Lapsi ei pääse mummin kuolemasta yli

Nyt ala jo puhua muusta.
Ei surussa piehtaroiminen ole aiheellista vuosikausia.
Lapsesi tuskin mummua muistaa, hän muistaa vain sen järkyttävän tapahtuman ja sen jälkeisen murheen alhon.

Vie mummun haudalle kukkia, mutta älä puhu siitä, että mummu lepää mullan alla, vaan viekää kukat mummun muistoksi, kynttilät pimeänä iltana ja lähettäkää terveisiä tähtien mukana.
Sitten sanot reippaasti, että mummu ei haluaisi meidän itkevän ja surevan, mummu oli aina iloinen ja nauroi paljon, muistatko. Mummulla on nyt hyvä olla ja me muistamme häntä aina kun viemme kukkia. Meillä on nyt hyvä mieli, kun meillä oli niin mukava mummu.

Viekää yhdessä valokuvakansio pois näkyvistä talteen, ettei se katoa. Älä enää mainitse mummua, äläkä jatka puhetta hänestä, jos tyttö aloittaa.

Hei nimimerkki, Surullista katsottavaa

Otan osaa menetykseenne. On varmasti raastavaa katsottavaa tuo tyttäresi suru ja kaipaus. Surussa on erilaisia vaiheita, niin varmaankin itselläsikin; välillä tuntuu että asia on jo ohi, mutta sitten joku tilanne saa surun nousemaan pintaan uudelleen. Heillä oli läheiset välit, joka tekee kaipauksesta niin suuren. On varmasti juuri kuten itsekin päättelit, että tyttösi on nyt "huomannut", ettei mummi tosiaankaan tule eikä palaa enää. Se oivallus on tuonut tämän surun pintaan. Hyvä juttu on se, että te olette yhdessä jutelleet, puhuneet ja lapsi on saanut näyttää tunteensa ja esittää kysymyksensä ja hän on saanut lohdutusta. Tuo valokuvakansio oli mielestäni myös hyvä juttu.

Aika parantaa, niin se vaan on. Joka kerta, kun jollain tavalla käsittelette asiaa, niin tyttäresi saa kuin palan surustaan pois. Yritä jaksaa tukea häntä vaikka se on sinullekin raskasta. Joissakin seurakunnissa on perheille ns suruleirejä, joissa on lapsillekin "omaa ohjelmaa", joissa lapset saavat vertaistukea. Voit tietysti kysellä sellaista, löytyykö lähiseudulta.

Voimia surun tiellä,
Pirkko-pappi

Tuon ikäinen lapsi unohtaa nopeasti ja menneitä on turha jauhaa. Tietty lapsi tunsi alkuun menettäneen äitinsä, kun jotenkin kirjoituksen perusteella tuntui siltä, että mummi hoiti lasta enemmän kuin äit joten oli myös läheisempi. Alahan äidiksi ja lopeta kuolemasta jauhaminen ja lapsen pelottelu. Kuukauden päästä lapsi ei enää edes muista koko asiaa jos et sitä hänelle traumatisoi. Lapsihan ei aikuisen katoamisesta hänen elämästään mitään traumaa saa kun kolmivuotiaalle ei jää muistoja, jotka säilyisivät kovinkaan kauan. Lapsi kykenee muistamaan asioita vasta noin kouluiästä alkaen, joten lässyn lässyn lapsen kaipuusta. Jotenkin taidat itse kaivata lastenhoitajaasi. Jos et osaa lopettaa lapsen stressaamista kuolemalla niin hakeudu itse hoitoon ja anna lapsesi jionkun muun hoidettavaksi.

Olen samaa mieltä niiden kanssa, jotka kehottavat lopettamaan asiasta puhumisen. Siirrä jo lapsen ajatukset muihin asioihin, tehkää iloisia juttuja äläkä puhu kuolemasta muutenkaan. Lapsi kyllä kiinnostuu luonnostaan mukavista asioista ja harrastuksista niin ettei enää muista ikäviä. Keskusteluissa voidaan viitata mummuun ohimennen iloisia asioita muistellen.

Esim voidaan viitata hymyssäsuin, että mummulla oli tapana tehdä näin, tai mummullakin oli tällainen vaate, tai mummu osasi jotain erityisesti. Voidaan naureskella mummun hassuille tapahtumille. Mummu ei ole kielletty puheenaihe, mutta häntä ei pidetä mielessä jatkuvasti. Kolmivuotiaana ei varmaan kovin paljoa ole edes jäänyt mummusta mieleen.

Joku väittää ettei lapsi edes voi enää muistaa, olen eri mieltä.
Lapsi itse kertoo paljon asioita mummista ja siitä mitä ovat yhdessä tehneet. Kertoo myös todella tarkkaan, joten varmasti muistaa.

Itse en koskaan aloita keskustelua mummista, vaan lapsi aina aloittaa.
Neuvolasta meille neuvottiin, että jos lapsi itse haluaa puhua niin pitää antaa siihen mahdollisuus.....

Jutelkaa vaan mummista, mutta iloisesti!

Kuulostaa siltä, että lapsen suru ei ole ongelma hänelle itselleen, vaan sinulle. Usein lasten suru halutaan tukahduttaa, koska aikuiset eivät pidä siitä että lapset ovat surullisia.

Myös liian runsaalla "surutyöllä" voidaan lisätä lapsen surua. Lapsi unohtaisi luonnostaan, mutta aikuiset eivät anna unohtaa.

Mielestäni ei ole normaalia neli-viisivuotiaan käytöstä eristäytyä huoneeseensa itkemään mummon kuvien ääreen. Ota yhteys lastenpsykiatriin. Lapsellesi on tullut traumaperäinen masennus. Itse et näämmä ole myöskään päässyt balanssiin oman menetyksesi suhteen. Etsiytykään hakemaan lastenpsykiatrista apua.

Ehkä jo puolen vuoden päästä lapsesi tekee ikäiselleen normaaleja asioita, iloisia ja rakentavia.

Olen samaa mieltä monen muun kanssa siinä, että lapsen kohdalla tämä sureminen on nyt mennyt hallinnasta. Ja saattaa olla, että myös sinun kohdallasi. Ihan ymmärrettäväähän se on, siitä en ketään syytä, mutta nyt olisi viimeistään mielestäni aika hakea apua ammattiauttajalta. Ja sellainen ei ole neuvolan terveydenhoitaja, vaan joku psykologi tai vastaava.

Tosiasia on, että läheisen kuolema on tapahtuma, joka aiheuttaa surua ja ahdistusta ihmisissä pitkiä aikoja, usein vuosia. Usein jopa koko loppuelämän, vaikka se ei tietysti aktiivisesti ole onneksi mielessä kuin muutamia kuukausia tai vuosia. Noin pienelle lapselle vuoden sureminen on kuitenkin todella pitkä aika ja varsinkin kun se sisälsi vielä puolen vuoden tauon, niin homma vähän kummastuttaa. Varmasti nuo kaikki valokuvakansiot ja asioista puhuminen on ollut paikallaan silloin, mutta ehkä nyt olisi syytä sinun aktiivisesti päätyä puhumaan mummosta positiivisia muistoja ja olla menemättä mukaan lapsen suruun. Ehkä hänen uudestaan nousseella surulla tässä tilanteessa on jokin muu syy. Kenties hän on huomannut, että mummon mainitsemalla saa sinulta kaiken huomion ja osanoton ja hän hakeekin sitä? Ehkä hän huomaa sinun surusi (joka on luonnollista, sinulle asia on varmasti vieläkin kipeämpi), joten hän sen takia pahentaa surua myös omassa mielessään? Suosittelen, että haet apua teille molemmille asian käsittelyyn jostain ammattilaiselta.

Ihmeellinen kommentti muuten tuolta joltain tuo, että "jotenkin taidat itse kaivata lastenhoitajaasi". Onko se jotenkin ihme, jos kaipaa kuollutta äitiään? Eikö se kuulu vähän asiaankin? Onko tuon kommentoijalla niin huono suhde äitiinsä, ettei itse tuntisi mitään äitinsä kuollessa eikä edes tajua, että joku muu voi tuntea? Tuskin nyt kyse on pelkästä lastenhoitajan menettämisestä, saahan niitä uusia mistä vain. Eiköhän kyse ole oman äitinsä menettämisestä. Sen henkilön menettämisestä, johon on ollut ehkä jopa elämän läheisin ja ainakin pitkäaikaisin suhde.

Kiitokset jälleen vastanneille.
Itse en ole lapsen nähden äitiäni itkenyt, paitsi silloin se oli juuri tapahtunut.
Äitini kuolema on toki minulle edelleen kipeä asia, mutta lapsen nähden en ole näyttänyt suruani.
Ja kyllä kaipaan äitiäni enkä mitään "lastenhoitajaa"!?
Ja mitähän ihmeellistä siinä oli kun äitini itse halusi hoitaa lastani kun olen töissä, monet alle 2 vuotiaat ovat sitäpaitsi päiväkodissa. Mielestäni se on vielä huonompi vaihtoehto.

Enkä itse siis koskaan aloita puheita mummista. Mutta kun neuvolasta kysyin niin kehottivat antaa lapsen puhua jos hän niin haluaa. Silloinkin yritän aina puhua positiiviseen sävyyn asiasta.
Lapsi on muutenkin sellainen pähkäilijä, että miettii paljon asioita ja haluaa käydä niitä kanssani läpi ja jutella.
Laitettiin nyt mummin kuvat hetkeksi pois etteivät muistuttaisi asiasta kokoaika.
Silti lapsi päivittäin kyselee mummista ja kuvista.

No kai tässä on pakko jotain apua hakea.
Lapsi siis ei ole kokoajan itkemässä ja kaipaamassa.
Leikkii ja touhuaa normaalisti.
Monešti vain illalla tulee mummia ikävä...

Kyllä ulkopuolisin silmin avaus näyttää lapsen julmalta, henkiseltä pahoinpitelyltä:

"Oli todella rankkaa selittää 3 vuotiaalle, ettei mummia enää ole, hän on kuollut.
Joka päivä itkettiin tytön kanssa, hän tuskin kunnolla ymmärsi mitä kuolema oikeasti tarkoittaa."

Jos avaus ei ole provo, pyydän avaajaa ottamaan nyt täysin uuden suunnan lapsensa kasvatukseen. Lapsi ei ole leelian lepotuoli, jonka kanssa tehdään surutyötä. Turvaudu surussasi puolisoosi ja tehkää nyt yhdessä perheenä paljon lapsen kannalta miellyttäviä asioita.

Vapaa-ajan voisitte käyttää uimahallissa, leikkipuistossa, eläintarhassa. Menkää hoploppiin, kylpylään lomalle, ihan minne vain irti ajesta, jotta lapsi saisi uutta pohdittavaa.

Antakaa hänelle uusia, miellyttäviä muistoja perheen yhdessäolosta, joihin ajatuksiin hänen olisi illalla mukava nukahtaa.

henkistä pahoinpitelyä on? Täytyy kai lapselle jotenkin selittää ettei enää koskaan mummia näe ja kai siinä toiselle väkisin itku tulee.Vai mitä silloin olisi pitänyt tehdä?

Luulen että tuosta on tullut lapselle tapa. Jos jatkaa samaa voi omaksua melankolisen elämänasenteen, sitä tuskin haluat? Sureminen on ok mutta eikö jossain ole arvioitu että läheisen ihmisen poismenosta pääse yli noin vuodessa kun käy läpi luonnolliset surun vaiheet. Sen jälkeen suruun kiinni jäävää aikuistakin yritetään patistaa eteen päin, painamaan asia taustalle - ei unohtamaan - hyväksymään asia ja hakemaan aktiivisesti uusia asioita elämään.

Hellävaroen huomaamatta kääntämään lapsen suru ja kyyneleet nauruksi hassujen muistojen avulla. Jos jatkuvasti puhuu mummusta voi kääntää asian johonkin yllättävään huomioon tai asiaan toisaalla (keksinpäs juuri, tehtäiskö... tuli mieleen, oletko huomannut... tai ole hajamielinen, omissa ajatuksissasi ettet kuulekaan että lapsi puhui sinulle, tee muuta kuin sinulla olisi suunnitelma joka vie keskittymisesi). Lapsi lähtee näihin mukaan tai keksii omia leikkejä.

Mielestäni tuo muutos on voinut olla hyväksikin teille, jos ajattelee että kuuluu osaksi elämän kiertokulkua, opettaa vaikeista asioista selviytymistä eikä vain pinnallisia, aineellisia juttuja.

Nyt on oikea aika opetella muuta, tämän asian viisaudet ovat menneet lapsella perille.

Itaan iltarukous tai muu lyhyt hetki kun muistellaan mummua ja lähetetään hänelle hyviä toivotuksia ja sitten ajatellaan muuta. Samalla voi muistaa myös muita sinulle rakkaita ja lapselle tuntemattomia ihmisiä kuten omia isovanhempiasi, lapsen on helpompi hahmottaa että kyseessä on tavallinen elämään kuuluva asia ja laittaa se oikeisiin mittasuhteisiin. Ja kiva iltasatu päälle, vaikka luku Upponallea, Nalle Puhia, Peppiä (Pepilläkin on äiti taivaassa ja isä merillä ja keksii itse omassa talossaan kivoja asioita elämäänsä ja seikkailee ystäviensä kanssa, tätähän mummukin lapsellesi varmaan toivoisi että jatkaa vieressä olevien ihmisten, siis sinun, muiden läheisten ja lapsen oman ikäisten ystävien, kanssa elämää, senkin voi sanoa), Melukylän lapsia tms niin se jää lapsen mietteisiin ja uniin eikä mummu ja vaikeat asiat.

Telkkarista Muumi on mielestäni aivan loistava sarja tässä mielessä, erilaisia elämäntilanteita ja perheitä, pois lähtöä, jälleen näkemistä, iloa, surua, pelkoa, yksinäisyyttä, yhteenkuuluvuutta, epäreiluutta, vihaisuutta, anteeksiantoa, vaikeuksien voittamista.

Meillä lapset selvinneet saman tyyppisistä vaikeista jutuista. Voi muistella, muttei joka päivä eikä viikko, keksin muuta hauskaa, se on paras lääke. Jos tulee puhe, sanon että näin sen vaan kuuluu mennä, ja jos ei joskus olisi vähän surullinen, ei voisi myöskään olla iloinen ja onnellinen, sillä surun jälkeen huomaa paremmin miten hyviltä ja ihanilta ilon tunteet tuntuvat!

Teillä on kaikki oikeus, mahdollisuudet ja syyt iloita ja riemuita, teillä on elämä josta nauttia, mummu oli jo pitkään ehtinyt nauttia omasta elämästään eikä käyttänyt sitä murehtimiseen. Kun on tarpeeksi nauttinut elämästä, on aika vanhana jättää tämä maailma. Lasta voi lohduttaa että elämä on todella pitkä, niin pitkä aika että hänen on sitä vaikea käsittää eikä hänen kannata murehtia vanhuutta tai pelätä kuolemaa, se on sitten joskus kaukana. Hän on vielä pieni, sitten vähän vanhempi, nuori, aikuinen, vähän vanhempi aikuinen ja sitten pitkän ajan päästä alkaa tulla yhtä vanhaksi kuin mummu. Näin selitin omille lapsille, rauhoitti kovasti.

Kerroin että joissain maissa pidetään juhlat hautajaisten sijaan, muistellaan ilolla, lauletaan, nauretaan, riemuitaan ja ylistetään ihmisen elämää.

Uusi harrastus, esim liikunta on mielestäni parasta lääkettä stressiin ja alakuloon. Satujumppa, uimakoulu, äiti-lapsi-jumpat, liikuntakerhot, poniratsastus jossa pääsee hellimään hevosia, auttaa tunteiden käsittelyssä kuten lemmikit noin muutenkin. Liikunnan lisäksi jos pieni jaksaa on lasten muskareita, kuvataidekerhoja, askartelupajoja, luontokerhoja, satutunteja... Riemua tuovaa elämään.

Mielestäni näiden kokeilu ennen psykologia voi olla positiivisempi ja toimivampi keino, muuta ei ehkä tarvita kuin lapsen ajatusten suuntaaminen positiivisiin asioihin, etäisyyden ottaminen asiaan, huomaa ettei sureminen ole koko elämä vaan on muutakin, asia asettuu oikeisiin mittasuhteisiin, hyväksyy sen ja elämän sellaisena kuin se tulee, saa teidät molemmat suuntaamaan energian muihin tärkeisiin asioihin: mitkä taidot lapsen on hyvä oppia ikään nähden, mitä muuta voit opettaa hänelle elämästä, maailmasta, luonnosta, toisten huomioon ottamisesta, ilahduttamisesta... Nauttikaa ihmisistä jotka ovat täällä, keskittykää tähän hetkeen, siitä nauttimiseen, iloisten asioiden tekemiseen ja löytämiseen, unelmien ja tavoitteiden edistämiseen siinä tilanteessa mihin elämä kulloinkin vie, eikö se ole yksi asian opetuksista?

Jaksamista, usko itseesi ja lapseen, että pärjäätte, selviätte tästä, löydätte ilon elämään, niin hänkin uskoo niihin kaikkiin.

Se, että lapsi näyttää päässeen surusta yli, ei vielä takaa sitä että niin olisi käynyt. Lapsi voi myös salata tunteensa, etenkin jos vanhemmat eivät näytä omaa suruaan tai antavat ymmärtää, ettei sureminen ole asiaankuuluvaa.

Miksi alunalkaen läksitte sitä suurena suruna käsittelemään, ettekö sanoneet että nyt oli mummin aika lähteä pois ja on taivaassa enkelinä, että mummin on hyvä olla siellä.
Oma haikeus ja ikävä on eri asia kuin tuska siksi että kuolema olisi paha. Ei kuollut enää kärsi eikä koe kipua.
Oletko kysynyt tyttäreltäsi, kokeeko hän että mummi on läsnä? Jos hän kokee niin ja ihmettelee mitä tämä on, eikä voi ymmärtää, ja siksi katsoo niitä kuvia, kertoen siten mummille asioita.
Monihan ajattelee ja kokee niin, että nyt se läheinen ihminen on mukana elämässä, mutta näkymättömänä. Jos tyttäresi kokee näin, voit iloisesti selittää hänelle että mummi-enkeli kulkee hänen mukanaan ja varjelee häntä, ja että hän on pikkuinen tyttö, jonka elämä on edessä ja kaikkea kivaa tehtävänä. Ja että mummi-enkeli on tosi iloinen kun hänen pikkutyttönsä iloitsee kaikesta hyvästä maan päällä. Niinhän se on.

Jotenkin tätäkin viestiketjua lukiessa tulee mieleen, että äiti on toiselle äidille susi. Miten ihmeessä te voitte olla noin ilkeitä aloittajalle? Meillä jokaisella tulee elämässä eteen tilanteita, joihin ei omin avuin löydä ratkaisua. Aloittaja kysyi, että miten auttaa mummiaan kaipaavaa lasta. Ja heti osa on ilkeilemässä ja spekuloimassa aloittajan motiiveja.

Järki käteen ihmiset.

Oma lapseni ahdistui myös suunnilleen saman ikäisenä kuoleman lopullisuudesta. Läheisiä ihmisä ei kuollut, mutta esim. vajan isoon ikkunaan lentäneitä lintuja muutaman kerran haudattiin ja kaikki pienet siivekkäät ym. öttiäiset. Näitä pohdittiin, näitä lapsi suri. Kuoleman lopullisuutta, sillä "kuolemasta ei tulla takaisin", kuten lapselle selitin kuoleman lopullisuuden.

Olemme keskustelleet siitä, että kaikki kuolee aikanaan, joskus. Linnut, eläimet, puut, kukat, ruoho, Myös ihmiset. Meillä kaikilla oma aikansa. Ihmisen elinikää ei voi itse määritellä eikä tietää. Suru on ja ikävä. Mutta sitten muistellaan, niitä kivoja ja mukavia asioita, ja se toinen ihminen on aina sydämessä ja muistoissa.

Elämän jatkuvuudesta, siitä että ihmisiä syntyy ja kuolee ja se mennyt ihminen jatkaa elämää ikään kuin lapsen lapsissa jne.

Ilmeisesti ap ei oikein osaa asettua lapsen tasolle selittämään tätä kuolema-asiaa. Lapset ovat hyvin konkreettisia.

Lapsi tuntuu juuttuneen suruun.
Aikuisen tehtävä on auttaa eteenpäin. Todeta, että tapahtunut on, ikävä on, mutta nyt luetaan iltasatu tai pelataan jotain peliä yhdessä.
Lapsen kanssa voi ottaa vaikkapa kerran viikossa sen muisteluillan. Ja jutella yhdessä. Lyhyesti, tyhjentävästi. Kerttoa, että minullakin on ikävä, mutta nyt tilanne on tämä. Ja nyt mennään iltapalalle.

Ei siis kielletä kaipaamasta, ei kielletä suremasta, muistelemasta, mutta laitetaan raamit sille hommalle.

Sinä ylläpidät lapsesi ikävää ja surua, ei lapsi itse. Lapselle pitää nyt alkaa jotain muuta tekemistä keksimään kuin pelkkää kuolemaa. En tajua tuollaista, omat lapseni olivat osa 2,5 vuotia 6 vuotias, kun isäni eli lasten pappa kuoli, meillä kun oli elämässä muutakin kuin surua, tehtiin lasten juttuja edelleen.

Puhua ja puhua pumisen perään.

Lohduta lastasi. Älä ole itse lapsi. Viimeksimainittu on lämmöllä sanottu.

Tyttäreni ei ole antanut minun edes tutustua lapsenlapsiini ja lasten isäkin on suljettu pois lasten elämästä. Miten mahtaa selittää lapsille tämän, kun lapset kasvavat isoiksi?

Lapsen surua ei tulisi yllyttää. Lapsi imee helposti aikuisten epätoitoisuuden siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Usein aikuisten vastaus lapsen kysymyksiin on että läheistä ei enää ole taikka että heitetään jokin hätäinen valhe että se on pilvenreunalla kattelemassa. Kuitenkin totuus on että taivaassa saa nähdä mummin taas. Näihin asioihin siis liittyy uskonasiat läheisesti. Lapsella on sisäänrakennettu oikea usko että elämä jatkuu vielä kuoleman jälkeen. Elleivät nämä asiat ole tuttuja niin on parempi sanoa lapselle mitä kristinusko esim. opettaa kuoleman jälkeisestä elämästä vaikka siihen ei itse uskoisikaan.
Turhanpäiväinen harmittelu lapsen kanssa saa vain lapsen pelkäämään kuolemaa, ja tietyt asiat, joita useat ei ikävä kyllä ymmärrä, tarttuvat lapseen ja tulevat esiin toivottomuutena. Totuus on että lapsi osaa käsitellä asian varsin hyvin itse. Voit antaa lapselle vaikkapa kysymyksen että missä luulet mummin itse olevan.
Kannattaa antaa sellainen normaali kuva siitä että elämä jatkuu, "mitäs syötäisiin?.. no äiti tekee vaikka makkaraa tuutko kattomaan miten uunimakkara tehdään" ja sitten vain jäädä odottamaan että lapsi tulee keittiöön..
Pahinta on aikuisten oma epätietoisuus. Olen kuullut eräästä lapsesta joka ei uskalla mennä lainkaan kirkkoon kun muistaa oman äitinsä epätoivoisen hysterian kun tämän oma vanhempi kuoli. Tämä nyky-yhteiskunta ei tahdo käsitellä näitä asioita oikein ja ihmiset ohjataan kiertämään vaikeilta tuntuvia asioita. Ne tulisi kuitenkin kohdata

Voi selvittä sen että hän on toisessa elämässä johon mekin olemme matkalla, jos olemme Jeesuksen opetuslapisa hän tulee miedätkin kerran noutamaan luokseen silloin saamme nähdä möy mumminkin toivon mukaan. Mummi ei palaa takaisin.
Miksi lapselle on valehdeltava kerran tulee julki kuitenkin.

Surullista katsottav

Jumala on Hyvä ja Paha ja mitä se tähän kuuluu, Jumalahan kuuluu esiintyvän näin. Sanon Viisaiden tapaan, seuraava vaihe elämä on Hyvän Jumalan ja kuinka pois ihmisyys poistunut keskuudestamme ei sitä olisi

jos mahdollista että tuttavapiirissäsi on vastaavanlainen mummeli niin käy kylässä tytön kanssa voisi saada kontaktin tuttavamummoon, noin sieaisena. tekisi myös itsellesikin hyvää vanhempi nainen.äitini kuoli yllättäin ja hain tuttavamummosta kaverin itselleni ja mummolle, autoin ja jelppasin mummoa pikku askareissa sekä seurustelimme asioista. lapsikin voisi kiintyä mummeliin.

Vaikka olen agnostikko itse tuollaisessa tilanteessa kertoisin lapselle kauniita tarinoita mummista joka on nyt onnellinen taivaassa. Tai ehkä tarinaa siitä' miten mummi on enkelinä koko ajan läsnä mutta näkymättömässä muodossa ja että hänelle voi esim. edelleen puhua. Lapselle voisi olla psykologisesti lohduttavaa jos hän ajattelisi mummin edelleen seuraavan lapsen tekemisiä ja olevan mukana elämässä toisessa olomuodossa. Mummille voisi näyttää piirustuksia ja kertoa kuulumisia, hänen kanssaan voisi keskustella ja muistella iloisia tapahtumia. Lapsilla on usein muutenkin mielikuvitusystäviä, ja jopa minä aikuinen itse keskustelen välillä kuolleiden läheisteni kanssa. Kannattaa painottaa sitä että mummi on nyt onnellinen.

Vanhemman kannattaisi myös miettiä oman surutyönsä vaiheita. Joskus lapset adoptoivat aikuisiten tunteita ja toimivat aikuisten tunteiden tulkkina. Jos oma suru on kovin epätoivoista se saattaa vaikuttaa lapsen suruun.

3-vuotias ei edes ymmärrä mitä kuolema oikeasti tarkoittaa. Joten unohtaa pian surunsa.

Kannattaa tutustua Raamattuun ja opetuksiin. Ne eivät ole turhaan olemassa ja nämä tilanteet joita kohtaat, on Raamattu omiaan antamaan vastauksia. Suosittelen lämpimästi.
Kun Jumalasta opetetaan oikein niin ihmiset osaavan kohdata nämä asiat luonnollisesti

Voisiko lapsella olla kaamosmasennusta? D-vitamiinia, valoa, uusia harrastuksia.

Suren itse valtavasti vanhoja valokuvia katsoessa, syksyllä ihan muuten vaan, eikä tahdo loppua tulla. Se voi olla surua ilman syytä.

Olen eri mieltä vastauksen " auta lastasi " kanssa. Minusta lapsen pitää saada puhua asiasta niin paljon, kuin haluaa. Vanhempi ei saisi liikaa tukahduttaa sitä. Siitä aiheesta ei ainakaan mielestäni saisi tehdä tabua ts. kiellettyä aihetta tai vaihtaa puheenaihetta, jos lapsi haluaa siitä puhua. Itse olen 35- vuotias ja menettänyt isäni 8- vuotiaana. Vielä tänäkin päivänä kyyneleeni nousevat joskus pintaan. Omassa lapsuuden kodissani ei tunteista puhuttu, enkä saanut ymmärrystä omalle surulleni. Olen vasta aikuisena käsitellyt vanhemman menetystä ja olen sitä mieltä, että suru pitää saada käsitellä ja puhua / itkeä niin paljon kuin tarvetta. Voisin myös ehkä sinun asemassasi ottaa yhteyttä neuvolaan tai psykologiin ja kysyä hänen mielipidettään asiaan.

Kukaan ei voi ennalta tietää, miten pitkä aika suruaika on. Suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa ja voi haihtua kokoaan.
On hienoa, että tyttärelläsi on ollut mummu, johon hänellä on ollut niin kiinteä suhde, että hän suree tätä.

Tytöllä on olemassa toinenkin mummu. Tätä suhdetta voisi vahvistaa. Sijaismummokaan ei ole huono, jos biologinen mummu asuu kaukana.

Sen sijaan, että lapsi itkisi itsekseen, voisit olla hänen lähellään, samoin lapsen isä. Voit kertoa mukavia muistoja äidistäsi. Sitten voit todeta, että nyt on aika puuhata muuta. Voitte lähteä ulos leikkimään, valmistaa yhdessä ruokaa, tehdä jouluaskarteluja. Mitä tahansa.

4-vuotias on jo siinä iässä, että hänellä on hyvä olla ikäistään seuraa. Hänellä on toki sitä päiväkodissa, mutta joskus myös kotona, kotipihassa tai siellä kaverin luona. Hän pääsisi mukaan tavallisiin ikäistensä leikkeihin, joissa suru helpommin unohtuu.

Suru tulee aaltoina takaisin, mutta vähitellen aallot pienenevät ja harvenevat. Siihen lapsi tarvitsee hyviä ihmissuhteita.

Miten lapsi toimii tarhassa? Ovatko hoitotädit kertoneet hänen surevan sielläkin. Jos hän leikkii surematta muiden lasten kanssa, niin on todella surullista, mikäli kodista on tullut tytölle surun paikka.

Voisiko valokuvakansion käyttöä ajallisesti rajoittaa ja lyhentää aikaa, jonka tyttö ja vanhemmat ovat sen parissa? Sitten olisi aika tehdä muuta. Kuvista voi katsella, miten hauskaa oli mummun kanssa, mutta nyt hauska on keksittävä muuten ja etsittävä muita ihmisiä, joiden kanssa on hauskaa. Tutustuminen voi viedä aikaa, mutta onnistuu kyllä.

Olisi hyvä mennä lastenpsykologin luo, jos suru ei ala hellittää. Perheneuvolasta kannattaa kysyä.

Tenava kokee normaalia elämää ja sen tilanteita , mitään pehmikkeitä siihen ei tarvita niin surukin hoituu aivan luonnollista rataa . Se on tarpeen tulevaisuudessa.

Kun sanoo että "mummia ei enää ole", se kuulostaa täsmälleen samalta kuin "mummi lakkasi olemasta kuollessaan" eli ateistista katsomusta kuolemasta.

Jotkut ihmiset sanoisivat että sen sanominen että "mummi on nyt paremmassa paikassa" on parempi tapa selittää kuolema lapselle, vaikka itse ei siihen uskoisikaan. Siinä on sentään jotakin lohdun puolta, kun taas ateistisessa katsomuksessa ei.

Käykää vaikka jätskillä.

Lapsen ei ole kyllä hyvä jäädä suremaan, mutta voi olla että lapsesi ei ymmärrä täysin kuolemaa, siitä on ehkä hyvä puhua, ja selitää miksi ihmiset kuolevat, ja vaika mummo onkin kuollut hän sillti on pääsyt taivaaseen. on hyvä käydä läpi näitä asioita lasten kanssa.

Jos on sitä mieltä että kuoleman jälkeen palaamme maaksi ja molekyyleiksi, tuntuu valheelliselta sanoa että kuollut on jossain paremmassa paikassa. Rehellisempää on sanoa että ei tiedetä mitä kuoleman jälkeen on, mutta mummu on nyt pois seurastamme.

Itselläni oli aivan kamala kuolemanpelkovaihe noin 6-8 vuotiaana. Se alkoi kuunneltuani puheita kuolemasta, vaikka lähellä ei kukaan kuollutkaan. Se meni vähitellen ohi kun aikuiset sanoivat että oma ja läheisten kuolemaa ei pidä miettiä kun siitä ei kuitenkaan voi tietää mitään. Lakkasin ajattelemasta asiaa ja tietoisesti rupesin ajattelemaan muuta jos kuolema meinasi tulla mieleen. Nyt aikuisena voin sanoa että en pelkää kuolemaa ollenkaan, koska löysin jo lapsena keinon olla pohtimatta asiaa joka e pohtimalla selviä.

Ikävöinti on toki eri asia, mutta siihenkin auttaa jos muita asioita tulee päällimmäiseksi

Lapselle täytyy oikaista ne valheet siitä kuinka mummin olemassaolo, elämä ja tietoisuus olisi muka lakannut. Mummiahan odottaa elämän jatkuminen tuonpuoleisessa, joko onnellisessa tai onnettomassa; Sen mukaan onko nöyrtynyt vaihtamaan pahat tekonsa perintöosaan taivasten valtakunnasta vai onko valehdellut viimeiseen asti olevansa hyvä ihminen, joka ei ole tehnyt koskaan juurikaan mitään pahaa kellekään.

Suokoon Jumala sinulle ja lapsellesi viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaiskoon sydämenne silmät sille ansaitsemattoman perinnön kirkkaudelle, johon meidät kaikki on kutsuttu ja että kaikenlainen tieto ja ymmärrys lisääntyisi, niin että voisitte tutkia mikä on parasta ollaksenne puhtaat ja moitteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen päivänä.

Hakekaan apua perheneuvolasta!

Lapsesi tarvitsee nyt masennuslääkkeitä, mene heti lääkäriin niin saat reseptin.

On vaikea tietää millä surusta pääsee yli.
Lapselle voi sanoa monenlaisia asioita esim.

-Mummi siirtyi enkeleiden joukkoon ja on vielä hengessä mukana, vaikka emme enää häntä näe.

-Mummi elää vieä sydämissämme ja on tärkeä meille. Ollaan onnellisia siitä ajasta minkä saimme hänen kanssaan.

-Mummi haluaisi meidänkin olevan onnellisia ja hän voi taivaassa hyvin, kun tietää meidän voivan hyvin.

-Ehkä oku päivä vielä kohtaamme Jumalan valtakunnassa (Jos uskoo jumalaan)

-Mummi voi palata joskus uniimme.

-Eikö ole hienoa, että meillä oli niin hieno ihminen kuin mummi kanssamme. Olemme onnekkaita saatuamme sen hetken hänen kanssaan.

-Surulla on aikansa. Kun se väistyy, meille jää jäljelle hyvät muistot, joita voimme vaalia niillä hetkillä kuin oikein kaipaa. Voi taivaaseen lähettää viestejä rukoilemalla... jne

En tiedä oletteko hengellisiä, jos ette, niin voi tuntua hölmöltä puhua lapselle taivaasta johon ihminen menee kuoltuaan. Toisaalta kerrotaanhan lapselle juttuja Joulupukista ja tontuistakin ja ne luovat lapsen mieleen joulun taikaa. Miksi ei kertoa Jumalasta ja enkeleistä, sillä se saattaa helpottaa pienen ihmisen oloa. Lapsi uskoo helpommin kuin aikuinen. Ja jutut saattavat helpottaa lapsen oloa helpommin kuin aikuisen.

Voi jeesus sentään. Vai että pitäisi aivopesu jumalista ja taivaista aloittaa taas jo ennen kuin lapsi ymmärtää edes kuoleman lopullisuutta tai montaa muutakaan asiaa.

Josko nyt ei taas pilattaisi yhtä elämää ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan.

Aloittajalle. Ota itseäsi niskasta kiinni ja lakkaa suremasta lapsesi kanssa. Äitisi kuolema (ilmeisesti ihan kunnioitettavassa iässä) on osa elämää, ja se sinun tulee selittää lapsellesi. Sen jälkeen jätskille ja tekemään jotain kivaa.

Joo kyyllä määkin oon juonu paljon kossua.

kuiskaa hänelle vaikka, kiitos tule viemään minut nukkumaan. Kuvitelkaa yhdessä hienoja asioita, kuiskaile hänelle niistä, kulje mukana ja naura hänen kanssaan. kokkailkaa yhdessä lempparia. katsokaa kivoja kuvia joista voisi olla iloa. Viettäkää aikaa yhdessä

Lapsesi ymmärtäneen tilanteen ja siihen sisältyneen katumuksen hänen pois menostaan. osoitatko vastuusi vanhempana jos et anna palaute miksi on syytä suruun. Surua on kun osoitat kiintymystä ja että hetkellinen suru yleisesti voi olla katumusta. hellyyden kaipaus on riippumaton mistään, sitä tarvitaan tukemaan kasvamista, tilanteita ja vastaan tulemista vanhempana osoitat sitä hänelle. Nyt tiedät miten toimia.

Suru voidaan luokitella muullakin tavoin tarkoituksen hakuiseksi tapauskohtaisesti. Kuvailemasi tilanteesi osoittaa miten taitavasti käsittelet lapsesi tunteita niistä on itsellesi hyötyä. lapsesi kaipaa oman arvonsa tuntoa eli hellyyden osoituksia ja tilanteita jotka mahdollistavat näihin. Se tarkoittaneen oikeaoppista lähestymistä lapsesi suuntaan ja toimimista periaatteen mukaisesti tavoitteena lohduttaen lastasi.

En uskottele lapsille joulupukkisatujakaan totena, vaan olen alusta asti selittänyt että se on leikkiä. Samalla tavalla selitän muut sadut, että ne ovat ihmisten keksimiä kertomuksia. En voi kertoa enkeli- ja taivassatujakaan totena, koska sellaista ei ole todeksi todistettu. En voi myöskään sanoa että leikitään mummun olevan enkeli taivaassa. Sellainen väite olisi valheellista. Pahinta on sanoa lapselle että kuolemasta voi seurata myös helvetin tuskat, siitähän ne kuolemanpelot sitten alkaakin.

Riittää jos sanoo että mummin aika meni ohi ja hän sai elää hyvän ja pitkän elämän. Ja nyt on uusien ihmisten aika. Voi sanoa, että mummin opetukset ja teot jatkuvat meissä ja muistoissamme. Myöhemmin lapsi kohtaa ja joutuu eroon monista muistakin ihmisistä ja kaikenlaisiin luopumisiin joutuu tottumaan ilman "helpottavia" keksittyjä selityksiä. En rupea sepittämään lapselle kertomuksia, joita en voi tietää todeksi, koska haluan olla rehellinen. Myös rehellisesti tosiasiat hyväksymällä voi helpottaa toisen oloa. Voin kertoa että osa ihmisistä uskoo kuolemasta noin ja osa uskoo näin, mutta en voi asettua kaikkitietäväksi, kun en kuitenkaan tiedä.

Jos kyselyt osoittautuvat aina iltaan (niin kuin itse kirjoitit) niin keksippäs nyt jotain mielenkiintoista tehtävää sinne illaksi, ennen nukkumaanmenoa, josta tyttö pitäisi. Uusi harrastus tai jotain, että saa mielensä pois.

Tottakai lasta ei pidä kieltää näyttämästä tunteitaan, ei tietenkään, vaan puhua pitäisi jos ottaa esille, mutta sinä et saisi mummosta puhua ja sinun ÄITINÄ kuuluu nyt suojella ja ohjata lastasi hänen elämässään. Lapsesi on kasvavassa iässä, joten miten sinä tulet hänen kanssaan toimimaan, vaikuttavat koko hänen loppuiän ja hänen persoonaansa.

Siksi on hyvä, että seuraat milloin tätä mummon ikävöintiä tulee ja niihin ajankohtiin alat keksimään jotain positiivista tekemistä, jotta lapsi ajattelisi enemmän sinua, kuin mummoa.

se saattaa jopa olla, että hän näkee mummon toisena äitinään ja tämä on hänelle, kuin olisi menettänyt toisen äidin. Näin ei pitäisi olla. sinun pitäisi olla se ainoa äiti.

Siunaa lastasi ja perhekuntaasi ja itseäsi päivittäin:

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä,
Herra kirkastakoon teille kasvonsa ja
olkoon teille armollinen,
Herra kääntäköön kasvonsa teidän
puoleenne ja antakoon teille
rauhan.
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, Amen.

Lakkaa äiti ruokkimasta lapsen murhetta ja mene eteenpäin että hänkin pääsee. Lapsille kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin kaikki muutkin, harhaanjohtajat eli vanhemmat tekevät kaikista aiheista jotain muuta.

Jospa se mummi lakkaisi
haluamasta maailmaan takaisin.
Hyvä on rakastaa lapsia, tietenkin.

"Oli todella rankkaa selittää 3 vuotiaalle, ettei mummia enää ole, hän on kuollut.
Joka päivä itkettiin tytön kanssa, hän tuskin kunnolla ymmärsi mitä kuolema oikeasti tarkoittaa."

Sinä olet nyt tässä se joka ei ymmärrä, mitä "kuolema oikeasti tarkoittaa"!

Kerro nyt lapsellesi että mummisi on elossa, mutta hän elää eri maailmassa kuin me, ja että mummi kuulee kaiken mitä lapsi hänelle sanoo.
Totuus on, että kuolleet ovat paljon elävämpiä kuin me "elävät". Kuolleet elävät TODELLISUUDESSA ja he ymmärtävät ja näkevät sen mikä on oikeasti totta, me "maahiset" sen sijaan elämme monella tapaa hyvin rajoitetussa maailmassa.

Kuolemanjälkeinen elämä ei ole "enää" edes uskon asia, vaan tieteellisesti todistettu fakta. Ja todistusaineistoa tulee koko ajan lisää. Google is your friend!

Lopeta siis valheiden kertominen lapsellesi. Lapsi ymmärtää elämää monesti paljon aikuistakin paremmin, koska erityisesti pienet näkevät usein (vielä hetki sitten toisessa maailmassa olleena) asioita, joita aikuinen ihminen ei enää näe ja koe.

Vaikka et hyväksyisikään sitä tosiasiaa että elämme ikuisesti, niin kerro edes lapsellesi totuus. Lapsesi takia! Jos et tee näin, tulet varmasti katumaan sitä viimeistään siinä vaiheessa kuin itse "kuolet" ja ymmärrät mitä teit.

Minulla oli poika 3v kun rakas täti poistui. Katsoimme tähtitaivasta jossa pohjantähti loisti ja loistaa, yhdessä sovimme, etä täti on siellä. Tämän jälkeen suru helpottui, jutteli ja sanoi hyvät yöt sinne, luultavasti ymmärsi sen että täti on jossain kaukana eikä palaa.

Mietin tässä itse mummona, että pitäisikö alkaa ottaa etäisyyttä lastenlapsiin. Kun tietää mitä on edessä, sen etäisyyden ottaminen voisi olla tunne-elämän kannalta viisasta. En halua, että kukaan suree liian kanssa jälkeeni, vaan että elämä on ja sitten on kuolema. Elämän laki on elää aikansa ja sitten kuolla. Ja jos jättää hyvät muistot jälkeensä, se riittää jonkinlaiseksi avuksikin ehkä kaikille jälkeenjääville..

Ehkä aloittajan kannattaisi kertoa lapselleen tämä elämän ja kuoleman kulku ja myös se, mikä rikkaus, että hän on saanut elää mummonsa kanssa hyvää aikaa, mutta joskus tulee sairaus esteeksi, ja se vaan pitää hyväksyä ja muistaa hyvät kokemukset joka tapauksessa

Suunnilleen ihan ikätasoista tuo kuoleman käsittely. Meillä auttoi ajatus siitä että Iso-Ukki eli täyden ja hyvän elämän ja hänen elämänsä jatkuu lapsissa, lastenlapsissa ja niin edelleen. Tämä tulee edelleenkin joskus pintaan, vaikka puolet lapsen elämästä on jo kulunut (4 v.) tuosta tapahtumasta.

Puhuimme myös siitä että tuntuu surulliselta, kun "pala" on poissa ja että se on ihan normaali ja tavallinen tunne miettiä "mitä minulle käy".

Suosittelen kuitenkin kääntymään vaikkapa papin tai neuvolantädin puoleen, jos vähäänkään epäilyttää että tarvitsis ammattilaisen apua eteenpäin pääsemikseksi.

Tässä muutama linkki, joista löytyy asiantutevaa tietoa

http://www.kapy.fi/uploads/Miten tukea lasta kun läheinen on kuollut.pdf

ja

http://www2.kirjastot.fi/kysy/arkistohaku/kysymys/?ID=17183c44-f6d9-48bd-ab84-1e668bb13532

Etenkin kirja "Tuleeko Vaari takaisin" kannattaa vaikka lainata kirjastosta ja lukea lapsesi kanssa.

Mä käytin mun lapsen noin 3-5 vuotiaana kerran psykologin luona puhumassa kuolemasta. Tunnin kun he olivat puhuneet, niin sain lapseni takaisin ja ei ole lapsi enää sen jälkeen surrut mummoaan eikä muitakaan kuolleita ihmisiä. Meidän mummo kuoli jo 23v sitten ja lapsikin on jo nyt 25v.

Taitaa tässä äippä itse ruokkia lapsen surua ja hänen kannattaisi itse päästää äidistään irti. Jos kodista on tehty joku hautamuistomerkki lukuisilla kuvilla siitä mummosta ja äippä hukailee vähän väliä "mummin" perään, niin se lapsi myötäelää äitinsä surua murrosikään asti.
Aikuinen saa surra, mutta sydämmessään. Silloin lapset pääsevät elämään, he osaavat käsittää paljon nopeammin, jopa kerta sanomalla. Mutta kyselyihin pitää toki vastata jos lapsi alkaa itse keskustelemaan aiheesta.

Itse kertoisin että kaikki kuolee joskus pois kukaan ihminen ei elä ikuisesti ja nyt mummin vuoro tuli me ei voida estää kuolemaa tulemasta, mutta mummi ei varmaankaan haluaisi nähdä meitä koko ajan itkemässä eikö niin vaan pitää tehdä myös kivoja juttuja yhdessä ja löytää iloa elämään!!! Kyllä te onnistuttu siinä!!!

Voi ystävä hyvä, ei se ikävä ikinä helpota, oli kyseessä mummi, paapa, isä tai äiti tai lapselle joku muu rakas ihminen. Asiasta vaan täytyy puhua aina lapsen ikätason mukaisesti ja tuo valokuva-albumi on todella hyvä, se yleensä toimii.
Mikä myös toimii useimmin hyvin on se, että sinä itsekkin kerrot kaipaavasi mummia ja jos mummin jotain tavaroita on vielä jäljellä, niin lapselle voisi antaa sellaisen, vain lapsen omaan käyttöön.
Kävimme aikanaan lasten psykologilla keskustelemassa ja se oli hänen neuvonsa.

Lapsen ikätason huomioiden ja lapsen läheisen suhteen laatu omaan isoäitiin on varmaan vaikuttanut lapsen surun pitkittymiseen. Lapsen kanssa on hyvä puhua rehellisesti, että mummun muisto säilyy aina sydänmessä, mutta että mummokin toivoisi, että lapsenlapsi olisi iloinen ja tyytyväinen omaan "lapsen elämäänsä". Elämä jatkuu arjessa normaalisti. Mikäli tämän jälkeen ei asia helpotu on syytä käydä lapsen kanssa perheneuvolassa hakemassa psykologin apua. Asia on hyvä käsitellä ammattiauttajan kanssa, ettei siitä myöhemmin lapsen elämässä tai tulevassa nuoruudessa aiheudu ongelmia,joita onkin sitten vaikeampi käsitellä. Traumaattiset tapahtumat lapsuudessa saattavat aikuisena aiheuttaa jopa mielenterveysongelmia. Auta lastasi siis jo nyt...hyvää talven jatkoa koko perheelle

Hei! Olen itse vasta 16-vuotias teini, mutta olen silti kokenut paljon kaikenlaista elämässäni. Tuli mieleen äitini sairastuminen aivoverenvuotoon (kesä 2011).
Hyvä juttu, että lapsi on saanut näyttää surunsa ettei hänen tarvitse sulkea tunteitaan omaan päähänsä, sillä se tekisi huonoa ja luultavasti vaikuttaisi koko loppuelämään. Lapsen olisi tärkeää muistaa hyvät asiat mummussaan ja ilon hetket. Aiemmin mainittu vertaistuki olisi hyvä ratkaisu, jotta lapsi ei tuntisi oloaan ainoaksi lapseksi, joka on menettänyt tärkeän henkilön elämässä.
Kanattaa myös pohtia tilannetta ns. lapsin silmin, koska aikuinen osaa käsitellä tilannetta huomattavasti paremmin kuin 4-vuotias. Paljon tsemppiä teille molemmille! :)

No auttaisikohan ihan perinteiset meriselitykset, että mummi on päässyt "parempaan paikkaan" ja haluaa meille sieltä edelleen kaikkea hyvää, eikä hän halua, että kukaan "meistä elävistä" kokisi surua hänen vuokseen.

Sinä olet lapsesi turva, edesmenneen mummin elämä jatkuu teissä, sitä mumminne "jatkaessan parempaan paikkaan" on toivonut.

Miten kuolemakin on nyky-yhteiskunnassa noin luonnoton asia. Esi-isämme kuolivat perheensä keskelle heidän läsnäollessaan ja se oli ihan luonnollinen asia.

"Mitä voisin vielä äitinä tehdä? "

Voisit alkaa äidiksi lapsellesi ja hakea ammattiapua oman lapsuutesi traumojen käsittelyyn, koska 4-vuotiaasta ei ole terapeutiksi ja se loukkaa lapsen oikeutta olla lapsi.
Ongelma johtuu siitä, että on lähdetty käsittelemään äityiden roolin kautta sellaista, mikä ei siihen luonnostaan kuulu, sillä oman äidin kuolemaa surraan lapsen näkökulmasta, mutta nyt se surutyö on projisoitu oman lapsen tehtäväksi, koska yritetään olla 24/7-äiti, jolloin mitään omaa aikaa ei ole.

Kannattaa totuttaa lapsi ajoissa ajatukseen mummon kuolemasta. Itse tein sen näin. Tyttäreni (9v) pyysi minulta rahaa uusiin luistimiin jolloin katsoin hetken olevan sopiva kertoa kuolemasta tähän tapaan: Kuulehan pikku Siiri, sinähän tiedät kuinka vanha mummi on. Mummi on niin vanha, että mummi kuolee kohta. Ja kun mummi kuolee niin iskän on ostettava ruumisarkku johon mummi laitetaan ennen kun mummi haudataan. Isä on säästänyt rahaa mummin arkkua varten ja enää ei paljoa puuttuisi. Mutta jos isä antaa sinulle nyt rahaa luistimiin ja jos mummi kuolisikin vaikka ensi viikolla niin silloin mummin ruumis pitäisi laittaa hautaan ilman arkkua. Ethän sinä pikku Siiri halua että mummi joutusi hautaan ilman arkkua jolloin mummi tulisi ihan multaiseksi ja märäksi kosteassa maassa, ethän haluaisi, ethän. - Ja näin lapsikin oppi ymmärtämään kuinka luonnollinen asia kuolema on ja myös sen ettei aina voi saada rahaa haluamiinsa tavaroihin.

Muistan kuinka pidin lapsena mummostani. Kun olin 9 vuotias ja minun piti saada rahaa luistimiin en saanut niitä koska ne rahat menisivät mummon arkkuun. Sen jälkeen vihasin mummoani salaa.

ja perkele niin ei kyllä kuulu pikkutytön kustantaa mummin rumisarkkua

Suru. Me jokainen surraan. Jokaisella on oikeus surra, lapsellakin, vaikka niitä on paljon, jotka ei niin halua tehdä.
Katso netistä: Lasten Keskus, soita / mailaa sinne. Muistini mukaan heillä on hyvä kirja, joka käsittelee "vaarin" kuolemaa, toki mummoonkin sopii. Siinä kirjassa kuolema ja sen kohtaaminen ja mitä senjälkeen tulee hyvällä tavalla esiin ja auttaa lasta (kuten myös aikuista) pääsemään asian yli.
Kuolema, kuten syntymä ja myös elämä, kuuluvat elämään!

Pienten lasten kysessäollen, surutyö ei ole helppo ja jos vielä samalla itselle läheisen poismenneen surutyön joutuu tekemään.
Mielessään helposti alentuu syyttämään luojaansa, miksi mummulle, äidille, isälle, vaarille ... itselle ei annettu tilaisuutta kertoa läheisilleen, lapsille, lastenlapsille, että hänet on viety pois tästä näkyvästä maailmasta. Ei ... poislähdön jälkeen on loputon hiljaisuus. Kaikki -sanatkin- on vain tyhjää suun vääntelyä.

Onko onnistunut, ideaali surutyö unohtaa poismennyt läheinen?
Olotila olisi kuin "ammattilainen" laittaisi laastarin hiertymään, puhaltaisi surupipin pois siinä kuin läheisen ja sen jälkeen kaikki on taas jee! ...jee!
Ainakaan aikuisella tämän kaltainen juksaaminen ei nyt vain onnistu.

Älyllinen toinen minäni kehottaa menemään suruun sisälle, tekemään sen minkä itse näkee/ tuntee oikeaksi. Muuten voi joutua ulkoaohjatuksi, eräänlaisen sanallisen stimulantin vietäväksi ja myöhemmin itsekkään, hedonisen, hyvänolontunteen tavoittelusta itsesyytöksineen.

On se parempi että jos on lapsi alle kouluikäinen, niin siitä pääsee yli helpommin kuin aikuisena.

lapsella tulee ikävä mummia nukkumaan mennessä. entäs jos lapsi pelkää, että omat vanhemmat "häviävät" eli kuolevat hänen nukkuessaan? kyllä lapsella voi kaikenlaisia pelkoja olla. minä kerroin omalle lapselle, että hän on vielä pieni ja hänellä on pitkä elämä edessä, samoin kuin hänen vanhemmillaan.
perheneuvolasta saa varmasti apua, soita rohkeasti sinne!

Olet saanut hienoa tukea kertomallesi. Vanhempien kuolema on yksi suurimmista lapsen peloista. Minulla ei ole mitään lisättävää toisten kommentteihin, mutta miettikää millaisen maailman saamme kun käsittämätön määrä lapsia maailmassa on saanut kokea vanhempiensa kuoleman sodissa jopa silmiensä edessä.

Hei, otan osaan suureen suruun. Itselläni on useampi lapsi. Ja yksi heistä alkoi oireilemaan, kun mummi kuoli. Kävimme perheneuvolassa, jos pahan olo lintu vei pahan pois. Käyntejä oli kaksi. Sanoivat sielä, että lapsi on herkkä ja saanut hyvän elää hyvää ja turvallista elämää ja siksi alkoi oireilemaan. Vaikka aikaa on mennyt jo 7 vuotta, niin edelleen mummin kuva on hyllyllä.
Itse selitin lapselle, että mummilla on hyvä olla Taivaan kotona ja sielä hän saa nähdä oman äitinsä ja isänsä. Elämä vain kulkee näin, ensin asutaan täällä ja sit muutetaan Taivaan Isän luo, joka on luonut kaiken.

Mieheni kuolema oli lastenlapsilleni outo kokemus.Ensimmäinen kuolema suvussa heidän aikanaan.Hiljaista käyttäytymistä hautajaisissa ,vanhin itki sydäntäsärkevästi hautajaisten jälkeen.(Kalakaveri oli poissa).Joitakin päiviä seurasi kyselyt;miksi me tullaan tänne,jos me sitten joudutaan kuolemaan....
Muutamia kertoja pojat kysyivät minulta(kun huomasivat ,että olin hiljaa ja katselin jonnekin) että mietitkö mummi ukkia,Sanoin,että aika usein mietin,mutta just nyt kävi mielessä,että milloin teillä olikaan ne harkat,voisin tulla katsomaan.Nyt aikaa on kulunut yli vuosi ja hyvin harvoin pojat kysyvät ukista,mutta jos kysyvät vastaamme niin hyvin kuin taidamme.Sisällä vellova suruni ei ole lastenlapsille tarkoitettu,he ovat lapsia.Heille näytän sen elämänmyönteisen minän,kotona voin sitten surra

apselle lienee lohduttavaa jos kertoo että mummilla on hyvä olla taivaassa. itse surin lapsena jo vauvana kuollutta isoveljeäni, salaa vanhemmilta, ja aina kun katselin tähtitaivasta, vilkutin veljelleni. en edes kertonut kenellekään, että aina aika ajoin avasin vanhempieni vihkiraamatun, siellä välissä oli veljeni kuolinilmoitus, ja sitä yksin pienenä lukiessani tirautin itkun, ja vieläkin, aikuisena, minua lohduttaa että kerran taivaassa näen hänetkin- ensimmäistä kertaa. Ottaisitteko lemmikki-eläimen tytölle ja se olisikin tassuterapeutti, joka toisi iloa monin verroin....Muistelkaa toki rakkaudella ja lämmöllä ihanaa mummia ja se onkin arvokas perintö joka on, muistot, ja mummin opetukset, mielipiteet. kannattaa säilyttää sydämessä. niillä eväillä pääsee pitkälle.

Luin näitä moniakin jotka olivat vastanneet, niin monessakin kehoitettiin siirtämään se ajatus muualle, pieni lapsi, ymmärtää kyllä asioita paljon, mutta äitinä voit vaikuttaa asioihin aika tavalla, jos itse olet selvinnyt äitisi poismenosta.Kykenet kyllä auttamaan omaa lastasi ymmärtämään oikealla tavalla, että mummia ei enää ole vaikka oikeestihan se on, mutta vain muistoina ja muistot vievät eteenpäin ja todellisuus lapseen kasvaa ajan mittaan.Myöskään ei pidä alkaa lapselle enkeleistä kertoon, todellisuus se oikea tapa kertoa.Ps. Otan osaa äitisi johdosta, kyllä se sinun tyttäresi ymmärtää vielä asian (Y)

Meillä pojan isä kuoli erittäin nopeasti edenneeseen ja aivan liian myöhään havaittuun syöpään pojan olessa 12-v. Olimme eronneet reilu vuosi aikaisemmin ja minä asuin jo muualla ja kuviota sekoitti isän uusi. Poika kuitenkin kävi isällään. Meillä puhutaan yhä asiasta näin kahden vuoden jälkeen, mutta vain, jos tarvetta tuntuu olevan. Parasta lääkettä on ollut realistinen suhtautuminen, vaikka minähän vilkuttelen tähdille ja tiirailen taivaalle ja lähetän ajatuksia tuonpuoleiseen. Pojalle en pakkosyötä satujani, jos ne satuja ovat.

Elämme elämää vahvasti eteenpäin, annamme merkityksen koululle, töille, harrastuksille, ihmisille. Vaikka tänne jäävien osa on rankin, meidän on tarkoitus jatkaa elämäämme positiivisin ajatuksin. Pahinta, mitä äiti voisi tehdä, olisi projektoida omia tunteitaan lapseen ja lohduttautua lapsen surun kautta. Jos äiti tarvitsee ammattiapua, toivon hänen sitä saavan ja lapsenkin voi viedä vaikka juttelemaan neuvolan tädin kanssa.

Mene itseesi ja hanki tytölle lemmikki taikka jokin muu ihastumisen ilon ja harrastuksen kohde ennen kuin lellit tyttäresi i syyllisyyden tunnossasi aivan piloille ja pahnoille.

Minusta olet tehnyt virheen siinä, että olet selittänyt tuon ikäiselle lapselle mummin kuoleman kuin aikuiselle. Noin pienelle lapselle kerrotaan asia tyyliin "mummi on pilven reunalla katsomassa mitä sinä teet, ja voit kertoa asiasi pilvelle...". Olet unohtanut tyystin sen, että lapsi ei ymmärrä kuolemaa kuten aikuinen. Kuolema on luonnollinen asia, älä myöskään unohda sitä. Kerro myös, että mummi oli vanha, sairas jne ja meidän jokaisen on aika lähteä, jopa nuortenki, yleensä onnettomuus, liian usein itsari, mutta näitä itsareita ei kerrota vaan kaunistellaan.

Jäi vielä mainitsematta, että kun kuolema tuli yllättäen, niin kuka piehtaroi surussaan?Se olet sinä ja sinä annat sen tunteen lapsellesi. Ei lapsi ymmärrä kuolemaa ja kuoli äkkiä. Muistaako lapsi edes sitä? Tuskin, mutta sinä piehtaroit ja vaikeroit surussasi ja se vaikuttaa lapseen. Tottahan lapsi ymmärtää, että jotain pahaa on tapahtunut.

Summana on siis se, että mene akka itseesi!! Elämä jatkuu, ja sinä pilaat lapsesi elämän tuolla tavalla

Ei nyt taida mahtaa mitään sille että, mummista on tullut Enkeli ja hän on muuttanut
Taivaaseen josta käsin katselee lapsen touhuja..onneksi mummiin voi olla viellä
yhteydessä vaikkei häntä tapaisi maanpäällä

Pari juttua. Luulenpa että suru on ensinnäkin pitkittynyt koska lapsi on tosiaan odottanut, että mummo tulee takaisin, kun niin on kerta sanottu. Ymmärrän, että pienelle lapselle on raskasta kertoa totuus, se ettei mummo enää tulee takaisin, mutta lapselle on paras on olla kuitenkin niin rehellinen kuin mahdollista. Asioita saa kaunistella ja värittää, mutta en lähtisi "huijaamaan" että mummo tulee joku päivä takaisin, ettei lapsi odota turhaa. Ainakin omillani on suvereeninen muisti, eiivätkä kyllä takuulla unohtaisi. Lapsi ei ole minun nähdäkseni käsittelyt siis millään tasolla mummon kuolemaa, ennen kuin nyt.
On eri asia tietysti verrata läheisen ihmisen ja lemmikin kuolemaa, mutta meillä on selitetty lapsille että eläinkaveri on kuollut ja sielu lentää jonnekin kauas sellaiseen paikkaan jonne me ei voida mennä käymään eikä sieltä voi tulla enää pois. Ja että meillä tulee ikävä, mutta kaverilla on taatusti niin kivaa siellä, ettei meidän kannata murehtia.
Kyllä meillä jankataan vielä lemmikkikanin kuolemasta, ja pohditaan sitä minne se meni ym. Poika nyt 5, silloin 3. Lapsen täytyy voida omalla tavallaan prosessoida kuolema ja aikuisen on annettava lapsen tarvitsevat eväät. Vaikka ei itse uskoisi mihinkään ylösnousemukseen tai muuhun, on julmaa viedä lapselta se turva, jonka ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä synnyttää, vai siksi että on itse kyyninen eikä usko. Kuka vie lapselta joulupukin vain siksi että tietää ettei koko äijää ole olemassa?

Luulen että lapsesi suru helpottaa ajan kanssa ja tietenkin asiaa auttaa se että hän ei varmaankaan muista mummoaan muuta kuin kuvista. Voin sanoa sen vain että itsellä sama tilanne koska minun kummatki mummoni kuolivat kun olin n. 3vuotias. Eli en muista oikeastaan ollenkaan heitä.. Kun taas viimeinen vaarini kuoli 17vuotta sitten ja se oli jonkinlainen sokki minulle koska hän oli ja on edelleen tärkeä minulle vaikka on jo poissa ollut kauan.

Mun lapset oli 5- ja 11-vuotiaat kun äitini kuoli syöpään. Äidin kanssa oli sovittu ettei tuoda lapsia sairaalaan eikä viety. Itse olin niin surun murtama ettei meillä kauheesti kuvia katseltu. Lapsille kerrottiin kuitenkin äitini olevan taivaassa ja sieltä katselevan meitä. Nuoremman lapsen ja äitini yhteinen juttu oli känkkäränkkä. Se lakkasi olemasta äitini kuoleman jälkeen. Elämä menee kuitenkin eteenpäin. Käydään päiväkodissa, leikitään, ulkoillaan jne. Siihen suuntaan sinunkin kannattaa lastasi ohjata.

Vanhempani erosivat kun olin 5-vuotias ja siitä yli pääsemiseen meni pari vuotta. Tietysti mummon kuolema on paljon vaikeampi asia kuin vanhempien ero, jos mummo on ollut erityisen läheinen.
Toki voit hankkia tytölle ammattiapua jos haluat, mutta mitä hyötyä uskot siitä olevan? Itsekin olen käynyt paljon psykologilla viime vuosina erään ongelman takia, mutta ei siitä ole ollut vaikutusta. En ole koskaan saanut sieltä mitään uusia ideoita tai näkökulmia tai mitään sellaista, mitä olen toivonut saavani. Siellä vain istutaan jaarittelemassa, sama kuin puhuisi tuttavien kanssa kahvipöydässä.

Veitkö lapsesi mummin ruumista katsomaan ja koskettamaan arkussa ollessaan? Se auttaa pienen pääsemään surusta myöskin ulos kun asia konkretisoituu...minua pidettiin aikoinaan idioottina kun vein 4 vuotiaan katsomaan ystävänsä(lapi) ruumista arkussaan hautajaisten yhteydessä. Lapsi sai koskettaa kylmää ihoa ja laittaa lelun arkkuun, jonka oli päättänyt viedä sairaalaan mutta ei kerinnyt ennen kuolemaa. Anna lapsesi jättää hyvästit mummilleen ja anna toivoa että mummi on nyt "taivaan kodissa". Tehkää yhdessä vaikka pieni askartelu ja hautaatte sen mummin hautakiven viereen jotta asia konkretisoituu, näin hän uskaltaa nauttia muistoistaan ja luopuu mummistaan fyysisesti..vain hetkeksi, siksi aikaa kun olemme täällä maailmassa. Tsemppiä toivon sinulle tiedän kuinka vaikeaa se on toteuttaa, mutta onnistuu...kun siihen kovasti uskot!!

Itse olet hullu. Monen ihmisen kannattaisi kohdata kuolema 'silmästä silmään' katsomalla, turhat pelot ja väärät käsitykset hoituisivat sillä pois. Varsin elämästä vieraantunut pelkuripelle täytyy olla, jos ei uskalla kohdata kuolemaa - eli elämää.

Niissä vaiheissa ja kohdissa, kun ruumista vielä saa ja voi katsella, se on ihan sama asia kuin katselisit nukkuvaa ihmistä. Rauhallista, rauennutta, tyyntä, maailman huolet ja vaivat pois heittänyttä ...

Olisiko apua jostain kirjasta, jossa käsitellään läheisen kuolemaa? Kirjaa lukemalla voisi saada pienokaisen ajattelemaan kuolemaa kauniina ja luonnollisena asiana.

Minunkin pieni 2v7kk poikani menetti rakkaan mummonsa, hyvän ystävänsä ja minä äitini. Meillä oli tietyt päivät 2-3 x viikossa, jolloin menimme äitini luo (40km:n päähän) ja teimme kaikkea kivaa. Leikkipuistoilimme, kiertelimme kirppareita ja kauppoja, syötiin jätskiä...milloin mitäkin. Ja sitten toisinaan vaan olimme mummon luona ja he saivat leikkiä koko päivän yhdessä. Ja niinä päivinä kun emme nähneet, niin jutustelimme kaiuttimen kautta puhelimessa tai skypeteltiin. Voisi siis sanoa, että hyvin läheiset välit oli meidän kolmen koplalla.

Mutta sitten vaan kävi tämä pahin mahdollinen, peruuttamaton ja lopullinen. Suuri suru vyöryi päällemme.
Kauhea isku, tajunnan pysäyttävä yllätys, tyhjyys.

Ensimmäiset päivät, ehkä viikonkin oloni oli täysin toivoton, avuton ja tyhjä. Sitten päätin ryhdistäytyä ja auttaa pientä rakastani surussaan.
Oletko itse selvinnyt surustasi? Oletko saanut käsiteltyä surun vaiheet?
Itse etsin paljon tietoa netistä, surun vaiheista. Tarkastelin etten jäänyt pitkiksi ajoiksi tiettyyn vaiheeseen vellomaan. Tarkastelin myös lapseni surun työstämistä, myös niitä vaiheita ja reaktioita. Mikäli suru pitkittyy, niin kannattaa hommata apua. Ulkopuolinen ammattilainen osaa kysyä oikeat asiat ja antaa näkökulmaa. Joskus vaan vastaan tulee lukko, jota ei saa yksin auki, eikä siinä ole mitään pahaa.

Itse sain merkittävästi apua seurakunnan papilta.
Hän on hyvin lämmin ja välittävä ihminen. Tunsin hänen huolensa minun jaksamisestani hyvin aidoksi. Hänen kanssaan sai jutella koska vaan, aina hänellä oli aikaa. Tästä olen kiitollinen, minulla oli tuuria.
Tosin hän oli muutenkin paljon mukana surutyössämme, piti panihidat niin kirkossa kuin mummolassamme sekä vielä sairaalan kappelissa äitimme pukemisen jälkeen.

Poika oli paljon mukana käytännön asioissa.
Mummon asunnon tyhjennyksessä - siellä hän kasasi lelunsa yhteen laatikkoon.
Arkun valinnassa oli myös mukana. Muistopalveluksissa. Ja puhuttiin mummosta aluksi paljon ja selitin tarkasti, miksi esim. mummon asunto nyt tyhjennetään. Tai miksi valitsemme mummolle arkun. Aloimme sanoa mummoa enkelimummoksi.

Hautajaisissa pojallani oli pieni ikonikuva taskussaan. Hän itse halusi antaa sen mummolle, koska siinä oli enkeleitä. Lupasin, että hautajaisissa hän voi laittaa sen mummon rinnalle (olemme ortodokseja, joten arkku on auki ja viimeiset jäähyväiset saa jättää jokainen rauhassa). Sinne hän sen sitten jätti viimein, vaikkei ruumis ollut hänen mielestään mummon näköinen. Kerroin hänelle, ettei siinä olekaan kuin mummon kuori ja hänen sielunsa on taivaassa. Tämä seikka on ollut pojalleni hyvin tärkeä ja mieluisa.

Monesti hautajaisten jälkeen juteltiin vielä mummosta ja useinhan minulta itku pääsikin. En halunnut poikani säikähtävän tai ajattelevan, että mummosta juteltaessa kuuluu itkeä. Selitin sitten, että minulla on niin kauhea ikävä mummoa että itku pääsee väkisin. Kerroin, että vähitellen se helpottaa ja voitaisiinkin muistella mummosta kaikkia kivoja asioita. Niinpä otimme sitten tavaksi muistella kaikkia kivoja tekemisiä ja mummon hassuja sanomisia yhdessä - nykyisin nauramme niille yhdessä. Tästä tulikin mieleeni, että lapsillehan on surua käsitteleviä kirjoja olemassa. Oletko kokeillut? Esimerkiksi sellainen, kuin AINA JA IKUISESTI.

Meillä on myös olohuoneen lipaston päällä muistokuva mummosta. Sitä poika tykkää katsella toisinaan (ei joka viikkokaan). Ja joskus tulee supattamaan minulle: " minä annoin enkelimummolle pusun." Minusta tämä tuntuu hyvälle.
Haudallakin käymme ehkä kerran viikossa viemässä kynttilöitä, mutta siitä paikasta ei poika oikein pidä. Olenkin usein sanonut, ettei siellä pakko ole käydä. Eikä aina sinne sitten mennäkään, jos se pojasta tuntuu ikävälle (esim. Pimeässä).

Tuon ikäinen lapsi ei oikein käsitä asioiden lopullisuutta. Hän on välillä pettynyt, vihainenkin kun tärkeä ihminen pysyy poissa eikä edes soita. Mielestäni onkin tärkeää, ettei turhaa toivoa jälleennäkemisestä anneta vahingossakaan.

Muista kuitenkin, että sinä tunnet juuri oman lapsesi parhaiten ja tiedät mikä hänelle on hyväksi. Edellytyksenä on, että olet itse kunnossa ja surusi käsittely onnistuu. Kaikki lähtee siis omasta hyvinvoinnistasi.

Paljon jaksamista teille. Vaalikaa kauniita muistoja, kun olette siihen valmiita.