The Manchurian Candidate
Ohjaaja Jonathan Demme tunnetaan kenties parhaiten Uhrilampaat –elokuvan kipparoinnista. Uhrilampaat on ehdottomasti genrensä paras elokuva, hyytävänä trillerinä. Vuonna 1993 mies ohjasi Tom Hanksia homoista ja AIDS:sta aiheensa ammentavassa Philadelphiassa. Valitettavasti sen jälkeen Demmen ura on lähtenyt mahalaskuun ja lampaat ovat tyystin hiljenneet. Uutta nousua ohjaaja hakee tuoreella elokuvallaan Mantsurian kandidaatti, joka käsittelee ajankohtaisia aiheita.
Uudelleen filmatisointiinsa Demme kerää kovan näyttelijäkaartin, jota johtaa Oscar-voittaja Denzel Washington. Vuonna 1962 ensikertaa valkokankaalla nähty tarina on nyt käännetty varsin sujuvasti 2000-luvulle. Kertomus ottaa kiinni katsojan otteeseensa ensiminuuteilla, eikä päästä irti ennen lopputekstien heijastumista kankaalle. Demme tekee sitä mitä parhaiten osaa, eli luo ohjaustyylillään jännitteen, jota olemme nähneet muun muassa Uhrilampaissa.
Muistoja Aavikkomyrskystä
Kapteeni Ben Marco johtaa yksikköään Persianlahden sodassa vuonna 1991. Jouduttuaan väijytykseen Marcon joukkue on vaarassa joutua teurastettavaksi, mutta yksi kapteenin miehistä osoittaa poikkeuksellista rohkeutta taistelemalla yksin ”Lähi-idän poikia” vastaan. Kersantti Raymond Shaw (Liev Schreiber) pelasti tiiminsä saaden siitä myöhemmin palkinnoksi kunnia mitalin, joita ei ihan jokaiselle ”Jampalle” jaeta.
Vuosia myöhemmin jo majuriksi ylennyt Marco paasaa kouluissa kokemuksistaan sodasta, unohtamatta mainita Shawin tekoja. Politiikassa nykyään vaikuttava Shaw on pyrkimässä varapresidentiksi senaattoriäitinsä (Meryl Streep) suotuisalla avustuksella. Uskomattomalla tarmolla poikaansa valtaan ajava Eleanor Shaw on kaikessa puhdissaan jopa pelottava.
Yhdistettävissä nykypolitiikkaan
Vanhan sotatoverin sattuessa paikalle Marcon luennolle nousevat esille Persianlahden muistot. Seonnut Al Melvin (Jeffrey Wright) selittää jotain täysin käsittämätöntä majurille, joka jää miettimään rintamakaverin höpötyksiä. Melvin kun kyseenalaisti Shawin urotyöt operaatio Aavikkomyrskyssä. Siitä lähtee vierimään kivi, joka ei tunnu pysähtyvän. Matkalla mäkeä alas selviää, että sotilaiden mieliin kajottiin Irakissa ja muuta kivaa. Marcon alkaessa tutkimaan asiaa kaikki johtolangat johtavat Manchurian Global-yhtiöön.
Poliittisessa maaperässä etenevä tarina on helposti yhdistettävissä Yhdysvaltojen tämän päivän politiikkaan. Demokratiaa ei tunneta Streepin hahmon johtamassa puolueessa, joka antaa vain tarjouksia joista ei voi kieltäytyä. Ne jotka kuitenkin uskaltavat vastustaa Shawin valtaa kuolevat hyvin pian ”luonnollisessa kuukahduksessa” joista normaalius on tipotiessään. Meininki on kuin mafiassa konsanaan.
Tiukka löysä ote
Valitettavasti tiukasta otteestaan huolimatta elokuvassa olisi ollut vielä kiristys varaa. Tarinaa ei ole käytetty täydellisesti hyväksi ja näppäryydestään huolimatta se kärsii persoonattomuudesta. On kuitenkin kiitettävä dominoivasta äitihahmosta, mikä elokuvaan saatiin aikaiseksi. Nimittäin Shawin perheessä ei mikään pullan paistaja äiti vaikuta ja se lisää mielenkiintoa huomattavasti.
Elokuvan parasta antia ovat ehdottomasti sen näyttelijäsuoritukset. Uskomattomassa vireessä oleva Meryl Streep revittelee hahmonsa tunnegalleriaa äärimmilleen pistäen miettimään omaa äitisuhdettaan. Perinteinen äitimalli on hylätty tässä leffassa tyystin, sillä senaattori Shaw jyrää jokaiselle tutun kasvattajan perusajatuksen maanalle. Kaikessa tarmokkuudessaan Streepin olemus Eleanor Shawina on vähintäänkin kammottava. Harvoin näkee valkokankaalla niin vahvaa naisroolia, minkä Mantsurian Kandidaatissa näemme.
Uudelleen filmatisointien kirous
Ainoastaan Streepin suoritukseen eivät vahvat otteet jää, sillä myös Denzel Washington ja Jeffrey Wright ovat erityisen hyviä. Al Melviniä esittävä Wright on perin uskottava seonneena sotakarhuna, joka palauttaa Ben Marcon ajatukset Irakin öisiin tunnelmiin. Vaikkei tämä elokuva olekaan Washingtonin paras rooli kokouran ajalta, silti hän varmoin ottein pääosassa tulkitsee.
Uudelleen filmatisoinneissa jatkuu Mansurian Kandidaatinkin jälkeen sama kirous. Ne eivät ikinä onnistu täydellisesti. Vaikka leffassa kaikki palaset ovat kohdallaan, silti jotain puutuu. Suurta sulkaa ei kukaan Streepiä lukuun ottamatta saa päähineensä, kuitenkin tämä elokuva on hyvää peruskauraa. Hyvä trilleri, josta puuttuu se viimeinen särmä, mikä on välttämätön lisä elokuville jotka haluavat erottua massasta.
***½/*****
Juha Nurmi
Ohjaaja Jonathan Demme tunnetaan kenties parhaiten Uhrilampaat –elokuvan kipparoinnista. Uhrilampaat on ehdottomasti genrensä paras elokuva, hyytävänä trillerinä. Vuonna 1993 mies ohjasi Tom Hanksia homoista ja AIDS:sta aiheensa ammentavassa Philadelphiassa. Valitettavasti sen jälkeen Demmen ura on lähtenyt mahalaskuun ja lampaat ovat tyystin hiljenneet. Uutta nousua ohjaaja hakee tuoreella elokuvallaan Mantsurian kandidaatti, joka käsittelee ajankohtaisia aiheita.
Uudelleen filmatisointiinsa Demme kerää kovan näyttelijäkaartin, jota johtaa Oscar-voittaja Denzel Washington. Vuonna 1962 ensikertaa valkokankaalla nähty tarina on nyt käännetty varsin sujuvasti 2000-luvulle. Kertomus ottaa kiinni katsojan otteeseensa ensiminuuteilla, eikä päästä irti ennen lopputekstien heijastumista kankaalle. Demme tekee sitä mitä parhaiten osaa, eli luo ohjaustyylillään jännitteen, jota olemme nähneet muun muassa Uhrilampaissa.
Muistoja Aavikkomyrskystä
Kapteeni Ben Marco johtaa yksikköään Persianlahden sodassa vuonna 1991. Jouduttuaan väijytykseen Marcon joukkue on vaarassa joutua teurastettavaksi, mutta yksi kapteenin miehistä osoittaa poikkeuksellista rohkeutta taistelemalla yksin ”Lähi-idän poikia” vastaan. Kersantti Raymond Shaw (Liev Schreiber) pelasti tiiminsä saaden siitä myöhemmin palkinnoksi kunnia mitalin, joita ei ihan jokaiselle ”Jampalle” jaeta.
Vuosia myöhemmin jo majuriksi ylennyt Marco paasaa kouluissa kokemuksistaan sodasta, unohtamatta mainita Shawin tekoja. Politiikassa nykyään vaikuttava Shaw on pyrkimässä varapresidentiksi senaattoriäitinsä (Meryl Streep) suotuisalla avustuksella. Uskomattomalla tarmolla poikaansa valtaan ajava Eleanor Shaw on kaikessa puhdissaan jopa pelottava.
Yhdistettävissä nykypolitiikkaan
Vanhan sotatoverin sattuessa paikalle Marcon luennolle nousevat esille Persianlahden muistot. Seonnut Al Melvin (Jeffrey Wright) selittää jotain täysin käsittämätöntä majurille, joka jää miettimään rintamakaverin höpötyksiä. Melvin kun kyseenalaisti Shawin urotyöt operaatio Aavikkomyrskyssä. Siitä lähtee vierimään kivi, joka ei tunnu pysähtyvän. Matkalla mäkeä alas selviää, että sotilaiden mieliin kajottiin Irakissa ja muuta kivaa. Marcon alkaessa tutkimaan asiaa kaikki johtolangat johtavat Manchurian Global-yhtiöön.
Poliittisessa maaperässä etenevä tarina on helposti yhdistettävissä Yhdysvaltojen tämän päivän politiikkaan. Demokratiaa ei tunneta Streepin hahmon johtamassa puolueessa, joka antaa vain tarjouksia joista ei voi kieltäytyä. Ne jotka kuitenkin uskaltavat vastustaa Shawin valtaa kuolevat hyvin pian ”luonnollisessa kuukahduksessa” joista normaalius on tipotiessään. Meininki on kuin mafiassa konsanaan.
Tiukka löysä ote
Valitettavasti tiukasta otteestaan huolimatta elokuvassa olisi ollut vielä kiristys varaa. Tarinaa ei ole käytetty täydellisesti hyväksi ja näppäryydestään huolimatta se kärsii persoonattomuudesta. On kuitenkin kiitettävä dominoivasta äitihahmosta, mikä elokuvaan saatiin aikaiseksi. Nimittäin Shawin perheessä ei mikään pullan paistaja äiti vaikuta ja se lisää mielenkiintoa huomattavasti.
Elokuvan parasta antia ovat ehdottomasti sen näyttelijäsuoritukset. Uskomattomassa vireessä oleva Meryl Streep revittelee hahmonsa tunnegalleriaa äärimmilleen pistäen miettimään omaa äitisuhdettaan. Perinteinen äitimalli on hylätty tässä leffassa tyystin, sillä senaattori Shaw jyrää jokaiselle tutun kasvattajan perusajatuksen maanalle. Kaikessa tarmokkuudessaan Streepin olemus Eleanor Shawina on vähintäänkin kammottava. Harvoin näkee valkokankaalla niin vahvaa naisroolia, minkä Mantsurian Kandidaatissa näemme.
Uudelleen filmatisointien kirous
Ainoastaan Streepin suoritukseen eivät vahvat otteet jää, sillä myös Denzel Washington ja Jeffrey Wright ovat erityisen hyviä. Al Melviniä esittävä Wright on perin uskottava seonneena sotakarhuna, joka palauttaa Ben Marcon ajatukset Irakin öisiin tunnelmiin. Vaikkei tämä elokuva olekaan Washingtonin paras rooli kokouran ajalta, silti hän varmoin ottein pääosassa tulkitsee.
Uudelleen filmatisoinneissa jatkuu Mansurian Kandidaatinkin jälkeen sama kirous. Ne eivät ikinä onnistu täydellisesti. Vaikka leffassa kaikki palaset ovat kohdallaan, silti jotain puutuu. Suurta sulkaa ei kukaan Streepiä lukuun ottamatta saa päähineensä, kuitenkin tämä elokuva on hyvää peruskauraa. Hyvä trilleri, josta puuttuu se viimeinen särmä, mikä on välttämätön lisä elokuville jotka haluavat erottua massasta.
***½/*****
Juha Nurmi
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.