Noin pari kuukautta sitten kävin isäni ja pikkuveljeni kanssa katsomassa yhtä sukulaista vanhainkodissa jolla ikää on suunnilleen 90 vuotta. Siinä sitten sohvalla istuskelin ja katselin muuta vanhainkodin porukkaa(olimme oleskelutilassa) Siinä sitten rupesin miettimään että ei perkele, tänne tää elämä loppuu ja vanhuksetkaan ei kovin hyvävointisilta vaikuttaneet.. Tuli hyvin avuton olo kun ajatteli että joskus sitä on pakko tännekkin tulla jos nyt ei sitten satu kupsahtamaan muuten aikasemmin. Yksi vanhus siinä jollekin hoitajalle sanoi kun häntä pyydettiin tulemaan ruokapöytään jotakin että "ihan sama, tässä kohta kuollaan kumminkin." Tämän päivän jälkeen minua ahdisti jonkun viikon oudosti vaikken ihan hirveästi miettinytkään tapahtumaa. Sitten ahdistus loppui joksikin aikaa mutta nyt on jo varmaan kuukauden kohta ahdistanut aika perkeleesti ja ajatukset hyvin synkkiä vaikken haluaisi edes ajatella niin, tuntuu aivan siltä etten olisi omassa ruumiissani vaan katselen sivusta mitä maailmassa tapahtuu, En muista hyvin asioita ja tunteenikin ovat turtuneet.. Muutaman kerran olen itkenytkin että missä helvetissä se vanha iloinen ja nauravainen matti oikein on??(nimi muutettu) Olen miettinyt vaihtoehtoja tähän oloon mutta mitään järkeenkäypää en ole löytänyt.. Voisiko oikeasti olla mahdollista että olen saanut niin pahoja traumoja tuosta vanhainkoti käynnistä että nämä olotilat johtuisivat siitä? Haluaisin parantua tästä enemmän kuin mitään muuta.. Kiitos kaikille vastauksista!
Traumaperäinen stressihäiriö?
Jätkä123
8126
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
No en usko mutta ehkä siitä jos sukulaisesi on poistumassa täältä, ja se tuntuu pahalta?
Nykyään ihmiset elävät hyvin vanhoiksi ja keski-ikä kuolla vain nousee. Minun isovanhempien vanhemmat ja heidän vanhempansa kuolivat usein jo tuossa meikäläisten keski-iässä, siis 45 - 55 vuoden tienoilla. En usko että tuo vierailu vanhainkodissa on syy, siis noiden ihmisten näkeminen vaan tilanne on pysäyttänyt sinut, nuoren ihmisen miettimään ihmisenä olemista: mistä tulen, kuka olen ja minne olen matkalla? Mikä on elämäni päämäärä ja tarkoitus? Suhteensa kuolemaan ja sen jälkeiseen joutuu jokainen joskun miettimään.
temukis
Olen tullut nuorena uskoon, ja en kyllä itsekkään toivoisi laitosjaksoa elämäni ehtooseen, mutta asioita ei voi vain niin ennalta säätää.
Omat vanhempani ovat lähteneet alle 70-vuotiaina melkein saappaat
jaloissa ja työnsä touhuissa.
Kun elää terveellisesti ja pitää itseään kunnossa, voi todennäköisemmin vielä iäkkäänäkin elää itsenäistä elämää kodissaan ja laitosvaihe saattaa jäädä kokematta tai jää lyhyeksi.
Sinun olisi hyvä nyt saada jutella elämästä ja tuntemuksistasi jonkun kanssa. Onneksi meistä kukaan ei tiedä elämänsä pituutta. Monet kuolevat jo nuorena.
Ehkä se vaan avasi sut ajattelemaan asioita, joita on hankala miettiä.
ehkä susta tulee se ihminen, joka parantaa tämän asian? Että kun se ahdistaa sua niin, niin ajattelet ja keksit tavan, jotta sitten kun me ollaan vanhoja, niin ei jouduta niin synkkään paikkaan, vaan vanhuus voi olla ihan kiva asia?
Kiitokset vastauksista! Ehkä tuo pysäytti minut tuolloin niin pahasti ajattelemaan asiaa että rupesi se ahdistamaan sitten niin paljon.
Jätkä123,
Ei ihme että tuo kokemus ahdisti. Vanheneminen ja kuoleman läheisyys ei välttämättä ole ollenkaan mikään kaunis kokemus. Et varmaankaan ollut osannut oikein varautua siihen, mitä tuolla vierailulla kohtaisit. Oletko jutellut kokemastasi kenenkään kanssa? Voisi olla hyvä jutella asioista, jotka mielessäsi nyt pyörivät ahdistavina.
Se mitä kohtasit, on sinällään normaalia: me vanhenemme ja joskus ikääntyminen tekee epämiellyttäviä muutoksia ihmisessä. Myös fyysisen kärsimyksen näkeminen ahdistaa. On myös normaalia että tähän kaikkeen olet reagoinut. Toivottavasti hiljalleen saat ajatuksia järjestykseen mielessäsi.
Aija-pappi
Vanheneminen on asia jota ei voi pysäyttää ja jarruttaa loputtomiin vaikka sitä hidastaa voikin terveillä elämäntavoilla, niinkuin itsekkin teen. Sen takia se onkin yksi pelottavimmista asioista mitä tiedän. Mutta se pitää vain hyväksyä, ei siinä muu auta se on täysin totta. Olen jutellut kyllä yhden kaverini kanssa tästä asiasta ja kyllä se helpotti mieltä :) Olen kyllä ennenkin ollut vanhainkodissa katsomassa kuolevaa sukulaistani mutta ei se silloin tuntunut samalta koska olin sen verran nuorempi mitä nykyään että en ymmärtänyt asiaa samalla tavalla mitä nykyään.
Sori, en lukenut juurikaan vastauksia, jos satun toistamaan. Mutta mielestäni reaktiosi on tavallaan ihan normaali. Itse vähän samassa tilanteessa, sinua vanhempi.....isoisä hautaan vuoden alussa, hän oli kuin isä minulle. Nyt toinen tapaus alzhaimer potilaana hoitokodissa....onhan se aina joka kerta pysäyttävää käydä siellä, katsoa niitä ihmisraatoja jotka ei tiedä enää mistään mtn, ei kykene mihinkään. Voi kunpa ei itse koskaan tarvis siihen päätyä, siinä 70 v suorilta jaloilta sydäri ja adjö, kiitos.
Kannattaa ainakin yrittää itse tehdä asioille jotain. Liikunta, ruokavalio, sos.kanssakäyminen, muut mukavat harrastukset edesauttavat asiaa. Kuntosaliharjoittelu on kaikista paras juttu vanhemmille ihmisille.