Äitini oli hyvin ylpeä siitä, että sai tyttärensä käymään kaupassa jo kuusivuotiaana, hän piti myös hauskana sitä, että tyttärelle annettiin tupakat, jotka äiti oli käskenyt tuoda. Kun seuraava lapsi syntyi, niin äitini oli ylpeä kun hän sai delegoitua äidin roolin tyttärelleen, joka jo kahdeksanvuotiaana sai ottaa vastuun lapsen kasvatuksesta. Isä meni äidin henkistä väkivaltaa pulloon piiloon ja yritti olla poissa, piilossa. Isä oli kuin varjo, joka ei uskaltanut avata suutansa ettei saanut ryöpytystä niskaansa. Hän koki suunnatonta henkistä ja fyysistä väkivaltaa äitini taholta koskaan laittamatta vastaan.
Äidillä oli rakastajia, joista hän ylpeili lapsilleen ja näytti valokuvia. Isää hän haukkui "tuhkamunaksi" suoraan päin pläsiä ja sen lisäksi hänen selän takanaan lapsille. Hänelle oli suurta hupia antaa meidän ymmärtää, että meidän isämme ei olisikaan meidän isämme ja hän saattoi usein pohtia ääneen meille "kukakohan se sinun isäsi mahtaa olla". Nykyään tiedän, että me kaikki olimme oikeasti isämme lapsia, mutta lapsina olimme hyvin epävarmoja sen suhteen.
Äitimme nautti suunnattomasti kun sai satutettua toista henkisesti tai fyysisesti. Hän keksi erilaisia, mitä mielikuvituksellisimpia syitä, miksi meidät pitäisi tappaa tai viedä lastenkotiin. Hän nautti siitä kun lapsi makaa maassa itkien ja rukoilee armoa. Samalla tavalla hän keksi ihan älyttömiä tekosyitä, joilla hän sai kokeilla miltä tuntuu piestä pientä lasta jollain uudella esineellä tai tavaralla.
Äitini pahoinpiteli koiraamme jatkuvasti ja yksi hänen lempiasioistaan oli heittää koiralle jotain keittiön pöydältä, niin että kolmas tai neljäs makupala pitikin sisällään yllätyksen. Milloin se oli jotain, mikä oli tulikuumaa ja poltti koiran suun, milloin oli kyse jostain muusta.
Lasten lelujen hajottaminen oli myös hänelle mieluista, johon hän sai purkaa omaa pahaa mieltään. Jo lapsena oppi, ettei mihinkään voi kiintyä, sillä se hajotetaan tai tapetaan kuitenkin. Kuinka usein sitä itkien rukoili armoa, kun uhattiin kotieläimen tappamisella milloin mistäkin syystä.
Isä oli aina pihalla, jonkun tekosyyn varjolla. Sisällä hän tuijotti telkkaria tai nukkui.
Isä ei koskaan puhunut, muuta kuin humalassa hiukan ja silloin jos häneltä kysyttiin jotain. Jos hän erehtyi sanomaan yhdenkään poikkipuoleisen sanan, niin hän sai sellaisen ryöpytyksen niskaansa ettei sellaista voi kuvitellakaan. Äidin vakio tavaraa oli itsemurhalla uhkailu, avioerolla uhkailu, lasten tappaminen jne. Meidän lasten kuullen tietenkin. Me lapset saimme siitä oman osamme myös... Äitini "sairasti" syöpää ja oli tekemässä kuolemaa ja hän teki selväksi, että se on meidän syymme. Oikeasti hän ei sairastanut yhtään mitään ja on elossa edelleen. Äitini myös uhkasi meitä lapsia usein itsemurhalla, koska olemme niin hirveitä häntä kohtaan.
Kun aloitin koulun, niin tiesin, etten voi saada kavereita, olen paljon tyhmempi kuin muut, puhumattakaan, että joku joskus huolisi minut puolisoksi. Uskoin äitiäni joka oli tehnyt minulle selväksi nuo asiat. Olin helppo uhri koulukiusaajille, koska "tiesin" ansainneeni sen, koska olin huonompi kuin kaikki muut.
Se on ihan uskomatonta kuinka paljon pahaa, tuskaa ja kärsimystä mielisairas ihminen saa aikaan, kun kukaan ei puutu tilanteeseen vaan hän saa temmeltää vapaasti.
Äidillä oli rakastajia, joista hän ylpeili lapsilleen ja näytti valokuvia. Isää hän haukkui "tuhkamunaksi" suoraan päin pläsiä ja sen lisäksi hänen selän takanaan lapsille. Hänelle oli suurta hupia antaa meidän ymmärtää, että meidän isämme ei olisikaan meidän isämme ja hän saattoi usein pohtia ääneen meille "kukakohan se sinun isäsi mahtaa olla". Nykyään tiedän, että me kaikki olimme oikeasti isämme lapsia, mutta lapsina olimme hyvin epävarmoja sen suhteen.
Äitimme nautti suunnattomasti kun sai satutettua toista henkisesti tai fyysisesti. Hän keksi erilaisia, mitä mielikuvituksellisimpia syitä, miksi meidät pitäisi tappaa tai viedä lastenkotiin. Hän nautti siitä kun lapsi makaa maassa itkien ja rukoilee armoa. Samalla tavalla hän keksi ihan älyttömiä tekosyitä, joilla hän sai kokeilla miltä tuntuu piestä pientä lasta jollain uudella esineellä tai tavaralla.
Äitini pahoinpiteli koiraamme jatkuvasti ja yksi hänen lempiasioistaan oli heittää koiralle jotain keittiön pöydältä, niin että kolmas tai neljäs makupala pitikin sisällään yllätyksen. Milloin se oli jotain, mikä oli tulikuumaa ja poltti koiran suun, milloin oli kyse jostain muusta.
Lasten lelujen hajottaminen oli myös hänelle mieluista, johon hän sai purkaa omaa pahaa mieltään. Jo lapsena oppi, ettei mihinkään voi kiintyä, sillä se hajotetaan tai tapetaan kuitenkin. Kuinka usein sitä itkien rukoili armoa, kun uhattiin kotieläimen tappamisella milloin mistäkin syystä.
Isä oli aina pihalla, jonkun tekosyyn varjolla. Sisällä hän tuijotti telkkaria tai nukkui.
Isä ei koskaan puhunut, muuta kuin humalassa hiukan ja silloin jos häneltä kysyttiin jotain. Jos hän erehtyi sanomaan yhdenkään poikkipuoleisen sanan, niin hän sai sellaisen ryöpytyksen niskaansa ettei sellaista voi kuvitellakaan. Äidin vakio tavaraa oli itsemurhalla uhkailu, avioerolla uhkailu, lasten tappaminen jne. Meidän lasten kuullen tietenkin. Me lapset saimme siitä oman osamme myös... Äitini "sairasti" syöpää ja oli tekemässä kuolemaa ja hän teki selväksi, että se on meidän syymme. Oikeasti hän ei sairastanut yhtään mitään ja on elossa edelleen. Äitini myös uhkasi meitä lapsia usein itsemurhalla, koska olemme niin hirveitä häntä kohtaan.
Kun aloitin koulun, niin tiesin, etten voi saada kavereita, olen paljon tyhmempi kuin muut, puhumattakaan, että joku joskus huolisi minut puolisoksi. Uskoin äitiäni joka oli tehnyt minulle selväksi nuo asiat. Olin helppo uhri koulukiusaajille, koska "tiesin" ansainneeni sen, koska olin huonompi kuin kaikki muut.
Se on ihan uskomatonta kuinka paljon pahaa, tuskaa ja kärsimystä mielisairas ihminen saa aikaan, kun kukaan ei puutu tilanteeseen vaan hän saa temmeltää vapaasti.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Aika karua tekstiä kyllä vaikka itsekin olen melkoinen traumamöykky juuri lapsuuteni takia. Olen pahoillani että olet joutunut kestämään kaiken tuon. Kuulisin mieluusti että millainen sinun elämäntilanteesi on tällä hetkellä. Harmi ettei isälläsi riittänyt voimat pitämään omaa ja teidän lasten puolia. Rankkoja juttuja olet kyllä kokenut ja ansaitset kyllä parasta mahdollista tuonlaisen lapsuuden jälkeen.
"Se on ihan uskomatonta kuinka paljon pahaa, tuskaa ja kärsimystä mielisairas ihminen saa aikaan, kun kukaan ei puutu tilanteeseen vaan hän saa temmeltää vapaasti."
- Niinpä. Olen niin vahvasti samaa mieltä tuosta viimeisestä lauseesta että piti tehdä tämä lainaus erikseen.
Aloittaja, kiitos että jaoit kokemuksiasi lapsuudestasi. Kuten itse tiedät, et ole yksin. Maailmassa suurin osa lapsista kokee väkivaltaa ja suurta kärsimystä. Näin on aina ollut. Tärkeintä on kuitenkin ottaa vastuu omasta onnellisuudestaan sen jälkeen, kun vapautuu väkivallantekijänsä kahleista. Itsekin yritän olla vellomatta niillä asioilla, jotka pilasivat monen ihmisen elämää omassa perheessäni. itseäni tukee irti päästämisessäni se, että tiedostan että maailma on täynnä paljon pahempaakin kärsimystä ja aikuisena vain minä itse olen vastuussa omasta onnellisuudestani.
Jostakin olen lukenut, että kun ihminen on aikuinen ja löytää itsensä esimerkiksi henkisesti väkivaltaisesta suhteesta, lääke siihen on seuraavan ymmärtäminen:
Ei ole uhreja, on vain vapaaehtoisia.
Vastuun ottaminen ei ole aina niin helppoa...
Itse pystyin käsittelemään näitä asioita vasta neljän kympin kynnyksellä uskoontulon yhteydessä.
Olen perheestäni ainoa, joka on oikeasti käsitellyt näitä asioita ja uskaltanut avata lapsuuden teot. Ainoa keino päästä menneisyydestä on läpikäydä se ne tunteet, mitkä silloin tukahdutti. En ole vieläkään täysin vapaa, mutta kuitenkin täysin eri ihminen kuin silloin kun aloitin tämän prosessin.
Vanhassa elämässä en tiennyt miksi sain paniikkikohtauksen kun imuri käynnistettiin, päädyin hyvin sairaisiin ihmissuhteisiin ihmisten kanssa, jotka kohtelivat minua samalla tavalla kuin olin kotona tottunut. Minua käytettiin surutta hyväksi monessa mielessä, enkä nähnyt siinä mitään ihmeellistä...koska se oli minun roolini. Elämä oli suorittamista hyväksynnän ostoa toisilta ihmisiltä ja oman itsensä halveksimista.
Jos en olisi silloin neljän kympin kynnyksellä löytänyt Jeesusta, niin minua tuskin olisi enää olemassakaan.
Sisarukseni eivät ole koskaan pystyneet käsittelemään näitä asioita ja ovat luoneet itselleen erilaiset piilopaikat, ettei oikeaa elämää tai vastuuta siitä tarvitsisi kohdata. Sisaruksieni lapset kantavat samaa sukutaakkaa ja on masentavaa nähdä kuinka historia toistaa itseään.
Olet kyllä väärässä sen uhri asian kanssa...
- Lapsi ei voi mitenkään puolustautua tai valita kohtaloaan.
- Se, että jollain on niin huono itsetunto, että sitä pystyy käyttämään hyväksi, ei anna kenellekään oikeutta tehdä sitä.
Miksi kukaan ei puuttunut aikanaan asiaan?!? Eikö kukaan nähnyt/kuullut kuinka sairas perheen äiti oli ?? Lastensuojelun olisi pitänyt vähintään siirtää teidät lapset sijaisperheeseen tai joka tap. suojaan.Mikä hirviö tämä äiti !
Uskomatonta mutta positiivista,että olet läpikäynyt asiaa ja olet noinkin selväjärkiseltä kuulostava ihminen,kaiken kokemasi jälkeen.
Onko sairaalla hirviöllä alkuunkaan käsitystä miten väärin kohdellut perhettään? ?
Narsisti osaa näytellä ja peitellä jälkensä ulkopuolisilta ja ei alittajan lapsuudessa on tajua näistä asioista.
Toivon aloittajalle edelleen voimia ja eheytymistä hyvän Jumalan läsnäolossa ja jospa vielä toisetkin sisarukset uskaltautuvat saamaan apua.
En ole häneen enää missään yhteydessä. Hän varmaan edelleen pitää itseään täydellisenä äitinä, jota rankaistiin kiittämättömillä ja tyhmillä lapsilla. Tuttu tarina...vika on aina toisissa, ei koskaan itsessä.
Olen kanssasi samaa mieltä...mutta kai siihen on paljon syitä miksei näin tapahtunut.
- En minä olisi uskaltanut tai kehdannut kertoa kenellekään mitä kotona tapahtui.
- Näkyvät oireet oli helppo selittää koulukiusaamisella, joka oli aika rankkaa ja josta opettajat tiesivät.
- En ollut häirikkö vaan se näkymätön, harmiton lapsi joka yritti olla koko ajan piilossa. Häiriköiden ongelmiin varmaan on helpompi puuttua. Minä olin aina kiltti, en koskaan sanonut vastaan...helppo oppilas. En edes kertonut kiusaamisesta kenellekään vaan opettajat olivat itse nähneet sen.
- Äiti pystyi olla skarppina lyhyitä aikoja ja ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka näkivät äitiä pidempään tiesivät että hänellä on psyykkisiä ongelmia.
Kukaan ei varmaan silti arvannut, mitä seinien sisällä tapahtui.
Yritän edelleenkin selittää itselle kuinka pitäisi antaa anteeksi, kuinka hän oli oman aikakautensa lapsi ja huomaan aina välillä puolustavani hänen tekojaan erilaisin verukkein.
Mutta olet oikeassa ja sanavalintasi oli hyvä...Kiitos siitä :) Sitä hän tosiaan oli, hirviö.