Voiko olla sellaista tilannetta, jossa ihminen on muodostanut toisesta päässään eräänlaisen ihannekuvan, jota kaipaa ja rakastaa. Mutta ei kuitenkaan halua häneen oikeassa elämässä mitään kontaktia, ei tavata eikä jutella, koska pelkää, ettei toinen vastaakaan ihannetta ja kaikki ikävöinti on ollut turhaa. Ja toisaalta haluaa jatkaa kaipaamista, koska siinä maailmassa kaikki on täydellistä?
Voiko ikävän tunteeseen koukuttua?
Mielen mutkikkuus
41333
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
Ehkä jollekin voi noinkin käydä.
Itse muodostin sen kuvan kyllä ihan tapaamisten perusteella, ja olisin halunnut tutustua peremminkin. Oon aika nopean toiminnan ihminen muutenkin, en jaksa jumittaa missään olemattomuuksissa kauaa ja haluan selvyyksiä asioihin, jos jokin asia vaivaa.
Ei
tiedän ainakin yhden.
Itsesi ;)
Ei vaan sen, joka kaipaa sinua, mutta jota et tosiaankaan kaipaa, mutta jonka kirjoitteluja kuitenkin seuraat ;)
No miksi sitten olet sellainen?
Ai jota et voi olla seuraamatta?
Miksi välttelet todellisuutta piti kysymäni?
Välttelenkö? Millä tavalla?
Kyllä mä kaikki realiteetit nykyään hyväksyn.
En tarkoittanut realiteettien hyväksymistä, vaan sitä ettet tunne mua kai kovinkaan hyvin. Niinkuin en mäkään sua. Niin mitä sitä silloin kaipaa? Onko se haavekuva? Mielikuvitusta? Vai jotain, minkä vain tietää?
haavekuva.
Ajatella, kun se haavekuva kehittyy tarpeeksi pitkään, niin oikeasti tutustuessamme en vastaisi ollenkaan sitä kuvaa mikä sinulla on mielessäsi (tai toisinpäin). Itse ainakin olen kaukana täydellisestä.
En minäkään täydellinen ole, oikeasti taidan olla sulle vähän liian tylsä, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä..
Häh, no sitten et ole se jota ajattelen. Tai sitten olet onnistunut piilottamaan itsestäsi jotain perustavanlaatuista. Ja mähän se meistä tylsä oon.
Enkä usko "kaiken" olevan haavekuvaa tai harhaa. Koska kyllähän sitä toista jonkun verran tuntee. Toinen on aikoinaan herättänyt livenäkin vahvan kiinnostuksen ja kauniit muistot ovat oikeita ja todellisia. Mutta vaarana on, kun ei olla nähty niin moneen vuoteen, että kehittää toisesta niiden ehkä todellisten hyveiden pohjalta haavekuvan, joka ei vastaa todellisuutta. Ja samalla sulkee mahdollisuuden itseltään onneen, koska kukaan ei tunnu vastaavan sitä täydellistä ihmistä, jota ei oikeasti ole kuin mielessä. Eikä se ihminenkään vastaa sitä kuvaa, eli hänkään ei loppujen lopuksi tuntuisi oikealta, vaikka hänet saisi. Sen takia olisi kiva nähdä tai jutella että se mystisyys katoaisi ympäriltämme ja voitaisiin suhtautua toisiimme luontevasti ja olla kavereita. Tällaisia pohdintoja tähän aamuun. Olet kiva ja tää on ollut aika....mielenkiintoista,
Viimeisin vastaukseni eiliseltä 15:13. Jatkoit juttua jonkun muun kanssa, vaikka tuskin mekään toisiamme tunnetaan. Jatkan silti tuohon tuntemisasiaan.
En tunne kovinkaan hyvin ja sama toisin päin. Hitaasti opimme tuntemaan lisää. Mutta se "osuus", jonka tunnen, se ei ole mitään haavekuvaa tietenkään. Ja se on se osuus, josta pidän, ja joka on herättänyt kiinnostukseni. En ole itse keksinyt häneen mitään lisäominaisukksia, moni asia hänestä on sellainen, jota en tiedä, mutta jota en myöskään kuvittele tietynlaiseksi.
En mä kauheasti edes kaipaa enää, silti tunne pysyy. Kaipaan sitä osaa, jonka tunnen, ja haluaisin oppia tuntemaan lisää. Ehkä siinä on myös hiukan sitä osiota, "jonka vain tietää", jota en usko mielikuvitukseksi.
Jatkan vielä tuohon "kaukana täydellisestä" olemiseen: mäkin olen kaukana täydellisestä, tiedän hänenkin olevan (riittävästi todistusianeistoa ;) ) ja hän tietää minun olevan... Ja silti pidän hänestä, ja välillä ihmettelen, kuinka hän silti pitää minusta, kunnes taas muistan, että eihän hänkään ole täydellinen... Että ihan tasoissa ollaan, ainakin hänen kanssaan, ja riittävän aikuisia ymmärtämään sekin, ettei kukaan ikinä koskaan ole ns. täydellinen. AIka rasittavaa itse asiassao lisi ollakin jonkin aivan täydellisen kanssa.
Kyllä mä olen oikeesti aika tylsä, vaikka tästä kaikesta on voinutkin jäädä aivan toisenlainen käsitys ;)
No mikäs siinä. Ollaan molemmat tylsiä. :)
Mutta..eikö sinulla ole jo daami?
Kyllä voi noinkin käydä.
Tuntuu, että eräälle miehelle on käynyt juuri noin...
Tuskin... luulet vaan... hän ikävöi ja kaipaa oikeasti.
irl koska olen edelleen VARATTU. En elä missään haavemaailmassa. Jos ottaisin yhteyttä se olisi yhtä kuin avioliitto roskikseen.
Mitäpä, jos tunnette kummatkin samalla tavalla. Silloin huijaat puolisoasi. Jospa se toinen ottaisi sinuun yhteyttä tai muutoin hän huijaa sinua.Ja jos sinä et ota yhteyttä sinä huijaat sitä toista. Neuvoni: tunnustele tunteita ja jos vielä vuoden, kahden päästä vahvoja niin ota se toinen, kun ottaa sinuun yhteyttä.
Mitäpä, jos kummallakin on vahvoja tunteita edelleen omaa puolisoaan kohtaan. Mitäpä.
Omassa päässä voi olla vaikka mitä viritelmiä. Itsensä tuntien, on parempi olla niistä hiljaa.
Kyllä, voi.
Kannattaa tutustua käsitteeseen "limerenssi".
Hyvin voi olla sellainen tilanne, "luit "juuri minun ajatuksiani.
se tarttuu takinliepeeseen kuin vanhaan ystävään
Näköjään voi, mut ihan hyvä että itte tietää sen kaiken olevan vaan harhaa.
Erikoinen keino paeta elämänsä tylsyyttä tai omia traumojaan.
Samaa mieltä. Harhaa tai ei, oma mieli ja selvittämättä jääneet asiat ei anna rauhaa.
oli, kunnes suomut putosi silmiltä aika rajulla tavalla. Ei se ollut pelkkää mielikuvaa, emme nähneet, mutta puhelinyhteys oli ahkerassa käytössä. kunnes,,,,,,,,,,,,,,,,
Sattui ja rajusti, sattuu vieläkin. Jäi paljon kysyttävää, olen yrittänyt kysyäkkin, mutta vastausta en ole koskaan saanut ja tuskin saankaan :(.
Todellisuus on jotain muuta kun palsta haaveilu . Vaikka olis vähä juteltu niin pitkämatka on niihin unelmiin mitä monen päässä liikkuu .
Kaikki on mahdollista, kun on ihmisistä kyse.
Minun kaipaukseni on arkinen. Ei tässä iässä enää rakenneta vaaleanpunaisia pilvilinnoja.
Mitäpä muutakaan kuin ihannekuva siitä ihmisestä on, jos ei häneen kunnolla tutustu esimerkiksi riittävän pitkän yhdessäasumisen kautta? Nettiminä, mutta myös oikean elämän työminä tai julkiminä voi olla radikaalistikin erilainen kuin se todellisuus.
Vaikka ikävällä on kohde, niin mielestäni se on siitä kohteestaan riippumaton sikäli, että ei toiselle ihmiselle voida aiheuttaa tunteita. Tunteet tunnetaan itse, ne syntyvät itsessä omasta tarpeesta. Vaikka ne tunteet ovatkin aina harhaa, niin aina ne on ihan yhtä lailla oikeita ja tosiakin.
Onhan se Satu pakkomielle-Petrin ihannenainen jota ei ole olemassa
Voisiko olla niin, että ihminen on koukuttanut siihen rakastumisen tunteeseen ja kun täällä saa ajoittain kuvitella rakastettunsa vastaavan, niin koukuttuu helposti ikävän- tunteeseen ja tähän palstaan.
Sanotaan, että rakastumisen tunne ei säily kahta vuotta pidempään. Kahden vuoden jälkeen (tutkimustuloksia aiheesta on) rakastuneen aivoissa ei nähdä enää samoja muutoksia kuin rakastuneessa tilassa ja tämä pätee, oli hän yhdessä rakastettunsa kanssa tai ei. Entä jos rakastumisen tunne ikään kuin käynnistyy aina uudelleen täällä kun saa elää haaveissaan ja tuntuu kuin hän vastaisi tunteeseen ja prosessi ei etenekään luonnollisesti. Rakastuminen on eräänlainen stressitila. Täällä ikävöinti on helvetillistä valehtelua itselleen.
Kommentoinpa nyt tähän väliin omasta näkökulmastani. En koe olevani koukuttunut itse tunteeseen, olen vaan kiinnostunut hänestä. Hänestä itsestään. Enkä ole luonut hänestä minkäänmoista haavekuvaa... luin ketjua ja tunnistin itseni tuolta ylempää vastaiselmasta "Mäpä mä:nä", ja täytyy sanoa, että ajattelen edelleen samoin kuin silloin kun tuota kirjoitin.
Mulla se tunteen voimistuminen käynnistyy kylläkin uudestaan aina kun NÄEN hänet. Palstasta en juuri perusta eikä palsta saa tunteitani mitenkään lietsoontumaan.
No mun tilanne on niin, etten ole nähnyt häntä melkein pariin vuoteen ja en edes tuntenut hyvin häntä, joten tilanne on vähintäänkin outo omastakin mielestä.
Minä en luo ihmisistä ihannekuvia ja se johtuu varmaan siitä, että minulle vieraat ihmiset eivät herätä kiinnostusta sillä tavalla, että tekisi mieli tutustua. Voi johtua myös siitä, että viihdyn hyvin yksin.
Miten olet koskaan tutustunut kehenkään? Pakon edessä? Sitten vasta tutustuttuasi olet kiinnostunut?
Itse tapaan hurjan määrä uusia ihmisiä työni kautta ja harvasta kiinnostun, mutta silti kiinnostun aina joskus jostakin ja toivoisin voivani tutustua paremminkin.