Tekisin pientä callupin tyyppistä kyselyä opiskelujeni takia! joten mitä mieltä ootte itsemurhasta?raukkamaista vai ratkaisu pahaan elämään?? oletko itse pohtinut tätä ratkaisuksi elämälle!?
Olisin todella mielissäni jos ottaisitte kantaa tähän..myös omilla kokemuksillanne jos sellaisia on?!
Olisin todella mielissäni jos ottaisitte kantaa tähän..myös omilla kokemuksillanne jos sellaisia on?!
Vastaukset 21
Vanhimmat
itsemurha ei ole mikään ratkaisu.
joka sellaista ajattelee on varmaankin mielisairas.
raukkamaista! mun luokkatoverin 3 kaverusta on tehny ihtemurhan. ei oo mikään naurun asia.
älä tee!!!!
Ne jotka aikoo itsemurhaa ei todellakaan aina ole mielenvikaisia....
Itse oon yrittäny joskus, mutta en onnistunut..
Syynä oli silloin tosi syvä ja paha masennus...
Vain pelkurit tekevät itsarin. Se on helppo tapa kuitata ongelmat, ei tarvitse kantaa vastuuta.
Itse olin joskus samaa mieltä kuin aiemmat kirjoittajat. Minun moni läheinen on tehnyt itsemurhan. Varsinkin yksi ystävän itsemurha on asia joka minua vieläkin ahdistaa, sillä hän ei millään lailla oirehtinut ainakaan ulospäin. Pidin itsemurhaa kanssa ennen hyvin raukkamaisena tekona, sekä myös itsekkäänä tekona, sillä silloin ei ajattele niitä läheisiä jotka jäävät suremaan. Nyt kuitenkin ajatusmaailmani on hieman muuttunut. Se muuttui oman sairauteni myötä. Sairastan psyykkistä sairautta. Kauan ajattelin itsemurhaa, mutta minusta ei ollut siihen sillä pelkäsin. Ajattelin myös rakasta miestäni ja muuten kaikinpuolin hyvää elämääni jotka joutuisin jättämään. Kun sairauteni paheni, pahenivat myös itsariajatukset. Lopulta ajauduin siihen pisteeseen, etten enään välittänyt mistään. Kuoleman halu meni niin pitkälle, että se ohitti kaiken muun ihanan. Itkin ja huusin kylpyhuoneen lattialla että haluan kuolla. Onneksi sain sanottua tämän, enkä hautonut sitä enää sisälläni. Kerroin tästä lääkärilleni, joka arveli etten ollut kovin kaukana psykoosista, jolloin ihminen toimii vain omien tuntojensa mukaan muita ajattelematta. Tuskani olikin hirmuinen. Jouduin sairaalaan. Siellä tulin todella hyvään kuntoon, mutta sairaalasta päästyäni olin kuitenkin vielä sen verran heikko, että ensimmäisen takaiskun sattuessa yritin lopettaa elämäni. Se ei ollut vastuun pakenemista. Ei ollut mitään vastuuta tekemisistäni jota olisi tarvinnut paeta. Se oli pakoa pahasta olosta, joka hallitsee ihmistä niin että tuntee jo olevansa elävä kuollut. Sitä paremminkin ajatteli että kantaa vastuun siitä ettei lähimmäiset joudu kärsimään minun aiheuttamasta huonosta elämästä ja huolesta. Silloin ajatusmaailma täysin muuttuu. Onneksi selvisin, kiitos rakkaan mieheni. Kokemus oli niin hirvittävä että en sitä haluaisi enää edes yrittää. Näin mitä se teki miehelleni. Jotenkin minulle riitti se, että olin saanut edes maistaa osaa siitä, sillä elämänhaluni palasi hiljalleen erittäin voimakkaana. Olin hyvin surullinen siitä, että ne jotka tapauksesta tiesivät, eivät osanneet sanoa mitään. Ajattelin että tämä liian vaikea asia monelle pohdittavaksi. Mutta minä en lannistunut!Aloin pikkuhiljaa taas löytämään niitä valopilkkuja elämässäni. Tajusin mitä olisin voinut menettää ja halusin elää. Kovasti aloimme tekemään asioita mitä olimme aina halunneet, niin innostuneita olimme uudesta mahdollisuudesta. Sitäpaitsi elämä on niin kovin lyhyt, eikä sitä kannata haaskata. Nykyään takaiskuista huolimatta en lannistu, vaan iloisin ja toivekkain mielin haluan jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei kuitenkaan käy näin, vaan yrityksistä tulee loputun putki joka voi päättyä kuolemaan. En edes puhu kuolemasta nykyään ja suutun kun muistelen omaa tyhmyyttäni. Häpeän tekoani. Kuitenkin en osaa enää ajatella soimaten ihmisiä jotka tähän ikävään ratkaisuun päätyvät. En kannata sitä, mutta en myöskään tuomitse. Tiedän kuinka vaikealta ja pahalta voi joskus tuntua. Kuinka sietämättömältä elämä tuntuu. Tiedän sen ajatusmaailman kun ei näy muuta vaihtoehtoa.
Olen yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa, joten uskon tuntevani sen ajatusmaailman. -Kuolleet ei kadu, kerran se vain kirpaisee, ajattelen usein kuolemaa pohtiessani. Etenkin kun sitä vertaa pitkään edessä olevaan synkkään ja tuskalliseen elämän mahdollisuuteen.
Kuitenkin, hain apua. Pyrin olemaan vahva, kerran sitä vaan eletään joten eletään kunnolla! Jos elämä potkii persuksiin niin pitää vaan potkia takaisin ja lujaa. Eletään elämät kunnialla luonolliseen loppuun, joskus on kivaakin...
itsemurha--- ja kaikki ohi..Vai onko?? Onko kukaan muu ajatellut, että siinä voi kuolla vain ruumis. Persoona eli ihmisen "sisin", sielu tai miksi sitä nyt kutsuukin... jää... ja koska tuska on siinä sielussa, niin tuskakin jää. Eli ei ole mitään hyötyä tappaa ruumistaan, ellei saa sieluaan tapetuksi. Ja uskon että persoona ei voi kuolla. Se jatkaa elämäänsä jossain muussa muodossa.
>Persoona eli ihmisen "sisin", sielu tai miksi >sitä nyt kutsuukin... jää...
Entä, jos ihmisellä ei olekaan persoonaa tai persoonallisuus on rikkonainen? Silloin ei jää jäljelle mitään tai vain yksi monesta persoonallisuudesta.
mielestäni itsemurhaa hautova on umpikujassa, ei ole enää muuta mahdollisuutta paeta sietämätöntä tuskaa. Mutta kuka on sanonut, ettei tuska jatku itsemurhan jälkeen??? Uskon että ruumis on vain persoonani ja sieluni kuori, jos kuori kuolee, niin sielu jää ja tuska asuu sielussa...
Jos haluaa vain paeta tätä maailmaa ja sen julmuutta, tai haluaa poistaa itsensä vaivaamasta lähimmäisiään, itsemurha olisi silti "ratkaisu". Tai jos sielu on jo kuollut ja vain ruumis on jäljellä, kuten masennuksessa voi joskus käydä.
Itsemurhan voi tehdä pelostakin, mutta ennen kuin alkaa haukkua itsensä tappanutta (tai sitä yrittänyttä) pelkuriksi, kannattaisi miettiä kestäisikö itse murto-osaakaan toisen tuskasta.
Jos menneisyydessä ei ole mitään, eikä tulevaisuudessa näy mitään, ja nykyhetki on kärsimystä, miksi jatkaa?
Niin, kun on hirveä tuska niin siltä se tuntuu, ettei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Olen ollut tunnelissa jossa ei näkynyt valoa. Valo tuli kuitenkin ja muutos. Olin tyytyväinen etten kuollut.
Noinhan se menee... Ja silloin kun on siellä tunnelissa, tarvitsee ulkopuolista apua.
Koetetaan pärjätä! Ja tuetaan toisiamme!
:)
>raukkamaista vai ratkaisu pahaan elämään??
Oikea ratkaisu, jos ongelmaan (=paha elämä) ei ole ratkaisua vaan ihminen joutuu kärsimään siitä lopun elämäänsä.
>oletko itse pohtinut tätä ratkaisuksi elämälle!?
Kyllä.
*Itsemurha on evoluution tapa karsia heikot (?)
"Itsemurha on evoluution tapa karsia heikot (?)"
Ei tosiaan ole, vai tiedätkö mitään muuta eläinlajia kuin ihminen joka tekee itsemurhia eikä jatka taistelua loppuun asti henkiinjäämis-
vaiston ajamana?
elämäni ja itse päätän haluanko tapaa itseni? Jos ajatellaan ettei mulla ole ketään läheisiä sukulaisia eikä ystäviäkään niin ketä se rassaa jos mä toteutan pitkäaikaisen ajatukseni ja vedän itseni naruun?
Kukaan ei jää kaipaamaan, tuskin edes huomaa lähtöäni?
Mun mielestäni itsari on mun päätökseni ja siihen ei vaikuta se, että joku leimaa mut sen vuoksi raukkikseksi?
Ehkä olen raukkis joillekin, mutta omasta mielestäni olen tarpeeksi rohkea tekemään narutemput. Kaikki ei ole vaan kärsivät päivästä toiseen elämäänsä.
itsemurha on itsensä ilmaisemista
Totta on, että vain voimakkaat voivat itsemurhan tehdä.Olen sen huomannut elämäni varrella.
Ei heikot tee itsareita, heikkoja pelottaa ja he epäröivät.
Jotkut ovat niin vahvoja että ne suunnittelee kaiken viimeistä pikkuasiaa myöten ennenkuin sitten ottavat hengen tehokkaalla tavalla itseltään.
Kuitenkin olisi toivonut noitten vahvatahtosten yksiköitten suunnistavan tahdonvoimansa ongelmien selvittämiseen sen sijaan.
tuli mieleen.kun luin otsikkosi että ratkaisu itsemurhanimenomaan on.hyvä tai huono en tiedä.lopullinen kummiskin.
Joskus on oltava itsekäs. Loppujen lopuksi ihmisen on kyettävä olemaan myös itsekäs.
En pidä raukkamaisena. Tietty vastuu on toki lähimmistään kannettava.
Olen miettinyt paljon vuosien aikana, henkilökohtaisesti. Kirjoitan aiheesta kirjaa pienen työryhmän kanssa.
jossa saatiin tulokseksi se, että ne , jotka olivat yrittäneet itsemurhaa eivät enää 10 vuoden kuluttua muistaneet syytä siihen, miksi he niin tekivät.
Kaikki voi aina muuttua jokaisen elämässä.
Itsemurha on minulle hyvinkin tuttua.Minulle hyvin läheinen ja rakas ihminen teki itsemurhan viisi vuotta sitten ja en pääse irti surusta ja ikävästä.Hän oli yrittänyt ennenki tappaa itsensä,mutta aina joku pelasti.Hän oli masentunut ja itsetuhoinen.Mutta kun lopullinen päätös oli tehty hän oli todella onnellinen ja kaikki oli hyvin.Siksi mietin aina et MIKSI???
En ymmärä itsemurhaa,tekijä ei todellakaan tiedä millaseen tilanteeseen saattaa lähimmäiset.Minulta putosi kokonaan pohja elämältä.Hetken ajattelin että olis niin helppoa lähteä perään tai ajattelin sitä useinkin,mutta lähimmäisten tuki ja ystävät auttoivat oivaltamaan kuinka upeaa elämä on. Mutta toisaalta sellaiset ihmiset jotka voisivatkin lähteä täältä ja yrittävät itsemurhaa eivät siinä onnistu! Sekin tuntuu niin helvetin väärältä!
Onnea tutkimukseen (ei kaikista positiivisin aihe,mut mielenkiintoinen)!
Miksi lopettaa oma elämänsä? Ottaa vaikka sellaisen ajattelutavan että kuoleehan jokainen ihminen joskus kumminkin niin että miksi mennä vaivaa näkemään kuolemisen eteen. Kuulostaa ehkä tyhmältä mutta mulla on tepsinyt.