Eräs tämän palstan vakioteemoja on vanhoillislestadiolaisten ekslusiivinen seurakuntanäkemys. Tämä ei ole sinänsä mitään uutta, koska vanhoillislestadiolaisuuteen kohdistettu kritiikki kääntyy aina ennepitkää tähän kysymykseen. Ymmärrettävää se on myös siitä syystä, että se on eräs keskeisimpiä painotuseroja 1900-luvulla tapahtuneissa lestadiolaisuuden hajaannuksissa.
Tällä palstalla käytävä keskustelu perustuu osittain puutteelliseen ja jopa virheelliseen näkymykseen tuon opin sisällöstä. Tämä johtuu nähdäkseni siitä syystä, ettei ole olemassa mitään selvää ja yksiselitteistä määrittelyä kyseisitä opinkappaleista (vrt. ekumeeniset uskontunnustukset ja tunnustuskirjat). Pappissuuntauksen eron jälkeen (joskus 1950 ja 1960-luvuilla) asioista ei ole rohjettu kunnolla ja perusteellisesti edes keskustella. Mitä tästä määrittelemättömyydestä sitten seuraa?
Siitä seuraa se, että opetus on varsin altis kunkin opettajan ja kontekstin aiheuttamille korostuksille. Viittaan tällä erityisesti 1970-luvulla käytettyihin ja otsikossakin viitattuihin puheenparsiin.
1970-luvulla pappissuuntauksen aiheuttama hajaannus oli vielä varsin tuoreessa muistissa. Tuolloin oli varsin suuri tarve korostaa seurakuntayhteyttä ja sen tiiveyttä. Tällä voidaan osittain perustella myös jyrkkää suhtautumista televisioon, musiikkiin, kirkkoon ja yleensä "epäuskoisiin."(Tästä on kirjoittanut mm. Miikka Ruokanen kirjassaan.)
1990-luvulla nuo kannanotot on nähty monelta osin ongelmallisiksi. Voimaikkain ja selkein irtiotto liittyy SRK:n entisen puheenjohtajan Erkki Reinikaisen syntymäpäivähaastatteluihin parin vuoden takaa. Reinikainen totesi tuolloin, että 1970-luvulla liike oli hyvin lähellä liukua uskonnolliseen fundamentalismiin.
Mielestäni nimenomaan seurakuntaopissa on tuolloin ollut painotuksia, joita siinä nykyään ei ole. Tämä asia on selvästi havaittavissa esimerkiksi vanhoja suviseurasaarnoja kuuntelemalla.
Osittain on kysymys on myös "tieto"-käsitteen muuttumisesta enemmän ehdottomasta suhteelliseksi. Tulenarka aihe on edelleenkin se, missä mielessä Raamatun kertomukset ovat tosia. Siitä eräs valaiseva esimerkki tähän loppuun.
Eräs vanhemman polven puhujaveli oli vieraillut kivikautista elämää esitelleessä museossa, jossa kerrottiin, että vanhimmat merkitä elämästä Oulun korkeudelta löytyvät noin ajalta 6000 eKr. Veli ei uskonut kuulemaansa lainkaan. Lutherin mukaan kun Raamatussa sanotaan, ettei ihmistä ollut silloin vielä luotukaan. Se kun tapahtui vasta noin 4500 eKr.
Tällä palstalla käytävä keskustelu perustuu osittain puutteelliseen ja jopa virheelliseen näkymykseen tuon opin sisällöstä. Tämä johtuu nähdäkseni siitä syystä, ettei ole olemassa mitään selvää ja yksiselitteistä määrittelyä kyseisitä opinkappaleista (vrt. ekumeeniset uskontunnustukset ja tunnustuskirjat). Pappissuuntauksen eron jälkeen (joskus 1950 ja 1960-luvuilla) asioista ei ole rohjettu kunnolla ja perusteellisesti edes keskustella. Mitä tästä määrittelemättömyydestä sitten seuraa?
Siitä seuraa se, että opetus on varsin altis kunkin opettajan ja kontekstin aiheuttamille korostuksille. Viittaan tällä erityisesti 1970-luvulla käytettyihin ja otsikossakin viitattuihin puheenparsiin.
1970-luvulla pappissuuntauksen aiheuttama hajaannus oli vielä varsin tuoreessa muistissa. Tuolloin oli varsin suuri tarve korostaa seurakuntayhteyttä ja sen tiiveyttä. Tällä voidaan osittain perustella myös jyrkkää suhtautumista televisioon, musiikkiin, kirkkoon ja yleensä "epäuskoisiin."(Tästä on kirjoittanut mm. Miikka Ruokanen kirjassaan.)
1990-luvulla nuo kannanotot on nähty monelta osin ongelmallisiksi. Voimaikkain ja selkein irtiotto liittyy SRK:n entisen puheenjohtajan Erkki Reinikaisen syntymäpäivähaastatteluihin parin vuoden takaa. Reinikainen totesi tuolloin, että 1970-luvulla liike oli hyvin lähellä liukua uskonnolliseen fundamentalismiin.
Mielestäni nimenomaan seurakuntaopissa on tuolloin ollut painotuksia, joita siinä nykyään ei ole. Tämä asia on selvästi havaittavissa esimerkiksi vanhoja suviseurasaarnoja kuuntelemalla.
Osittain on kysymys on myös "tieto"-käsitteen muuttumisesta enemmän ehdottomasta suhteelliseksi. Tulenarka aihe on edelleenkin se, missä mielessä Raamatun kertomukset ovat tosia. Siitä eräs valaiseva esimerkki tähän loppuun.
Eräs vanhemman polven puhujaveli oli vieraillut kivikautista elämää esitelleessä museossa, jossa kerrottiin, että vanhimmat merkitä elämästä Oulun korkeudelta löytyvät noin ajalta 6000 eKr. Veli ei uskonut kuulemaansa lainkaan. Lutherin mukaan kun Raamatussa sanotaan, ettei ihmistä ollut silloin vielä luotukaan. Se kun tapahtui vasta noin 4500 eKr.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Aihe liittyy läheisesti allaolevaan LLL:n saarnaan. Sinulla näyttää olevan paljon tietoa historiasta. Millaisia kommentteja voisit esittää itse tuohon LLL:n saarnaan?
En kuitenkaan vastaa Sõberin puolesta, vaan omastani. Minusta LLL:n saarna vastasi oikein hyvin henkeen. Siinä korostettiin, ettei "kirkkokunnan" nimi ratkaise pelastumista. Sen ratkaisee se, onko elävästi uskomassa vai ei. Näinhän vl-kristillisyydessä on aina opetettu. Parannuksen armon saaneita ei eroteltu sen mukaan olivatko he luterilaisia vai ortodokseja, katolilaisia tai nykyoloissa vaikkapa baptisteja tai herrnhutilaisia pietistejä.
Sen sijaan tuossa saarnassa ei sanottu, että kaikki mainitut suuntaukset sellaisenaan olisivat oikeita.
Toinen asia: huomaan, että et ole vastannut eilen kirjoittamaani viestiin, jossa pyydän anteeksi kovia sanojani aikaisemmassa televisiokeskustelussa. Toivottavasti olet lukenut silti viestini.
Onko se Lauri Leevi Laestadius???
Onko se Lars Leevi Laestadius???
Haluan tarkistaa vaan asian.
Kerropa vielä, millaisia seurakuntaopin painotuksia havaitset 1970-luvun saarnoissa!?
Ruotsin lukijalaisuus oli todella voimakasta 1800-luvun alkupuolella. Ångermanlannin Noran seurakunnassa oli pappina Pehr Brandell, jonka saarnat vetivät kirkkoon ihmispaljouden joka sunnuntai, jopa 2000 kuulijaa ahtautui kirkkoon.
Lestadiuksen sukulaisia oli mukana tässä lukijalaisuudessa. Kuitenkin hän suhtautui aiemmin liikkeeseen torjuvasti, koska "hänen omavanhurskautensa ei kärsinyt lukijalaisten kuuluisaa hengellistä ylpeyttä". (Bränström 1962)
Tässä ylpeydessä oli kaksi tunnusomaista piirrettä; uskovien hengellinen pappeus ja taivaan valtakunnan avainten omisteleminen.
Eli, ei kyse ole 1900-luvun vanhoillisten "painotuksista".
Ja kyllähän Paavali jo ´leuhki´:"...mutta meille, jotka pelastumme...."
Ersä ystävämme oli tehnyt parannuksen. Hän tiesi kohdallaan tapahtuneen mielenmuutoksen aiheuttavan tiettyjä kannaottoja omassa lähipiirissään.
Ennakko-odotukset pitivätkin paikkaansa ja useat ihmiset ihmettelivät hänelle ääneen sitä, miten hän oli liittynyt sellaiseen porukkaan, joka on siltä istumalta valmis tuomitsemaan käytännössä kaikki maailman ihmiset helvetin tuleen.
No ongelma ei ollut suurensuuri. Mielestään hän oli tehnyt ratkaisun vain omasta kohdastaan. Hän oli halunnut omistaa sen armon, jota hänelle oli tarjottu, eikä hän tällä asialla mielestään ottanut kantaa siihen, miten muiden ihmisten autuudenasioiden laita on.
Olimme kylässä tämän ystävän luona. Hän kertoi omista kokemuksistaan. Minun mielestä hän toimi oikein ja hänen kantansa vastasi myös minun kantaani.
Jälkeenpäin olen keskustellut asiasta useiden muiden ihmisten kanssa. Kaikki eivät kuitenkaan ole olleet minun kanssani samaa mieltä.
Joidenkin mielestä epäuskoisille tulisi selvemmin ilmaista se, mikä heidän paikkansa on ja mihin se johtaa (saarnata sanaa sopivalla ja sopimattomalla ajalla).
Painotuserot ovat hyvin hienovaraisia ja vaikeasti tunnistettavissa. Osin on myös kysymys käytettävästä retoriikasta. Itse näen asiassa kuitenkin varsin selvän ns. opillisen eli dogmaattisen sisällön, joka ulottuu aivan seurakuntaopin ytimeen asti.