En nauttinut äitiydestä ekan lapsen kohdalla

Sain esikoiseni sinua 8 vuotta vanhempana ja kyllä minä tämän ensimmäisen kanssa nautin äitiydestä eniten. Alku oli toki vaikeampaa kuin muiden lasten kohdalla, mutta se meni pian ohi. Ensimmäisen kanssa pystyi keskittymään vauvaan 100%:sti.

Nuorempien lasten kohdalla oli välillä huono omatunto ja tunsin itseni riittämättömäksi. Mies hoiti tuolloin isompia sisaruksia ja leikki heidän kanssaan, kun minun aikani kului vauvanhoidossa.

"Mummo jo": Ihan mielenkiinnosta kysyn, jäikö suhde esikoiseen etäisemmäksi kuin muiden lasten kanssa?

Jäikö tuo suhtautumistapa ainakin osittain ensimmäistä lasta kohtaan että hoidit enemmälti velvollisuudentunnosta? Oma äitini ei koskaan tuntunut pääsevän yli siitä että olin vahinkolapsi ja keskeytin hänen elämänsuunnitelmansa, päätyi olosuhteiden pakosta naimisiin ja onnettomaan liittoon ja eri ammattiin kuin olisi ehkä halunnut. Elämä oli rahallisesti tiukkaa ja raskasta. Vanhuusikään asti sama juttu taustalla. Joskus puhui lapsettomista ihmisistä jotka ovat nauttineet elämästä ja vapaudesta. Ehkä haikaili samanlaista riippumattomuutta ja mahdollisuutta toteuttaa itseään? Ehkei kokenut olevansa valmis äidiksi kun elämässä asiat olivat vielä kesken? Ehkä koki meidät lapset työläinä ja velvoittavina vaikka omalla tavallaan meitä rakastikin?

Mietin että katkeroittaako tuo kun ei voi valita? Ja näkyikö teillä muilla loppu elämän äiti-lapsisuhteessa?