On hirmu vaikeaa uskoa, että kaikilla ihmisillä olisi joku tarkoitus,
etenkin, kun itse on joutunut hakemaan paikkaansa kokonaiset toistakymmentä vuotta! On ollut pitkiä työttömiä jaksoja, kaverittomuutta ja lyhyitä pätkätöitä laittoman pienillä palkoilla. Ja sitten, noin kahdeksan vuotta sitten uskoin, että Jumala vihdoin osoitti minulle paikkani: lähdin opiskelemaan unelma-alaa ja luulin pääsevänsä sen alan hommiin. Sitä ennen minulta riistettiin voimat, kyvytkään eivät riittäneet koulun loppuun saattamiseksi. Uusi vaihe: pääsin raksalle ja olin ihan varma: tässä se minun alani on! Apumiehenä rakennuksella. Olisin halunnut suorittavaan portaaseen töihin, mutta sitten loukkasin selkäni enkä enää sen alan töitä voi tehdä. Lähdin opiskelemaan sosiaalialaa... Minusta tulee vanhusten hoitaja, uskoin!
Nyt olen opiskellut lähihoitajaksi, mutta uskoni kovasti vaakalaudalla jaksamiseni suhteen. Tää vanhusten hoito on todella raskasta työtä... erityisesti henkisesti, mutta kyllä tässäkin joutuu nostoja miettii selkäni takia normaalia tarkemmin.
Ja lastenhoito.... ajattelin, että voinhan minä sitä sitten tehdä, jos vanhusten puoli tuntuu liian raskaalta.... Mutta en minä päiväkotiarkea jaksa.... sitä kuravaaterallia, uhmaavia lapsia, kohtaamisia mahdollisten vaikeiden vanhempien kanssa jne.... Huonot työajat yms...
Olen nyt jo ihan burn outissa, vaikken ole vielä edes valmis. Valtavan suuret pelot tulevaisuutta kohtaan: Kun olen valmis, minun on pakko tehdä tätä työtä, sillä väsyessänikään en pääse liiton rahoille. Tällä hetkellä olen eräänlaisessa boreoutissa, eli elämään tylsistynyt. Mikään ei tunnu kivalta. Koulua käyn, mutta tulevaisuus pelottaa ihan mielettömästi. Ajatukset liikkuvat yhä enemmän ja enemmän itsemurhan ympärillä. Ajatukseni eivät leikkaa. Lasten ohjaaminen ei luonnistu. Vanhusten, etenkin vuodepotilaiden hoito vie liikaa voimia. Etenkin agressiivisesti käyttäytyvät vanhukset melkeimpä pelottavat minua. Olen valmistumassa alalle, johon en kenties ole oikeasti kykenevä. Pääsinkö vain siksi lähihoitajaksi, kun olen mies? Jos olisin vastannut testeissä samat ja olisin nainen, en ehkä tälle alalle olis päässytkään opiskelemaan.
En ole kaivannut puolisoakaan, koska pelkään, että en osaa tai jaksa pyörittää perheen arkea. Mitä tässä vaiheessa kannattaisi tehdä? Jatkaa opiskelua ja toivoa, että ehkä se Jumala ohjaa (en usko oikein enää johdatuksiin), vai lopettaa koulu (todella vaikea päätös jota lähipiiri varmasti kummeksuu). Ja jos lopetan koulun, mitä sitten? CV:heni ei paljon kannata laittaa keskeytyneitä kouluja, sillä se tuskin edistää työn saantia. Lähihoitajan työ kuitenkin pelottaa ja usko itteeni on kovilla. Joko rohkaisuryyppyjen kautta nappi otsaan, tai sitten lekurin pakeille.....
etenkin, kun itse on joutunut hakemaan paikkaansa kokonaiset toistakymmentä vuotta! On ollut pitkiä työttömiä jaksoja, kaverittomuutta ja lyhyitä pätkätöitä laittoman pienillä palkoilla. Ja sitten, noin kahdeksan vuotta sitten uskoin, että Jumala vihdoin osoitti minulle paikkani: lähdin opiskelemaan unelma-alaa ja luulin pääsevänsä sen alan hommiin. Sitä ennen minulta riistettiin voimat, kyvytkään eivät riittäneet koulun loppuun saattamiseksi. Uusi vaihe: pääsin raksalle ja olin ihan varma: tässä se minun alani on! Apumiehenä rakennuksella. Olisin halunnut suorittavaan portaaseen töihin, mutta sitten loukkasin selkäni enkä enää sen alan töitä voi tehdä. Lähdin opiskelemaan sosiaalialaa... Minusta tulee vanhusten hoitaja, uskoin!
Nyt olen opiskellut lähihoitajaksi, mutta uskoni kovasti vaakalaudalla jaksamiseni suhteen. Tää vanhusten hoito on todella raskasta työtä... erityisesti henkisesti, mutta kyllä tässäkin joutuu nostoja miettii selkäni takia normaalia tarkemmin.
Ja lastenhoito.... ajattelin, että voinhan minä sitä sitten tehdä, jos vanhusten puoli tuntuu liian raskaalta.... Mutta en minä päiväkotiarkea jaksa.... sitä kuravaaterallia, uhmaavia lapsia, kohtaamisia mahdollisten vaikeiden vanhempien kanssa jne.... Huonot työajat yms...
Olen nyt jo ihan burn outissa, vaikken ole vielä edes valmis. Valtavan suuret pelot tulevaisuutta kohtaan: Kun olen valmis, minun on pakko tehdä tätä työtä, sillä väsyessänikään en pääse liiton rahoille. Tällä hetkellä olen eräänlaisessa boreoutissa, eli elämään tylsistynyt. Mikään ei tunnu kivalta. Koulua käyn, mutta tulevaisuus pelottaa ihan mielettömästi. Ajatukset liikkuvat yhä enemmän ja enemmän itsemurhan ympärillä. Ajatukseni eivät leikkaa. Lasten ohjaaminen ei luonnistu. Vanhusten, etenkin vuodepotilaiden hoito vie liikaa voimia. Etenkin agressiivisesti käyttäytyvät vanhukset melkeimpä pelottavat minua. Olen valmistumassa alalle, johon en kenties ole oikeasti kykenevä. Pääsinkö vain siksi lähihoitajaksi, kun olen mies? Jos olisin vastannut testeissä samat ja olisin nainen, en ehkä tälle alalle olis päässytkään opiskelemaan.
En ole kaivannut puolisoakaan, koska pelkään, että en osaa tai jaksa pyörittää perheen arkea. Mitä tässä vaiheessa kannattaisi tehdä? Jatkaa opiskelua ja toivoa, että ehkä se Jumala ohjaa (en usko oikein enää johdatuksiin), vai lopettaa koulu (todella vaikea päätös jota lähipiiri varmasti kummeksuu). Ja jos lopetan koulun, mitä sitten? CV:heni ei paljon kannata laittaa keskeytyneitä kouluja, sillä se tuskin edistää työn saantia. Lähihoitajan työ kuitenkin pelottaa ja usko itteeni on kovilla. Joko rohkaisuryyppyjen kautta nappi otsaan, tai sitten lekurin pakeille.....
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ja en oikein tiedä miksi kirjoitan tämän tänne mutta tämä nyt ekana mieleen tuli kun tämähän on tämmöinen psyk. potilaiden paikka, eiks jeh?
Jokaisen elämässä on aurinkoisempia ja pilvisempiä päiviä.
Kun olet nyt opiskelemassa, mutta koet epävarmuutta alasi valinnan suhteen, suosittelisin sinua menemään ammatinvalinnan ohjaukseeen ja kertomaan ajatuksiasi.
Myös lähihoitajaille voi löytyä työtä, jossa koulutusta tarvitaan ja kuitenkin on mahdollista huomioida rajoitteesi.
Juttele ammatinvalinnastasi jonkin vanhemman ihmisen kanssa, niin osaat laittaa CV:t oikeaan järjestykseen elämässäsi.
Jumala ei ole luonut mitään turhaa. Me vain emme tiedä, millainen matka on itse kullekin suunniteltu kuljettavaksi. Jumalalta voi myös rukoilla, että Hän osaittaisi paikan elämässä ja etenkin sen jälkeen, sekä tyytyä siihen.
En osaa neuvoa muuta, kuin että rukoile isämeidänrukousta ja rukoile Jumalan johdatusta ja varjelusta itsellesi. Rukoile myös muiden ihmisten puolesta, että hekin pelastuisivat. Rukoile erityisesti pedofilian uhrien ja kidutuksen uhrien puolesta.
Ja yritä olla ahkera.
Kyllä se Jumala johdattaa, vaikka olisit työttömänäkin. Tärkeintä on että Jumala johdattaa sinut taivaan kotiin perille asti. Älä siis anna periksi ainakaan uskonasioissa, vaikka muissa asioissa antaisitkin periksi.
Sitten kun olemme taivaassa, ei ole enää sitten mitään merkitystä, miten tämä ajallinen elämä on mennyt, kunhan vain olemme silloin taivaan ilossa.
Ei kukaan ihminen ole turha. Ei työtönkään ole turha.
Ei Jumala olisi luonut ketään sellaista ihmistä, joka olisi turha.
Muutenhan Jumalan teot olisivat turhia.
Eivät Jumalan teot voi olla turhia, sillä kaikki turhat teot ja kaikki turhat sanat ovat syntiä, eikä Jumala tee koskaan vähäisintäkään syntiä. Jumala on luonut kaiken Sanallaan.
Matt. 12:
36 Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset puhuvat, pitää heidän luvun tekemän tuomiopäivänä;
Toisaalta kaikki ihmiset ovat turhia syntiinlankeemuksen seurauksena, mutta alunperin luomisessa ei ollut yhtään mitään turhaa. Jumala on meidät kaikki luonut, aivan jokaisen ihmisen.
Jaak. 2:20
Mutta tahdotkos tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman töitä kuollut on?
Jaak. 1:26
Mutta jos joku teistä näkyy jumalinen olevan, ja ei suista kieltänsä, vaan viettelee sydämensä, sen jumalanpalvelus on turha.
Ihmisen ei ole hyvä olla yksin.
1. Moos. 2:18
Herra Jumala sanoi: "Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen."