Kirjoitin tämän alunperin ihastumisiin, mutta minua pyydettiin siirtämään tämä tänne, jossa meitä samassa tilanteessa olevia kai on enemmänkin. Mulle on käynyt näin:
Alkaa mennä hermot. Ihastumiseen ja itseeni. Pakko oksentaa tämä jonnekin, onpahan syy sekin kirjoittaa tälle foorumille. Kaikki alkoi niin pienestä, piti vain työkaverille näyttää, että minkälainen mies ulkoisesti viehättää. Katseeni alkoi vaivihkaa etsiytymään häneen useammmin, päivä päivältä kiinnostuin enemmän, ihastuin, juutuin enkä enää pääse irti. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa, vaikka elämää olen nähnyt ja elänyt. Suhteissa, pitkässäkin, ollut. Mitä helvettiä tämä oikein on?
Ongelmaa ei ehkä olisi, jollen olisi näinkin sosiaaliseksi ja puheliaaksi ihmiseksi tällaisissa tilanteissa järjettömän ujo. Tai jos mies olisi vähän vanhempi ja vähemmän viehättävä... Tässä sotkeentuvat kaikki mahdolliset tunteet. Järki on yrittänyt tehdä oman osuutensa, se kuiskuttaa korvaan, ettei hän kuitenkaan minusta kiinnostuisi, vanhemmasta ja no, tällaisesta. Ei vaikka ystävät sanovat minun olevan ihana, kaunishymyinen nainen. Entinen mieheni vain oli eri mieltä ja sai minut uskomaan siihen, ettei minussa ole mitään viehättävää. Nyt häpeän jo ihastumistani häneen. Luulen, että hän tietää sen eikä halua kohdata minua, vaikkei näin olisikaan. Järkevä äiti, aikuinen nainen pyörittää omassa päässään melkomoista draamaa, joka on minulle täysin vierasta ja tuntuu vaarallisen turvattomalle.
Mitä tekisin, jos uskaltaisin? Pyytäisin kaveriksi fb:ssa, laittaisin työsähköpostiin puolitotisen treffipyynnön johonkin kivaan aktiviteettiin, keksisin tikusta asiaa töissä... Ja tämähän se kuristaa. Kun mitään en pysty tekemään! Hänen lomansa aikana keräsin rohkeutta ja olin ihan varma, että hänen palattuaan kanttini kestää vaikka nöyryytyksen. Ja kun hänet näin, oli luu kurkussa samantien. Moikkaan muita joskus ehkä vähän ujosti, mutta moikkaan kuitenkin. Jonkun tutumman miehen kanssa saatan jäädä jutullekin. Hänet kohdatessani olen täysin jäässä. Puserran itsestäni tervehdyksen, jos uskallan. Kuljen tyynen rauhallisesti ohi, vaikka sisälläni riehuu tuli. Olen hänen kanssaan jutellut, mutta sitä ei lasketa. Pienistä eli isommista rentouttavista huolimatta taisin olla hyvinkin asiallinen ja sain pidäteltyä itseni ja tunteenpurkaukseni.
Mitä hänelle sanoisin? Olen tietoinen sinusta samassa tilassa, kuulen ja tunnistan askeleesi, vaikken sinua näe. Äänesi on mukava ja tapasi puhua ihmisille lämmin, katseesi on kuulijasta kiinnostunut. Minuun vetoaa rauhallinen äärettömän miehekäs olemuksesi, mutta samaan aikaan olet poikamaisen rento. Olen yrittänyt päästä eroon ihastumisestani sinuun. Olen yrittänyt tavata muita avoimin mielin ja tavannutkin. Mutta ajatukseni päätyvät aina sinuun, kukaan muu ei yrittämisestäni huolimatta pääse lähemmäs. Haluaisin tutustua sinuun paremmin ja näyttää sinulle, millainen minä olen. Ja kyllä, haluaisin syliisi, silittää niskaasi ja kokeilla, millaista kanssasi on suudella ja tutkia, mitä siitä voisi seurata. Ja jollen sinua kiinnostaisi, niin kestäisin sen kuin nainen.
Suuntaan tai toiseen, kunhan pääsisin tästä ahdistuksesta jonnekin! Syliin mieluiten, leveitten hartioittesi suojaan.
Alkaa mennä hermot. Ihastumiseen ja itseeni. Pakko oksentaa tämä jonnekin, onpahan syy sekin kirjoittaa tälle foorumille. Kaikki alkoi niin pienestä, piti vain työkaverille näyttää, että minkälainen mies ulkoisesti viehättää. Katseeni alkoi vaivihkaa etsiytymään häneen useammmin, päivä päivältä kiinnostuin enemmän, ihastuin, juutuin enkä enää pääse irti. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa, vaikka elämää olen nähnyt ja elänyt. Suhteissa, pitkässäkin, ollut. Mitä helvettiä tämä oikein on?
Ongelmaa ei ehkä olisi, jollen olisi näinkin sosiaaliseksi ja puheliaaksi ihmiseksi tällaisissa tilanteissa järjettömän ujo. Tai jos mies olisi vähän vanhempi ja vähemmän viehättävä... Tässä sotkeentuvat kaikki mahdolliset tunteet. Järki on yrittänyt tehdä oman osuutensa, se kuiskuttaa korvaan, ettei hän kuitenkaan minusta kiinnostuisi, vanhemmasta ja no, tällaisesta. Ei vaikka ystävät sanovat minun olevan ihana, kaunishymyinen nainen. Entinen mieheni vain oli eri mieltä ja sai minut uskomaan siihen, ettei minussa ole mitään viehättävää. Nyt häpeän jo ihastumistani häneen. Luulen, että hän tietää sen eikä halua kohdata minua, vaikkei näin olisikaan. Järkevä äiti, aikuinen nainen pyörittää omassa päässään melkomoista draamaa, joka on minulle täysin vierasta ja tuntuu vaarallisen turvattomalle.
Mitä tekisin, jos uskaltaisin? Pyytäisin kaveriksi fb:ssa, laittaisin työsähköpostiin puolitotisen treffipyynnön johonkin kivaan aktiviteettiin, keksisin tikusta asiaa töissä... Ja tämähän se kuristaa. Kun mitään en pysty tekemään! Hänen lomansa aikana keräsin rohkeutta ja olin ihan varma, että hänen palattuaan kanttini kestää vaikka nöyryytyksen. Ja kun hänet näin, oli luu kurkussa samantien. Moikkaan muita joskus ehkä vähän ujosti, mutta moikkaan kuitenkin. Jonkun tutumman miehen kanssa saatan jäädä jutullekin. Hänet kohdatessani olen täysin jäässä. Puserran itsestäni tervehdyksen, jos uskallan. Kuljen tyynen rauhallisesti ohi, vaikka sisälläni riehuu tuli. Olen hänen kanssaan jutellut, mutta sitä ei lasketa. Pienistä eli isommista rentouttavista huolimatta taisin olla hyvinkin asiallinen ja sain pidäteltyä itseni ja tunteenpurkaukseni.
Mitä hänelle sanoisin? Olen tietoinen sinusta samassa tilassa, kuulen ja tunnistan askeleesi, vaikken sinua näe. Äänesi on mukava ja tapasi puhua ihmisille lämmin, katseesi on kuulijasta kiinnostunut. Minuun vetoaa rauhallinen äärettömän miehekäs olemuksesi, mutta samaan aikaan olet poikamaisen rento. Olen yrittänyt päästä eroon ihastumisestani sinuun. Olen yrittänyt tavata muita avoimin mielin ja tavannutkin. Mutta ajatukseni päätyvät aina sinuun, kukaan muu ei yrittämisestäni huolimatta pääse lähemmäs. Haluaisin tutustua sinuun paremmin ja näyttää sinulle, millainen minä olen. Ja kyllä, haluaisin syliisi, silittää niskaasi ja kokeilla, millaista kanssasi on suudella ja tutkia, mitä siitä voisi seurata. Ja jollen sinua kiinnostaisi, niin kestäisin sen kuin nainen.
Suuntaan tai toiseen, kunhan pääsisin tästä ahdistuksesta jonnekin! Syliin mieluiten, leveitten hartioittesi suojaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.