Olen viisi vuotta sitten eronnut miehestä, jolla oli runsaasti narsismiin liittyviä piirteitä. Yhdessäoloa kesti 15 vuotta. Alku oli ihanaa, 21-vuotiaana kuvittelin löytäneeni unelmien miehen. Hän oli erittäin komea ja hurmaava ja ajattelin, miten hän voi minun kaltaisestani idiootista ja rumiluksesta pitää (huono itsetunto). Ajattelin, etten parempaa koskaan saa, joten huonoon kohteluun on tyydyttävä. Pian esikoisen syntymän jälkeen alkoi henkinen väkivalta ja sen jälkeen fyysinen. Saimme toisen lapsen, koska ajattelin, että mies muuttuu. Olin nuori ja erityisen naivi. En tiennyt narsismista yhtään mitään. Avioliiton viimeiset 10 vuotta olivat silkkaa helvettiä ja sijaiskärsijöinä tietenkin lapset. En edes halua ajatella, mitä kaikkea helvetillinen ilmapiiri on lapsille aiheuttanut. Tietääkseni ex-mieheni ei koskaan lapsiin fyysisesti koskenut, mutta mitätöi kyllä. Mies jätti minut nuoremman naisen takia ja vasta noin vuosi eromme jälkeen ymmärsin, mistä on kysymys. Olisin varmaan kestänyt kammottavaa avioliittoa koko elämäni ajan, jos mies ei olisi lähtenyt.
Edelleen koen syyllisyyttä lasten takia. Huolehdin lasten tarpeista avioliiton aikana ja toki edelleen. Lapset ovat 18 ja 16. Silti en koe olleeni oikea äiti. Minun energiani meni mieheni tyydyttämiseen ja mielialojen tarkkailuun. Koen olleeni täydellinen idiootti, joka miehen takia pilaa myös omat lapsensa. Lapset inhoavat isäänsä, etenkin esikoispoikani, joka on kai poikana kokenut isänsä mielivaltaisuuden. Isä on muuttunut pahemmaksi ja vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta.
Onko muilla syyllisyyden tunteita lasten takia? Olisi mielenkiintoista kuulla. Voi olla, että aiheesta on jo ketju, mutta en löytänyt.
Edelleen koen syyllisyyttä lasten takia. Huolehdin lasten tarpeista avioliiton aikana ja toki edelleen. Lapset ovat 18 ja 16. Silti en koe olleeni oikea äiti. Minun energiani meni mieheni tyydyttämiseen ja mielialojen tarkkailuun. Koen olleeni täydellinen idiootti, joka miehen takia pilaa myös omat lapsensa. Lapset inhoavat isäänsä, etenkin esikoispoikani, joka on kai poikana kokenut isänsä mielivaltaisuuden. Isä on muuttunut pahemmaksi ja vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta.
Onko muilla syyllisyyden tunteita lasten takia? Olisi mielenkiintoista kuulla. Voi olla, että aiheesta on jo ketju, mutta en löytänyt.
Vastaukset 7
Vanhimmat
On ja alussa sen kanssa oli tosi vaikea elää.
Itsellä oli 16v suhde narsistinaisen kanssa ja tarinasi oli melkein 1:1 jos vain olisi vaihdettu sukupuolet. Itse ilmoitin suhteemme päättyneeksi kun hän oli puoli vuotta kilpailuttanut uutta kihlattuaan ja aviomiestään (minua). Kuka ostaa parhaimmat lahjat, tekee, palvoo paremmin. Olin silloin niin rikki ja sekaisin kuin olla ja voi...sitä piti itsestään selvänä, ettei hänenlaisensa "täydellisyyden" tarvitse tyytyä yksin tällaiseen luuseriin kuin minä. Olin valmis ottamaan hänet takaisin ilmoitukseni jälkeen, rukoilin sitä ja olin valmis melkein mihin tahansa. Hän oli kuitenkin loukkaantunut siitä ja kosti irtioton rajattomasti. Keksittyjä syytteitä, rikosilmoituksia...ja hänen uusi puolisonsa lähti mukaan valheisiin, syyllistyi väärään valaan jne. Lisäksi hän sai valehtelullaan muita mukaan minun mustamaalaamiseen. Olin niin pohjalla kuin vain voi olla, hän sai tyhjennettyä uuden puolisonsa kanssa pesän, eli kynittyä minut ihan puhtaaksi, kun en siinä vaiheessa pystynyt laittamaan yhtään vastaan. Koko maailmani oli romahtanut, koko entinen elämä paljastunut puhtaaksi valheeksi...itkin itseni uneen ja toivoin aina ettei aamulla enää tarvitsisi herätä.
Valhemaailman ylläpito edellytti sitä, että katkaisi minun yhteyden lapsiini...ja se onnistui hyvin koska hän on tosi hyvä vedättämään, esittämään jne. Uusi puoliso todisti mukana, mitä mielikuvituksellisimpia väitteitä.
Terapiassa aloin vasta ymmärtämään ja vasta siellä aloin hahmottamaan sitä suunnatonta tuhoa, mitä olimme tehneet lapsillemme. Koko perhe palvoi äitiä, koko perhe oli valjastettu hänen ihailuun...
Se syyllisyys oli tosi musertavaa... Eikä sitä auttanut yhtään se, että yhteys lapsiini katkesi.
Lopulta olen päässyt pitkän terapian jälkeen jaloilleni ja pahimmat velat olen saanut hoidettua. Yhteys on edelleen poikki lapsiini, joille minut on täydellisesti mustamaalattu. Vikaa on minussakin, sillä pelkään ottaa kaiken jälkeen yhteyttä viranomaisiin ja en ainakaan vielä ole kyennyt kohtaamaan sitä ahdistusta.
Elämä on edelleen päivästä selviämästä ilman pitempiaikaisia tähtäimiä.
Olen oppinut sen vertaistuen kautta, että on paljon miehiä jotka on samassa tilanteessa.
Olen myös oppinut sen, että ainoa keino joku päivä nousta suosta on se, että antaa itselleen anteeksi (niin vaikeaa ja mahdottomalta tuntuvaa kuin se onkin).
Olet osannut pukea sanoiksi ihan uskomattoman määrän tunnetiloja ja tapahtumakuvauksia miehen roolista katsottuna. Onneksi, näistä sekopaattinaisista puhutaan ja kirjoitetaan ihan liian vähän, vaikka tosiasiassa niitä on suunnilleen samassa suhteessa luonnevikaisiin miehiin nähden. Omalla kohdallani tilanne oli hyvin samankaltainen, kaikkein tuhoisinta rääkkiä omalla kohdallani oli se, että lapseni äiti käytti lasta täysin häikäilemättömästi pelkkänä pelinappulana, lyömäaseena ja hyödykkeenä. Kyseinen nainen ei kertakaikkiaan ole ikinä kyennyt olemaan aidosti vanhempi, huoltaja, eikä äiti. Roolia tuo nainen kyllä osaa vetää kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla ja kun näytös on ohi, niin kulisseissa saakin sitten lapsi & muut läheiset maistaa sitä loputonta henkistä myrkkyä, mitä tämä nainen ympärilleen kylvää. Kaikkeen tuohon peliin lähti aikoinaan mukaan myös lastensuojelu & muut viralliset instanssit, yhdessä tuumin kuppasivat tuhkatkin pesästä ja kielsivät vastoin kaikkia lakeja myös avun saannin itselleni & lapselle! ONNEKSI tuo aika on nyt ohi, lapsi täyttää reilun kuukauden päästä 18v ja siitä alkaa uusi elämä =) Olen muuten nykyisin yh-isä, eli lapsi asuu viimeinkin luonani, parempi myöhään kuin ei millonkaan!
Kiva kuulla :)
Itsellä on vielä pari vuotta siihen, että viimeinenkin oma on täysi-ikäinen.
Terapiassa lopulta ymmärsin, että nuorin ei ollutkaan oikeasti minun. Olin jopa sen saanut valehdeltua itselleni, vaikka se oli ajallisesti mahdotonta. Kun haluaa tarpeeksi uskoa, niin sitä uskoo valheet vaikka ne olisivat kuinka paksuja tahansa.
Itse huomasin, että lastensuojelussa on töissä paljon yksinhuoltajaäitejä, joilla on valmiina tietynlainen "käsitys". Se mitä nainen krokotiilinkyynelin selittää menee läpi, oli ne sitten kuinka älyttömiä valheita tahansa, kuinka järjen vastaisia tahansa... ja he eivät vahingossakaan tarkista naisen kertomusta vaikka pystyisivät.
Meillä oli kotiväkivaltaa paljon ja minulla oli arvet niistä (siis vain yhteen suuntaan, minä en koskaan olisi voinut vahingoittaa häntä millään tavalla), niin se kääntyi siihen, että minä olisin käyttänyt henkistä väkivaltaa (kun oli todistettavissa, että fyysinen väkivalta oli vain yhteen suuntaan)...
Itse menetin uskoni ihan täysin suomalaisiin viranomaisiin.
- Sinä olet syyllinen kun sinusta tehdään rikosilmoitus
- kun rikosilmoitus/rikosilmoitukset todetaan täysin perättömiksi ja syyttäjä itse ottaa kantaa niihin leimaten ne keksityiksi, niin sillä ei ole mitään merkitystä. Niiden keksijä pääsee kuin koira veräjästä.
- kun keksittyjen ilmoitusten avulla on saatu isä erotettua lapsista, niin sitä eroa voidaaan surutta käyttää hyväksi...esittämällä sen huoltajuuskiistassa ongelmaksi...koska isällä ei ole enää yhteyttä lapsiinsa.
Vakkea uskoa, että se toimisi noin toisin päin.
Anteeksi kun eksyttiin aiheesta :(
Sukupuolella ei tietenkään ole väliä, samat tunteet, sama syyllisyys, sama tuska...
Sama homma, väkivaltaa, silmitöntä raivoa ja siihen päälle se loputon henkinen väkivalta... Fyysiset arvet näkyy yhä edelleen kesäaikaan ihon ruskettuessa, henkiset arvet on jo hieman vaikeampi huomata, mutta kyllä ne tietyissä tilanteissa esiin vilahtaa. Sossussa erityisesti oli hyvin vankkumaton "kaikki eronneet miehet on väkivaltaisia juoppoja, joilla ei pitäisi olla mitään oikeuksia lasta kohtaan, pelkästään velvollisuuksia ja kaikki nuo mustasukkaiset juoppohullut akanhakkaajat tekee tahallaan kiusaa näille epäonnisille yh-äitireppanoille..." Toisin sanottuna mulla oli kyllä kaikki maailman vastuu lapsesta (varsinkin rahallinen), mutta ei mitään oikeutta yhtään mihinkään, ei edes avun saamiseen. Onneksi tuo kaikki tosiaan on historiaa ja nyt voi siltä osin elää ja hengittää vapaasti. Lapseen jääneiden arpien määrää ei vielä kukaan tiedä, aika näyttää mitä kaikkea nuo vuodet on jälkeensä jättäneet. Sen verran armollinen olen itselleni tässä asiassa, että tein kaiken sen mitä pystyin ja muuta en voi. Mikäli nuo vuodet on aiheuttaneet pysyvää tuhoa lapseen, en voi siitä näin ollen syyttää itseäni, koska kaikkeni kuitenkin yritin itseni äärirajoille asti venyttäen. Mahdolliset "syylliset" löytyy tasan tarkkaan entisen asuinkunnan sossusta tämän "uhrautuvaisen marttyyri-äidin" lisäksi.
Kiitos viesteistä. On mielenkiintoista kuulla asioita myös miesten näkökulmasta, useinhan näkökulma on naisen. Miehillä, joilla on narsistinen puoliso on lasten näkökulmasta hankalampaa, nainen kuin katsotaan usein lasten päähuoltajaksi, vaikka hän olisi millainen noita-akka. Ulkokultaisuutta ei yleensä havaita, koska nainen on Madonna ja pyhä. Tämä on erityisen valitettavaa. Joskus tämä ottaa päähän ihan muutenkin. Facebook voi olla täynnä ihania lasten kuvia pyhävaatteissa, mutta ei se ole aina todellisuutta. Narsistin kanssa ei koskaan tiedä, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu. Kauniit sanat lapsille muiden näköpiirissä muuttuvat ilkeilyksi ja mitätöinniksi. Kuinkahan moni mies kituu narsistisessa suhteessa lasten takia, aika moni varmaan, mutta tästä vaietaan usein.
Olen itsekin kokenut hyvin samanlaisen tapaukesen,mutta suhteeni narsistiin oli se,että meillä ei ollut yteistä lasta ja suhde kesti useita vuosia. Suhde oli todella musertavaa henkisesti.Ja se ero oli,että minkä narsisti osti suhteessa esim.synttäri lahjan minulle niin hän varasti kukkarostani salaa rahaa pitkän kaavan mukaan.Oletin että olin itse tuhlannut/hukanut sen ja kun aloin epäillä niin sitten uskoin toisen vievän rahaa. Uskoin kaiken nämä narsistin valheet......Kunnes kaikki paljastui kerta rytinällä.Suhteisen liittyi myös paljokin muutakin sairasta touhua joita yritin sokeaana pyörittää......eli narsisti piti minut kiireisenä että en vain ehtisi miettimään edes mitä tapahtui. Joskus koitin selvittääkin epäilykseni,mutta turhaan.....koska narsistin hovi vesitti kaiken.....Eikä narstisuus katso ihmisen sukupuoleen......vaan ahneus,kateus,RAHA,yms.
Eiköhän se ole tuossa tilanteessa normaalia,että kokee syyllisyyttä lasten takia. Ja varmasti lapsetkin ovat kokeneet oman osuuteensa narsistin touhuissa ja narsisti kyllä osaa tehdä asiat niin,että toinen vain tuntee syyllisyyttä. Narsisti ei tunne syyllisyyttä ja ei koe mitään väärää. Hän ei edes ymmärrä omaa tilansa,eikä tule koskaan ymmärtämään.Sillä hänen minä kuva on väärästynnyt. Narsisti saa ihmisen,kuin ihmisen toiminaan tietoisesti väärin.Narsisti tekee mitä vain jotta saa ihmisen siihen pitiseen. Narsisti on niin taittava!