katse silmissä, kyyneleet jotka valuvat pitkin poskia. Kasvot jotka ovat menetetyt, niin luonnolliset joista kaikki voisivat kertoa kuka minä oikeasti olen. Varaa ei ole edes meikkeihin enään. Rahaa ei tule mistään, tarvitsisin kyllä mutta en jaksa nähdä vaivaa koska voimat ovat menneet ja en halua kysyä isältäni.
Täällä on jotenkin pärjättävä, itse mietin miten edes olen täällä enään. Itse en itsestäni usko pystyväni huolehtimaan tai pääsemään ylitse näistä kokemuksista.
Sen kun alat pistellä vaan suuhus ruokaa ja pureksit - unohda kaikki muu. Se auttaa.