Minulla todettiin vuonna 2006 keskivaikea masennus ja akuutti työuupumus. Jäin sairauslomalle, joka loppujen lopuksi kesti 5 kk.
Minua hoidettiin hyvin. Työterveyslääkäri antoi ensin lyhyen sairausloman hyvää tarkoittavia neuvoja ulkoilun lisäämisestä ja unelmien tavoittelusta, mutta ymmärsi parin käyntikerran jälkeen että eipä taida ihan sillä oieta.
Aloitettiin lääkitys (efexor), sain B-lausunnon ihan oikealta psykiatrilta, ja pääsin myös kunnallisen mielenterveyshuollon piiriin, eli sain keskusteluapua mielenterveyosaston lääkäriltä.
Pikkuhiljaa tilanne koheni, lääkityksen avulla sain elämän kontrolliin eikä koko ajan tuntunut niin pahalta, ja työt alkoivat taas sujua. Keskustelin mielenterveyslääkärini kanssa ensin n. pari kertaa kuukaudessa, sitten käyntikerrat harvenivat. Kävimme läpi elämääni: arkea, parisuhdetta, suhdetta työtovereihin, tunteita, jne.
Vuodet vierivät, vaihdoin työpaikkaa ns "unelmaduuniin", lapsia syntyi jne. Elämä oli mallillaan, ei suurempia rahahuolia, mukavasti nousujohteinen ura. Hieno perhe, lapset jotka vetävät huippuarvosanoja, tasapainoinen parisuhde. Jatkoin keskustelukäyntejä kaikki nämä vuodet, ja keskityimme siihen, kuinka oppisin olemaan vaatimatta itseltäni liikoja, ja hyväksymään epätäydelliset ratkaisut itseltäni. Ihmettelimme myös yhdessä, kuinka ripustautuva puoliso minulla on, ja käytimme paljon aikaa tämän asian vaikutusten pohtimiseen.
Lääkityksen lopetin vuonna 2014 alkuvuodesta lopullisesti.
Hienoa, eikö totta?
Näin se ulospäin meni, mutta sisäisesti olen koko tuon ajan vajonnut koko ajan syvemmälle johonkin epämääräiseen tunnottomuuden ja arvottomuuden tilaan. En pysty kohta enää selviytymään arjen rutiineista, tai lukemaan lehtiartikkelia keskittymiskyvyn puutteen takia.
Se on nyt tullut päätepisteeseensä, ja mieleni kulissit alkavat romahtaa. Hullua tässä on se, että tämä kaikki on tapahtunut pikkuhiljaa samalla kun toipumiseni on "edennyt".
Tosiasiassa uskon, että lääkitys jota sain, auttoi vain siinä suhteessa, että tilanne ei ollut koko ajan päällä. Se ei auttanut saamaan paremmin kiinni itsestään ja elämästään, tai oikaisemaan saamattomuuden ja toimintakyvyn heikkenemisen kierrettä.
Asiat soljuvat omalla painollaan, laskut jäävät maksamatta, auton huoltoajat sopimatta, veroilmoitus jättämättä. Tiedossa on n. 1500 euron ylimääräinen veronkorotus ilmoittamattomista tuloista, koska en jaksa neuvotella oikaisusta. Kaikki interaktio ihmisten kanssa tuntuu hyvin, hyvin vaikealta.
Jos olisikin niin, että voisi ottaa jostain "vaivaavasta asiasta" kiinni ja lähteä korjaamaan sitä. Yritän usein tarkkailla itseäni ja elämääni ulkopuolelta, ja tiedostan, että ne asiat, jotka saavat minut raiteiltani, eivät ole isoja asioita. Tällä hetkellä tunnen olevani nurkkaan ahdistettu eläin, jolla ei ole pakotietä. En tiedä mistä tämä johtuu, enkä tiedä miten sen korjaisi.
Palaaminen tuon hoitoputken alkupäähän, niiden tuloksettomien keskustelujen läpikäynti taas alusta asti, ulkopuolisen kova halu auttaa ja kiinnittyä epäolennaisuuksiin etsiessään syitä joita ei ole - tuntuu etten jaksa sitäkään.
Kirjoitin tämän, jotta voisin jäsentää asiaa jotenkin, ja palata tähän anonyymisti. En halua, että tämä jää jonnekin "talteen" joten ironisesti julkinen verkkopalvelu tuntuu varmimmalta paikalta säilyttää anonymiteetti.
Tältä minusta tuntuu, juuri nyt, juuri tällä hetkellä. Synkkä lohduttomuus, ei ulospääsyä. Luen silti iltasadun lapsille, vietän "laatuaikaa" vaimon kanssa, ja tulen aamulla kiltisti töihin.
En vain tunne mitään, en unelmoi mistään, enkä pysty keskittymään mihinkään.
Minua hoidettiin hyvin. Työterveyslääkäri antoi ensin lyhyen sairausloman hyvää tarkoittavia neuvoja ulkoilun lisäämisestä ja unelmien tavoittelusta, mutta ymmärsi parin käyntikerran jälkeen että eipä taida ihan sillä oieta.
Aloitettiin lääkitys (efexor), sain B-lausunnon ihan oikealta psykiatrilta, ja pääsin myös kunnallisen mielenterveyshuollon piiriin, eli sain keskusteluapua mielenterveyosaston lääkäriltä.
Pikkuhiljaa tilanne koheni, lääkityksen avulla sain elämän kontrolliin eikä koko ajan tuntunut niin pahalta, ja työt alkoivat taas sujua. Keskustelin mielenterveyslääkärini kanssa ensin n. pari kertaa kuukaudessa, sitten käyntikerrat harvenivat. Kävimme läpi elämääni: arkea, parisuhdetta, suhdetta työtovereihin, tunteita, jne.
Vuodet vierivät, vaihdoin työpaikkaa ns "unelmaduuniin", lapsia syntyi jne. Elämä oli mallillaan, ei suurempia rahahuolia, mukavasti nousujohteinen ura. Hieno perhe, lapset jotka vetävät huippuarvosanoja, tasapainoinen parisuhde. Jatkoin keskustelukäyntejä kaikki nämä vuodet, ja keskityimme siihen, kuinka oppisin olemaan vaatimatta itseltäni liikoja, ja hyväksymään epätäydelliset ratkaisut itseltäni. Ihmettelimme myös yhdessä, kuinka ripustautuva puoliso minulla on, ja käytimme paljon aikaa tämän asian vaikutusten pohtimiseen.
Lääkityksen lopetin vuonna 2014 alkuvuodesta lopullisesti.
Hienoa, eikö totta?
Näin se ulospäin meni, mutta sisäisesti olen koko tuon ajan vajonnut koko ajan syvemmälle johonkin epämääräiseen tunnottomuuden ja arvottomuuden tilaan. En pysty kohta enää selviytymään arjen rutiineista, tai lukemaan lehtiartikkelia keskittymiskyvyn puutteen takia.
Se on nyt tullut päätepisteeseensä, ja mieleni kulissit alkavat romahtaa. Hullua tässä on se, että tämä kaikki on tapahtunut pikkuhiljaa samalla kun toipumiseni on "edennyt".
Tosiasiassa uskon, että lääkitys jota sain, auttoi vain siinä suhteessa, että tilanne ei ollut koko ajan päällä. Se ei auttanut saamaan paremmin kiinni itsestään ja elämästään, tai oikaisemaan saamattomuuden ja toimintakyvyn heikkenemisen kierrettä.
Asiat soljuvat omalla painollaan, laskut jäävät maksamatta, auton huoltoajat sopimatta, veroilmoitus jättämättä. Tiedossa on n. 1500 euron ylimääräinen veronkorotus ilmoittamattomista tuloista, koska en jaksa neuvotella oikaisusta. Kaikki interaktio ihmisten kanssa tuntuu hyvin, hyvin vaikealta.
Jos olisikin niin, että voisi ottaa jostain "vaivaavasta asiasta" kiinni ja lähteä korjaamaan sitä. Yritän usein tarkkailla itseäni ja elämääni ulkopuolelta, ja tiedostan, että ne asiat, jotka saavat minut raiteiltani, eivät ole isoja asioita. Tällä hetkellä tunnen olevani nurkkaan ahdistettu eläin, jolla ei ole pakotietä. En tiedä mistä tämä johtuu, enkä tiedä miten sen korjaisi.
Palaaminen tuon hoitoputken alkupäähän, niiden tuloksettomien keskustelujen läpikäynti taas alusta asti, ulkopuolisen kova halu auttaa ja kiinnittyä epäolennaisuuksiin etsiessään syitä joita ei ole - tuntuu etten jaksa sitäkään.
Kirjoitin tämän, jotta voisin jäsentää asiaa jotenkin, ja palata tähän anonyymisti. En halua, että tämä jää jonnekin "talteen" joten ironisesti julkinen verkkopalvelu tuntuu varmimmalta paikalta säilyttää anonymiteetti.
Tältä minusta tuntuu, juuri nyt, juuri tällä hetkellä. Synkkä lohduttomuus, ei ulospääsyä. Luen silti iltasadun lapsille, vietän "laatuaikaa" vaimon kanssa, ja tulen aamulla kiltisti töihin.
En vain tunne mitään, en unelmoi mistään, enkä pysty keskittymään mihinkään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sympatia teki olon 0.1% paremmaksi, harva kuitenkin selvitytyy vakavammasta masennuksesta. Tai siis se yksinkertainen massa, joka ei halua paljon elämältään selvitytyy.
Noin mulle käy jos lopetan masennuslääkkeen käytön. Popsin vaan pillerit ja ihan hyvin menee. Toi laskujen maksamatta jättäminen on tosi yleistä. Et ole ainut.
Mä olen kyllä sitä mieltä, että tää kaamos on suurin syy masennuksiin. Masennuslääkkeet auttaa mulla siihen.
Nyt olisi tärkeää että voisit kertoa psykiatrillesi rehellisesti olostasi, sekä myös myöntää sen läheisillesi. Ehkä tarvitset uuden, toisen lääkityksen? usein masennukseen liittyy juuri kuuvamisia tunteita, saamattomuutta ym. Itse olen ollut masentunut usean vuoden, kolmen vuoden psykoterapia auttoi, mutta edelleen tai pikemmin taas syön masennuslääkkeitä ja teen 50% työpäivää, kun ei voimia pidempään. Älä jää yksin.
Oletko arvioinut mikä rooli aikaisemmin käyttämälläsi venlafaksiinilla voi olla kokemassasi. Pahoittelut, että voit huonosti.