Olen 17 vuotias tyttö. Olen käynyt nyt noin vuoden terapiassa masennuksen ja syömishäiriöiden takia. Nyt olin varmaan reilun kuukauden ajan käymättä, koska asiat alkoi menemään vaan huonompaan suuntaan, eikä ollut voimia käydä enää missään ylimääräisessä koulun ja kavereiden kanssa olemisen (kavereiden kanssa on ihan hyvä olla, ottaa edes vähän tilaa omilta ajatuksilta pitää onnellista kulissia yllä ei tarvitse olla kotona kun äidin kanssa on vähän vaikeaa välillä) lisäksi.
No, kävin tuossa pari päivää sitten siellä taas ja kerroin ihan kaiken mitä mielessä on liikkunut ja terapeutti (vai psykiatri vai mikä ihme, tajusin just että enhän mää edes tiedä tän lekurin oikeaa titteliä :D) sano että nyt alat käymään joka viikko ja nyt aloitetaan lääkitys (oon joskus vähän aikaa syönyt lieviä masennuslääkkeitä, lopetin koska veivät rahaa kun piti omasta pussista maksaa, vanhemmilta olen kaikki nämä asiat pitänyt salassa, ei ne edes tiedä että käyn kenenkään juttusilla, samoin kaverit) ja todella painostavasti kyseli että josko otettais äiti tähän mukaan. Ei meinannut millään uskoa kun sanoin että en halua, olen totta puhuen aika taakka äidille kun tiuskin enkä tee kotitöitä, en halua olla entistä isompi taakka kun äidin pitäisi maksaa lääkkeet olla huolestunut.
En muutenkaan haluaisi enää käydä tuolla, koska omista ajatuksista puhuminen on erittäin epämukavaa, ja nyt varsinkin kun on sellainen tunne että mua pakotetaan käymään tuolla. On tiedätkö sellainen tunne niin kuin joku kourisi mua hameen alta ilman lupaa, tosi turvaton olo ja niin kuin muhun olisi kajottu ilman lupaa, koska noi ajatukset on kuitenkin niin syvällä mussa ja nyt mua pakotetaan kertomaan niistä. Mulla on fyysisesti paha olo kun ajattelen sitä tilannetta kun joudun taas ensi viikolla menemään sinne, melkein oksettaa. Ymmärrän tietysti miksi ne niin haluaa, mutta en silti voi mitään tunteilleni.
Onko mun pakko rueta valehtelemaan siellä että asiat menee paremmin? En oikein pitäisi siitäkään, vaikka tykkäisinkin mietiskellä asiat läpi itsekseni kun olen siihen koko elämäni tottunut, että asiat puidaan itse läpi eikä tunteita jaeta. Ei silti tunnu oikealta olla epärehellinen. Onko niillä lupa pakottaa tuolla tavalla? Pitääkö mun odottaa siihen asti että olen 18?
Koulua pystyn käymään, joskus pitää ottaa vapaata kun sängystä nouseminen tuntuu vaikealta, mutta opinnot mulla on kondiksessa. Kavereitakin mulla on paljon ja vaikka aina onkin vähän sellainen olo etten voi olla 100% oma itseni enkä ole täysin "yhteydessä" heidän kanssaan (naamioni kyllä on ja se naamio on aika lähellä itseäni, mutta silti tuntuu niin kuin jotain puuttuisi, jopa niiden kavereiden kanssa jotka olen tuntenut 5-10 vuotta), niin kyllä mulla on niitä aitoja ilon ja naurun hetkiä heidän kanssa. En siis ole missään nimessä täysin toimintakyvytön.
Kappalejako tässä viestissä nyt saattaa olla vähän omituinen ja viesti muutenkin, en oikein osaa jakaa ajatuksiani kirjoittamalla kun joka nurkasta työntää uutta asiaa (sen takia runsas sulkujen käyttö, jokainen lause tuntuu aukaisevan uuden polun joka haarautuu taas kymmeneen eri suuntaan). Kuulostan ehkä siltä, ettei minulla ole oikeasti mitään ongelmia koska pystyn käymään koulua ja olemaan kavereiden kanssa, mutta pahin pelkoni on syrjäytyä ja se että kaikki saavat tietää, joten käytän niihin kaiken mahdollisen energiani. Minulla ei olekaan koskaan kavereiden silmissä "huonoa päivää" koska olen niin peloissani "paljastuvani", että olen koko ajan mahd. normaali ja iloinen. Sen kyllä huomaa sitten kotona ja bussimatkoilla, kun lähinnä vaan istun bussissa lamaantuneena tai makaan kotona tietokoneella.
Taas olen kirjoittanut ihan liikaa. Kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun ja vielä vastatakin, ja vielä alkuperäiseen kysymykseenikin kun näköjään sivusin taas aiheesta.
No, kävin tuossa pari päivää sitten siellä taas ja kerroin ihan kaiken mitä mielessä on liikkunut ja terapeutti (vai psykiatri vai mikä ihme, tajusin just että enhän mää edes tiedä tän lekurin oikeaa titteliä :D) sano että nyt alat käymään joka viikko ja nyt aloitetaan lääkitys (oon joskus vähän aikaa syönyt lieviä masennuslääkkeitä, lopetin koska veivät rahaa kun piti omasta pussista maksaa, vanhemmilta olen kaikki nämä asiat pitänyt salassa, ei ne edes tiedä että käyn kenenkään juttusilla, samoin kaverit) ja todella painostavasti kyseli että josko otettais äiti tähän mukaan. Ei meinannut millään uskoa kun sanoin että en halua, olen totta puhuen aika taakka äidille kun tiuskin enkä tee kotitöitä, en halua olla entistä isompi taakka kun äidin pitäisi maksaa lääkkeet olla huolestunut.
En muutenkaan haluaisi enää käydä tuolla, koska omista ajatuksista puhuminen on erittäin epämukavaa, ja nyt varsinkin kun on sellainen tunne että mua pakotetaan käymään tuolla. On tiedätkö sellainen tunne niin kuin joku kourisi mua hameen alta ilman lupaa, tosi turvaton olo ja niin kuin muhun olisi kajottu ilman lupaa, koska noi ajatukset on kuitenkin niin syvällä mussa ja nyt mua pakotetaan kertomaan niistä. Mulla on fyysisesti paha olo kun ajattelen sitä tilannetta kun joudun taas ensi viikolla menemään sinne, melkein oksettaa. Ymmärrän tietysti miksi ne niin haluaa, mutta en silti voi mitään tunteilleni.
Onko mun pakko rueta valehtelemaan siellä että asiat menee paremmin? En oikein pitäisi siitäkään, vaikka tykkäisinkin mietiskellä asiat läpi itsekseni kun olen siihen koko elämäni tottunut, että asiat puidaan itse läpi eikä tunteita jaeta. Ei silti tunnu oikealta olla epärehellinen. Onko niillä lupa pakottaa tuolla tavalla? Pitääkö mun odottaa siihen asti että olen 18?
Koulua pystyn käymään, joskus pitää ottaa vapaata kun sängystä nouseminen tuntuu vaikealta, mutta opinnot mulla on kondiksessa. Kavereitakin mulla on paljon ja vaikka aina onkin vähän sellainen olo etten voi olla 100% oma itseni enkä ole täysin "yhteydessä" heidän kanssaan (naamioni kyllä on ja se naamio on aika lähellä itseäni, mutta silti tuntuu niin kuin jotain puuttuisi, jopa niiden kavereiden kanssa jotka olen tuntenut 5-10 vuotta), niin kyllä mulla on niitä aitoja ilon ja naurun hetkiä heidän kanssa. En siis ole missään nimessä täysin toimintakyvytön.
Kappalejako tässä viestissä nyt saattaa olla vähän omituinen ja viesti muutenkin, en oikein osaa jakaa ajatuksiani kirjoittamalla kun joka nurkasta työntää uutta asiaa (sen takia runsas sulkujen käyttö, jokainen lause tuntuu aukaisevan uuden polun joka haarautuu taas kymmeneen eri suuntaan). Kuulostan ehkä siltä, ettei minulla ole oikeasti mitään ongelmia koska pystyn käymään koulua ja olemaan kavereiden kanssa, mutta pahin pelkoni on syrjäytyä ja se että kaikki saavat tietää, joten käytän niihin kaiken mahdollisen energiani. Minulla ei olekaan koskaan kavereiden silmissä "huonoa päivää" koska olen niin peloissani "paljastuvani", että olen koko ajan mahd. normaali ja iloinen. Sen kyllä huomaa sitten kotona ja bussimatkoilla, kun lähinnä vaan istun bussissa lamaantuneena tai makaan kotona tietokoneella.
Taas olen kirjoittanut ihan liikaa. Kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun ja vielä vastatakin, ja vielä alkuperäiseen kysymykseenikin kun näköjään sivusin taas aiheesta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei voi loppujen lopuksi pakottaa mihinkään, mutta huonompi olo sulla tulee. Parhaiten selviät, kun harjottelet avautumista ja jos pystysit lopulta kertomaan kaikki vaivat siellä terapiassa. Jos se ei onnistu nykysen terapeutin/psykologin kanssa, pyydät, että jos voisit kokeilla jotain toista terapeuttia.
On varmaa kiva lukea netistä, mitä se sekin hullu kertoi 17 vuotiaana. Järki hoi, äly älä jätä.
Ps. Mahtavasti oot kyllä saanu itekses haettua apua. Monella on ongelmana just se, kun ei halua perhettä ottaa mukaan. Ei sitä tarvi perheestä välittää, yksin vaan meet sinne apua hakemaan, etkä anna kenenkään tulla tielle.
Muutama vihje:
Netissä on paljon hyviä ruokaohjeita, valitse sieltä mikä sulle sopii.
Opettele tekemään itsellesi sopivaa ruokaa.
Pidä painosi kurissa, henkilövaaka kertoo lukemia.
Aivot tarvitsee energiaa, ei ne muuten toimi.
Homma näyttää siltä että sinusta tehdään pilleri orja ihan väkisin.
Nyt tarvitaan järkeä ja paljon.
Mitä ikinä teetkin älä kajoa niihin psykiatrian tyrkyttämiin myrkkyihin. Olet liian nuori lobotomoitavaksi. Koko elämäsi olisi edessä. Ties mitä vahinkoa jo aikaisempi käyttö on sinuun jättänyt, mutta oli tai ei, älä lisää itseäsi vahingoita. Vanhemmille kertominen saattaa olla eduksi, mutta se riippuu ihan siitä miten tietoisia ja fiksuja vanhempasi ovat. Jos oikein fiksuja ovat saattavat jopa suuttua, kun kuulevat, että sinua on sellaisilla aineilla jo käsitelty heidän tietämättään. Ainakin voisivat auttaa sinua psykiatrian mahdollisesti kohdistaman painostuksen kanssa.