Olen nyt pian 2- vuotiaan pojan äiti.Synnytyksestä lähtien olen jatkuvasti pelännyt jotain pahaa tapahtuvan,joko lapselleni tai minulle.Aluksi pelkäsin kätkytkuolemaa niin,että valvoin yökaudet lapsen hengitystä vahtien.Sittemmin olen alkanut pelätä omaa kuolemaani,miten lapseni pärjäää ilman äitiä..
Jatkuvasti saan uusia "tauteja" kehitettyä itselleni,nytkin minulla on monta viikkoa jatkunut kipu roisessa rinnassa ja pelkään rintasyöpää..enkä todellakaan kuvittele tätä kipua vaan se on todellinen!Tietenkin voisi olla lihasperäistä koska säteilee eri puolella rintalihasta ja venäytin ilmeisesti jumpassa,mutta silti olen ihan kauhuissani!!Minulla on myös todettu mahahaavan alkua,ilmeisesti jatkuvasta stressaamisesta.Syön siihen vatsalääkettä.En kerta kaikkiaan osaa olla murehtimatta ja pelkäämättä kuolemaa.Tämä rajoittaa elämääni todella,en uskalla oikein iloitakkaan mistään kun tuntuu että kohta kaikki loppuu.Mieheni ei ota todesta näitä juttujani vaikka olen koittanut hänelle puhua.
Tämän asian tekee pulmalliseksi vielä se,että olen itse ammatiltani sh ja kynnys hakeutua lääkärin juttusille on vähän korkeampi.Tuntuisi hankalalta tavalliselle tk-lääkärille näistä mennä juttelemaan.Tiedostan itse mistä on kysymys mutta olen silti "sokea" ajatuksilleni.Olen nyt vielä kotona lapsen kanssa,mutta luulen etten voi enää palata omaan ammattiini.
Haluaisin taas jatkaa iloista elämää,mutta jatkuva pelko ja huoli lapsestamme on hirvittävää!
Mitä ajatuksia teillä tulee mieleen tästä?Toivoisin asiallisia vastauksia.
Jatkuvasti saan uusia "tauteja" kehitettyä itselleni,nytkin minulla on monta viikkoa jatkunut kipu roisessa rinnassa ja pelkään rintasyöpää..enkä todellakaan kuvittele tätä kipua vaan se on todellinen!Tietenkin voisi olla lihasperäistä koska säteilee eri puolella rintalihasta ja venäytin ilmeisesti jumpassa,mutta silti olen ihan kauhuissani!!Minulla on myös todettu mahahaavan alkua,ilmeisesti jatkuvasta stressaamisesta.Syön siihen vatsalääkettä.En kerta kaikkiaan osaa olla murehtimatta ja pelkäämättä kuolemaa.Tämä rajoittaa elämääni todella,en uskalla oikein iloitakkaan mistään kun tuntuu että kohta kaikki loppuu.Mieheni ei ota todesta näitä juttujani vaikka olen koittanut hänelle puhua.
Tämän asian tekee pulmalliseksi vielä se,että olen itse ammatiltani sh ja kynnys hakeutua lääkärin juttusille on vähän korkeampi.Tuntuisi hankalalta tavalliselle tk-lääkärille näistä mennä juttelemaan.Tiedostan itse mistä on kysymys mutta olen silti "sokea" ajatuksilleni.Olen nyt vielä kotona lapsen kanssa,mutta luulen etten voi enää palata omaan ammattiini.
Haluaisin taas jatkaa iloista elämää,mutta jatkuva pelko ja huoli lapsestamme on hirvittävää!
Mitä ajatuksia teillä tulee mieleen tästä?Toivoisin asiallisia vastauksia.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hei,
Itse olen paininut saman ongelman kanss apitkään. Käytin muutamassa kuukaudessa varmaan satoja ellei jopa tuhansia euroja lääkäreihin, sillä pelkäsin joka ikinen hetki olevani vakavasti sairas ja kuolevani juuri siihen paikkaan...Minulla ongelma liittyi paniikkihäiriöön ja tulkitisin paniikkiin liittyvät fyysiset oireet kuolemanvakavaksi ja sen tehtyäni pahensin paniikkikohtauksia...Minua auttoi vähitellen se, että luin paljon asiaan liittyen. Opin tuntemaan kaikki oireeni ja tietämään mistä ne johtuvat, ovatko ne vaarallisia jne. Ja pikkuhiljaa aloin myös ymmärtää sen, että on ei ole minun päätettävissäni milloin kuolen, sairastun yms. Jokainenhan kuolee joskus ja se asia ei ole eikä kuulukaan olla hallittavissani. Mutta todennäköisyys, että minä, nuori ihminen kuolen samantien sydänkohtaukseen on niin hirmuisen pieni.Ymmärsitkö mitä tarkoitan?
Olet varmasti mitä huolehtivaisin äiti ja lapsellasi ei ole kanssasi hätä päivää:) Mutta on vain hyväksyttävä se tosiasia, että vaikka valvoisit joka yö ja päivä lapsesi vierellä, et siltikään pystyisi suojelemaan häntä kaikelta. Eikä se tee sinusta yhtään huonompaa äitiä -päinvastoin. Jos itse stressaat vähemmän ja olet terveempi, ruhallisempi ja iloisempi, on varmasti myös lapsellasi hyvä olla.
Mutta se miten pääsisit alkuun ongelmasi hoidossa...Kannattaisi kuitenkin kääntyä lääkärin puoleen. Vaikka yksityiselle jos et halua tk-lääkärille. Pyydä vaikka tekemään kattava lääkärintarkastus ja kerro rehellisesti onglemastasi. Minut auttoi alkuun, kun lopulta löysin lääkärin, joka tutki minut perusteellisesti. Helpotti, kun otettiin verikokeet, tehtiin perus neurologiset testit jne. Ja lääkäri oli niin ymmärtäväinen, ettei vähätellyt/ naureskellut yhtään, vaikka kysyin, että eihän minulla nyt vaan ole ms-tautia, aivokasvainta, hiviä...jnejne...
Toivottavasti tästä olisi edes hieman apua. Muista että yksin et tämän ongleman kanssa ole! Meitä saman asian kanssa painivia on vaikka kuinka ja toisiltamme saamme varmasti parasta tukea ja ymmärrystä:)
Mun äiti alko "sairastaa" kun olin noin puolivuotias ja faija lähti; äiti oli yks päivä alkanu miettiä mitä vauvalle tapahtuu jos hän kuolee, ja siitä alko noin neljän vuoden "sairastelu". Sillä oli kaikki mahdolliset syövät ja etenkin iltasin paniikkikohtauksia. Sitten joku lääkäri oli sanonu suoraan ettei "sulla mitään syöpää ole, sä oot vaan hullu." Ja se autto.. Tämä nyt vaan kokemuksena, mutta varmasti kannattais hankkia ammattiapua, ammattiauttaja osaa nähä sun tilantees ulkopuolelta ja realistisesti. Ja toi mitä toi anna kirjotti, eli miten todennäköstä on että juuri sinä saat jonkun vakavan taudin juuri nyt. Luulen että tuollanen on aika yleistä pienten lasten äideillä, ja sinänsä ihan luonnollista, osoittaahan se että äiti välittää lapsestaan.
Minulla on aikanaan ensimmäisen lapsen jälkeen ollut juuri tuollaisia oireita. Silloin sain ensimmäisen kunnon paniikkikohtauksenikin. Ensin pelkäsin, että lapselle tapahtuu jotain, ihan kuten sinäkin.. sen jälkeen aloin pelätä, että minulle itselleni tapahtuu jotain ja kuolen, sitten lapsellani ei ole hoitajaa ja äitiä jne...
Kauhuskenaario toisensa perään. Pelkäsin kuolemaan .. Sitä jatkui toista vuotta, menin töihin ja pikku hiljaa ne pelot katosivat. Mutta minulle jäi siitä kyllä tätä paniikkia.. Senpä vuoksi sanon sinulle, että mene ihmeessä lääkäriin tai jonnekin auttajan luo. Puhu asioistasi, se helpottaa.. Sinä kyllä selviät siitä, ihan varmasti.. se on yksi vaihe elämässä.. Minun kohdallani kävi vielä niin, että rupesin lykkäämään toisen lapsen tekoa, kaikenlaisilla tekosyillä. Sitten se vaan oli tehtävä, vähän pelotti, että toistuuko sama. Niin ei kuitenkaan käynyt, kaikki meni ihan hyvin.
Jaksamisia Sinulle.. kaikki kääntyy vielä paremmaksi..
On helpottavaa kuulla etten ole ainoa.Tämä tilanne vaan tuntuu riistäytyvän käsistä,kiukuttelen jo miehellenikin enkä oikein näe mitään valoisaa enää asioissa.Liikutun ja purskahdan itkuun kun katselen iloista poikaani.
Mitä enemmän ajattelen nyt tätäkin rintakipua,sitä voimakkaammalta sekin tuntuu..varmasti syöpää..
Mietin tuota lääkäriin menoa,tuo lääkärini tuossa tk:ssa vain on sellainen jolle on vaikea alkaa kertomaan tätä juurta jaksain.
Voi että,kumpa tämä menisi ohi.Jos näitä ainaisia vaivoja ei olisi,varmasti olisi helpompi katsoa onnelliseen tulevaisuuteen,mutta kun aina jotain kipua jossakin.
Pitänee varata aikaa huomenissa lääkärille kai,onhan tätä jo tullut lykättyä.
Kuulostipa niin tutulta. Mulla oli juuri tuollaista toisen lapsen syntymän jälkeen. Ramppasin lääkärissä jatkuvasti kaikenmaailman kipujen takia. Minusta otettiin verikokeita ja ultria ym. ja mistään ei löytynyt mitään vikaa. aivan hävettää nyt jälkikäteen.. Mulla oli esim. palan tunne kurkussa. Olin ihan varma, että siellä on joku kasvain. Se tunne oli niin todellinen, etten pystynyt olemaan ajattelemma sitä hetkeäkään. Kävin lääkärissä monta kertaa ja sitä katsottiin peileillä ym ja sitten loppujen lopuksi ultralla. Ei löytynyt mitään. Sitten kun aloitin lääkityksen (seronil) Möhkäle kurkustakin katosi. Olisin kyllä toivonut, että lääkäri olisi sanonut suoraan, että minä kuvittelen tai jotain. En siis itse tajunnut, että se johtuu henkisestä puolesta. Tiesin kyllä, että minulla on paniikkihäiriö, mutta en osannut näitä vaivoja ja kipuja yhdistää siihen. Saattaa olla, että se menee ohi itsestään, mutta luulen että kannattaisi käydä lääkärissä.
Mene ihmeessä lääkäriin ja kerro rehellisesti mikä on ongelmana. Et ainakaan häviä siinä mitään:) Voimia sinulle! Ja kirjoittele taas kuulumisiasi -ehkä sekin helpottaa hieman, kun saat purkaa ajatuksiasi...
Hei
Kyllä kuvaamasi pelot ovat hyvin yleisiä pikkulasten äideillä. Minä itse pelkäsin tosi paljon sairastuvani kun lapset olivat pieniä. Pelkäsin, että minulle tapahtuu jotain silloin kun lasten isä on yövuorossaan ja lapset joutuvat odottelemaan apua yksin itkien, nälissään jne.. kaikenlaisia pelkoja kehitin niin, etten todellakaan nukkunut öitäni kunnolla. Siis tutulta kuulostaa nuo kaikki.MUTTA puhuttuani asiasta ystävieni kanssa, he´myös kertoivat samoista pelkotunteistaan, joillakin oli pelot vieläkin suurempia. HUH!
Äidit ovat sellaisia :)
Itse olen myös sairaalassa työssä ja uskon sen osaltaan vaikuttavan asiaan. Kun työssä näkee vakavia elämänkohtaloita, pienten lasten äitejä vakavan sairauden kourissa, väistämättä pelkää samoja asioita.
Itseäni auttoi pahimmassa vaiheessa se,e ttä puhuin asiasta mieheni kanssa, ystävieni kanssa jopa anoppini kanssa ( äitiäni olisin todella tarvinnut, mutta hän kuoli jo minun ollessa nuori ). Puhuin peloistani ja varmistin samalla, että laspeni hoidetaan, jos minulle todella sattuu jotain. Kun vanhin lapseni kasvoi isommaksi, opetin hänet soittamaan isovanhemmilleen ja isälleen työhön. Opetin myös lapsia huolehtimaan toisistaan kohtuullisessa määrin heti kun asian ymmärsivät. Mutta lapselle en esittänyt asiaa niin, että hän olisi ymmärtänyt minun pelkäävän jotain enkä puhunut heille asiasta ns. "oikeilla nimillä". Ei lasta voi vetää samaan pelkokierteeseen.
Kuitenkin nuo pienet asiat auttoivat hyvin, kun lisäksi pakotin itseni rauhoittumaan ja ajattelemaan asiaa järkevästi. Kävin asiaa mielessäni läpi rauhallisesti ja vertasin kuinka usealle tutulleni on elämäni aikana käynyt niin, että on sattunut jotain vakavaa. Ei usealle,ei ainakaan yhtäkkiä, ei äkkikuolemia eikä muita onnettomuuksia. Miksi siis juuri minulle niin kävisi?? Usein luonani oli myös sukulaistyttö kaverina ja yötä, silloin pelot olivat kokonaan poissa. Eli toisen ihmisen läsnäolo auttaa tosi paljon ja siksi kotiin EI pidä jäädä olemaan. Päivällä pitää kyläillä tuttavien kanssa puolin ja toisin. Pitää opettaa itsensä unohtamaan pelko.Hyvä apu oli myös vyöhyketerapialla ja akupunktiolla, jotka saivat minut rennoksi ja jännitykset kaikkosivat. Ko. hoitajien kanssa puhuminen oli todella terapiaa.
Nyt lapset ovat kaikki koulussa, ensimmäinen ammattikoulussa ja kolmas viidennellä luokalla.
Pelkoja ei enää ole. Ne kaikki varotoimenpiteet, joita tein pahimpien paniikkien aikana lähinnä huvittavat. Luotan mieheeni, että hän pärjää lasten kanssa vaikka minulle jotain sattuu. Kuka sen tietää etteikö sattuis, mutta voi jäädä sattumattakin.
Jutella voit asiasta ammattiauttajalle, jos et ystäviesi kanssa voi asiasta puhua. Puhuminen auttaa aina. MUTTA, jos pärjäät asian kanssa, en lähtisi paniikkilääkekierteeseen. Miksi tukahduttaa niitä tunteita, jotka ovat meille äideille luonnollisia. Suojelevathan eläimetkin lapsiaan joskus hyvinkin äärimmäisin keinoin: kissa ei päästä lähelleen, syö jopa pentunsa, jos niihin kosketaan liian aikaisin. Koirat ovat vihaisia vieraille. Linnut kirkuvat ja panevat itsensä vaaralle alttiiksi pesiensä puolesta jne.
Se täytyy vain ymmärtää itsessään,että kun lapset ovat pieniä ja avuttomia äidin taakka on aika suuri, miten suojella näitä avuttomia kaikelta pahalta, miten pitää itsensä terveenä ja elossa niin kauan että lapset kasvavat.
Siis MITEN?? Elämällä, pysymällä elossa, iloitsemalla lapsista, nauramalla ja nauttimalla heidän kanssaan. Pitää myös syödä hyvin ja nukkua.Lisäkuuri e-vitamiinia ja B-vitamiinia auttaa pimeänä aikana.Pitää huolehtia myös itsestään ja luottaa omiin kykyihinsä.
Hyvin ankaran pelon kanssa ei voi elää, se täytyy jollain tavoin saada hoidettua pois.
Rohkeutta ja voimaa Sinulle. Kyllä sinä pärjäät!
Työhön menoa pelotti minua myös, mutta tavallaan helpotti tilannetta, kun pystyin irtaantumaan perheestäni hetkeksi. Pelot jäivät kauemmaksi.
ps. Anoppini sanoi viisaasti: Voi hyvä tyttö, ei ne pelot siihen lopu, kun lapset ovat jättäneet kotinsa. Sinä pelkäät ja huolehdit aina lastesi puolesta, mitä isommaksi he kasvavat, sitä suurempia ovat myös vaaran aiheuttajat ja myös pelot. ( Miksihän lapseni sanovat mummua aika höppänäksi?? Mummu heidän mielestään ei anna tehdä mitään hauskaa, kun aina voi sattua jotain VAKAVAA :))
Tietynlainen pelko ja varovaisuus on hyvästä, se opettaa meidät ymmärtämään miten voimme välttyä onnettomuuksilta.
hei...mä oon 20 vuotias nuori nainen...sairastan paniikkihäiriötä..sairastanu jo viitisen vuotta...käyny psykiatreilla ym..ja mä pelkään hirveesti kuolemaa ja sairastumista.. oon oikeestaan jo monta vuotta ollu kai luulosairas..oon ravannu lääkäreissä ku pelkään millon mitäkin sairautta...nyt mun vatsa on reistaillu jo monta kuukautta...kahella lääkärillä käyny..ottanu verikokeita ja ollu ok...silti pelkään..mun aivot ei vaan jotenki suostu uskomaan niitä lääkäreitä...oon varma et mul on syöpä...tai jos rintaan pistää nii et mul tulee sydänkohtaus...tai jos päätä särkee ja niskat on jäykkänä nii pelkään aivokalvontulehdusta ym..tää on ihan kauheeta....no tän vatsan kans oon jonossa koko ajan suolitähystykseen...kn lääkäri haluu jo mun oman mielenterveydenkin takia varmistaa ettei mitään oo vialla....mut en tiiä uskonko sillonkaan...toinen mitä pelkään kauheesti nii on oksennustauti...en tiiä mikä mua siinä eniten pelottaa mut jos mul on paha olo nii meen ehti iha hysteeriseks ku pelkään vatsatautia tai jos tiiän et jollain ollu vatsatauti nii sama homma...ihan hullua...ja kuolemanpelko on kauhee...pelkään koko ajan et kuolen...en uskalla nukahtaa ku pelkän ettetn aamulla enää herää...mä en tiiä et miten tästä kaikesta voisin päästä eroon...moon ihan neuvoton...
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000405&posting=22000000005305992