Puhun siis päiväkoti-/esikoulutyöntekijän näkövinkkelistä.
Tulee kauhea ikävä, kun rakkaat lapset lähtevät pois, eikä heitä näe enää viitenä päivänä viikossa. Vaikeinta on etenkin se, että rakastaa noita lapsia enemmän kuin mitään vaikka ne eivät edes ole omiani. On helpompi ikävöidä omia sukulaisia, sillä silloin on "lupa" ikävöidä, mutta kun ikävöi toisen lapsia (etenkin kun sattuu olemaan mieshenkilö, jolloin liika välittäminen saa näyttämään namusedältä joidenkin silmissä), sitä pitää tavallaan piilotella.
Miten itse jaksatte kun on kova, kova, kova ikävä sellaisia lapsia, joiden ikävöiminen ja rakastaminen on tavallaan epäkorrektia joidenkin mielestä?
Tulee kauhea ikävä, kun rakkaat lapset lähtevät pois, eikä heitä näe enää viitenä päivänä viikossa. Vaikeinta on etenkin se, että rakastaa noita lapsia enemmän kuin mitään vaikka ne eivät edes ole omiani. On helpompi ikävöidä omia sukulaisia, sillä silloin on "lupa" ikävöidä, mutta kun ikävöi toisen lapsia (etenkin kun sattuu olemaan mieshenkilö, jolloin liika välittäminen saa näyttämään namusedältä joidenkin silmissä), sitä pitää tavallaan piilotella.
Miten itse jaksatte kun on kova, kova, kova ikävä sellaisia lapsia, joiden ikävöiminen ja rakastaminen on tavallaan epäkorrektia joidenkin mielestä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.