Aloin masentumaan kun tulin murrosikään ja hormonitoiminta käynnistyi. Parikympisenä olin jonkin aikaa suht' hyvässä kunnossa, mutta sitten tapahtui kaikenlaisia raskaita asioita ja loppujen lopuksi päädyin eläkkeelle masennuksen takia.
Sen pari kertaa kun olen käynyt masennuksen vuoksi sairaalassa asti, olen kiinnittänyt huomiota että kummallakin kerralla kuukautiseni ovat olleet juuri loppumassa. Ja nykyään kun olen nelikymppinen käy melkein jokaikinen kerta sillä tavalla että kun päästään kuukautisten loppusuoralle tai ne ovat juuri loppuneet, romahtaa mielialani hetkeksi täysin. Mistään ei saa yhtään mitään iloa, elämä on silkkaa kidutusta, sängystä ei viitsisi nousta ja niin edelleen.
Vakavaa masennusta en ole koskaan sairastanut, eli olen kuitenkin aina sieltä sängystä päässyt. Ja sairaalakeikkojen taustalla oli konkreettisia pettymyksiä elämässä.
Keväällä kävin gynellä ja hän epäili keltarauhashormonin vähyyttä, ja kirjoitti sen johdosta Terolut-lääkkeen. Söin sitä yhden kuurin, mutta en havainnut minkäänlaista apua saavani fyysisen puolen ongelmiin (mm. runsas kk-vuoto), ja sensijaan sain jopa sivuoireita joista en erikoisemmin ollut innoissani. Lisäksi luin jostain että tätä lääkettä ei edes saisi määrätä masentuneille (en ollut tullut gynelle maininneeksi olevani masennuksen takia eläkkeellä, ei sitä kaikille huvita huudella). En sittemmin lääkettä syönyt.
Olisikohan mitään toiveita että pahimmat "masennuskohtaukset" hellittävät sitten kun on päässyt vaihdevuosienkin yli ja hormonitoiminta on hiipunut? Toisaalta pelotellaan vanhuusiän masennuksella, mutta siihen kai lienee usein syynä eristäytyminen. Eristäytynyt minäkin kyllä hyvin pitkälti olen, mutta en nyt sentään ole ihan niin masentunut kokoajan kuin miltä hetkittäin vaikuttaa aina tässä tietyssä kk-kierron vaiheessa. Saa oikein keksimällä keksiä syitä elää, kun kaikki tuntuu vain ällöttävältä ja vastenmieliseltä.
Muita hormoneistaa kärsiviä?
Sen pari kertaa kun olen käynyt masennuksen vuoksi sairaalassa asti, olen kiinnittänyt huomiota että kummallakin kerralla kuukautiseni ovat olleet juuri loppumassa. Ja nykyään kun olen nelikymppinen käy melkein jokaikinen kerta sillä tavalla että kun päästään kuukautisten loppusuoralle tai ne ovat juuri loppuneet, romahtaa mielialani hetkeksi täysin. Mistään ei saa yhtään mitään iloa, elämä on silkkaa kidutusta, sängystä ei viitsisi nousta ja niin edelleen.
Vakavaa masennusta en ole koskaan sairastanut, eli olen kuitenkin aina sieltä sängystä päässyt. Ja sairaalakeikkojen taustalla oli konkreettisia pettymyksiä elämässä.
Keväällä kävin gynellä ja hän epäili keltarauhashormonin vähyyttä, ja kirjoitti sen johdosta Terolut-lääkkeen. Söin sitä yhden kuurin, mutta en havainnut minkäänlaista apua saavani fyysisen puolen ongelmiin (mm. runsas kk-vuoto), ja sensijaan sain jopa sivuoireita joista en erikoisemmin ollut innoissani. Lisäksi luin jostain että tätä lääkettä ei edes saisi määrätä masentuneille (en ollut tullut gynelle maininneeksi olevani masennuksen takia eläkkeellä, ei sitä kaikille huvita huudella). En sittemmin lääkettä syönyt.
Olisikohan mitään toiveita että pahimmat "masennuskohtaukset" hellittävät sitten kun on päässyt vaihdevuosienkin yli ja hormonitoiminta on hiipunut? Toisaalta pelotellaan vanhuusiän masennuksella, mutta siihen kai lienee usein syynä eristäytyminen. Eristäytynyt minäkin kyllä hyvin pitkälti olen, mutta en nyt sentään ole ihan niin masentunut kokoajan kuin miltä hetkittäin vaikuttaa aina tässä tietyssä kk-kierron vaiheessa. Saa oikein keksimällä keksiä syitä elää, kun kaikki tuntuu vain ällöttävältä ja vastenmieliseltä.
Muita hormoneistaa kärsiviä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eikö muka kenelläkään mitään kokemuksia?
Vain on miehen puute nin vaikeaa, kyllä kunnollinen perhe elämä sen korjaa. Toista pitää tukea huonoina päivinä ja toisin päin.