Olen joitakin vuosia sitten syönyt masennuslääkkeitä ja ollut ihan selkeästi jotenkin sisäisesti allapäin kokoajan vaikka ulkoa näyttää muulta. Enää en niitä syö. Kaikki vastoinkäymiset tuntuvat todella vahvoina ja joskus mietin miten helv. tätä elämää oikein jaksaa? Hirveän paljon iloittavaa, mutta hirveän paljon pelättävää. Silloin kun olin masentunut, ei minulla oikeastaan ollut "oikeaa" syytä olla allapäin, tuntui että kapinoin myös onnea. Elämä on jotenkin todella pelottavaa. Teininä kun ensirakkaus jätti, halusi suurinpiirtein hypätä sillalta alas eikä mikään tuntunut pahemmalta. Kun lemmikki kuoli, niin halusi tukehtua suruun. Ei nuorempana osannut kuvitella että eteen tulee jotain vielä pahempaa. Kuitenkin ...
Vähän yli vuosi sitten isäni sai aivoverenvuodon, makasi kaksi kuukautta sairaalassa ja lopulta kuoli. En tiedä olenko vieläkään ymmärtänyt asiaa täysin. SIlmiini heijastuu kuva isän viimeisestä katseesta, sanoista, kädenpuristuksesta, haparoivista silmistä sairaalan vuoteessa, korvat muistaa kärsivän huudahduksen. Mieltä kalvaa ikävä, jonkinlainen syyllisyys ja suru. Olen käynyt töissä ihan normaalisti tapahtuneen jälkeen/aikana, viikon sairaslomaa lukuunottamatta. Ihmisille hymyillen, vaikka mieli tekisi huutaa ja raivota aina välillä. Joskus tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoa *itut tästä, kuollaan kuitenkin. Joskus mietin, että menisin puhumaan jollekin ammattilaiselle, mutta osaan myös vähätellä omaa kokemustani erinomaisesti. Koen että ihmisten mielestä pitäisi olla jo unohtanut, olla vahva ja iloinen. Elämäähän se vain on. Mitä jos elämän meno on liian rankkaa? Mietin jo valmiiksi mitä teen, kun joku muu läheinen kuolee. Miten selviän yms. Hauskinta varmaan on se, että ei sitä päällepäin huomaa että ajattelen näitä asioita. Hymyilen vain enkä avaa ajatuksiani kenellekään, paitsi miehelle silloin tällöin. Surullista tietysti, että olen nuori ja näin surullisesti ajatteleva.
Tuntuu myös, että nykypäivänä ei töiltä ja hommilta ole edes aikaa surra tai ajatella omaa itseä ja elämää. Tee sitä, tee tätä, sitätätätuota. Raahaudu töihin ja esitä siellä jotain mitä et ole. Joskus unohdan kuka tai mikä olen, mitä tunnen, mitä olen kokenut. Viikonloppuna sitten taas muistan ja tulee itku. Tuntuu ettei maailmassa ole edes sallittua surra. Kamalintahan siinä on se, että suru ei ehkä ikinä katoa kokonaan ja tulee uusia surun aiheita vielä joskus. Usein myös ajattelen että aika menee ihan liian nopeasti, että niin ja niin monen vuoden päästä olen niin vanha ja aika loppuu kesken.
Myös tuleva isänpäivä ärsyttää toden teolla. Osta isälle luettavaa, muista isää, parhaimmat lahjat isälle ... Isänpäivä sitä ja tätä. Ajattelinko ennen edes koskaan niitä, joilla ei ole isää?
En tiedä ymmärtääkö kukaan sitä tunnetilaa, kun haluisi näyttää keskisormea koko maailmalle ja olla juuri sitä, mitä kukaan ei oleta sinun olevan. Oma itsesi.
Vähän yli vuosi sitten isäni sai aivoverenvuodon, makasi kaksi kuukautta sairaalassa ja lopulta kuoli. En tiedä olenko vieläkään ymmärtänyt asiaa täysin. SIlmiini heijastuu kuva isän viimeisestä katseesta, sanoista, kädenpuristuksesta, haparoivista silmistä sairaalan vuoteessa, korvat muistaa kärsivän huudahduksen. Mieltä kalvaa ikävä, jonkinlainen syyllisyys ja suru. Olen käynyt töissä ihan normaalisti tapahtuneen jälkeen/aikana, viikon sairaslomaa lukuunottamatta. Ihmisille hymyillen, vaikka mieli tekisi huutaa ja raivota aina välillä. Joskus tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoa *itut tästä, kuollaan kuitenkin. Joskus mietin, että menisin puhumaan jollekin ammattilaiselle, mutta osaan myös vähätellä omaa kokemustani erinomaisesti. Koen että ihmisten mielestä pitäisi olla jo unohtanut, olla vahva ja iloinen. Elämäähän se vain on. Mitä jos elämän meno on liian rankkaa? Mietin jo valmiiksi mitä teen, kun joku muu läheinen kuolee. Miten selviän yms. Hauskinta varmaan on se, että ei sitä päällepäin huomaa että ajattelen näitä asioita. Hymyilen vain enkä avaa ajatuksiani kenellekään, paitsi miehelle silloin tällöin. Surullista tietysti, että olen nuori ja näin surullisesti ajatteleva.
Tuntuu myös, että nykypäivänä ei töiltä ja hommilta ole edes aikaa surra tai ajatella omaa itseä ja elämää. Tee sitä, tee tätä, sitätätätuota. Raahaudu töihin ja esitä siellä jotain mitä et ole. Joskus unohdan kuka tai mikä olen, mitä tunnen, mitä olen kokenut. Viikonloppuna sitten taas muistan ja tulee itku. Tuntuu ettei maailmassa ole edes sallittua surra. Kamalintahan siinä on se, että suru ei ehkä ikinä katoa kokonaan ja tulee uusia surun aiheita vielä joskus. Usein myös ajattelen että aika menee ihan liian nopeasti, että niin ja niin monen vuoden päästä olen niin vanha ja aika loppuu kesken.
Myös tuleva isänpäivä ärsyttää toden teolla. Osta isälle luettavaa, muista isää, parhaimmat lahjat isälle ... Isänpäivä sitä ja tätä. Ajattelinko ennen edes koskaan niitä, joilla ei ole isää?
En tiedä ymmärtääkö kukaan sitä tunnetilaa, kun haluisi näyttää keskisormea koko maailmalle ja olla juuri sitä, mitä kukaan ei oleta sinun olevan. Oma itsesi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Suru on normaali terveen ihmisen tunne ja se pitää antaa tulla ja kokea. Jokainen suree tavallaan ja ajallaan. Ei surua voi laittaa muottiin ja purkkiin. Sinulla on oikeus kokea surua rakkaan läheisen menetyksen vuoksi. Myös ymmärtämättömien tökerö käytös loukkaa, mutta he eivät ole vielä itse kokeneen läheisen menetystä.
Ja terapiaan menosta ei ole kuin hyötyä ja siellä ne ymmärtää kevyemmistäkin asioista surevia.
Wau, mitä tekstiä!!
En ole enää nuori, mutta elin sun kokemuksen 25kun isäni kuoli. Senkin jälkeen on tapahtunut, hyvääkin, iloistakin. Nyt taas rankkaa kun sisko kuoli ja lapsella vakavaa vaikeaa. Olin rajoilla mennä masennuslääkkeelle, mutta valitsin stressinsietoa lisäävän ruusujuuren aivoaine fosfokoliinin ja nousin taas. Kirjoitin äsken paperille, eikö täällä saa olla susullinen yms, googlasin "saako olla surullinen" ja tässä!!!
Kiitos kun kerroit kokemuksesi:))