Asia vaivaa itseäni erittäin paljon, sillä minun on hankalaa luoda uusia kaverisuhteita, vaikka halua ja kiinnostusta tutustua uusiin ihmisiin kyllä riittäisi.
Kun olen yksin, ajatukset vain virtaavat päässä ja voisin helposti keksiä vaikka mitä aiheita, joista voisin puhua jollekulle. Ongelmana on vain se, että juuri silloin kun sitä puhuttavaa pitäisi ihan oikeasti keksiä, eli niissä sosiaalisissa tilanteissa, pää vain lyö tyhjää.
Etenkin porukoissa meinaa tulla aina ulkopuolinen olo kun en meinaa saada sanaakaan sanotuksi, kuuntelen vain lähinnä muiden juttuja. Tälläsissä tilanteissa päätäni vaivaakin usein alituinen pelko siitä, miten kauan ne muut ihmiset hiljaisuuttani jaksavat katella. En ihan oikeasti haluaisi vaikuttaa tylsältä tyypiltä, mutta sellaisen kuvan minä itsestäni vain helposti annan, enkä pidä siitä yhtään.
Ihan aina en tuollainen ole, kavereideni ja perheeni seurassa puhe virtaa minunkin suustani, mutta kaveripiirini onkin hyvin pieni. Ehkä juuri tämän ongelman takia.
Nyt vaan haluaisin kaikki mahdolliset vinkit kehiin miten voin muuttaa asian. Jos vaikka jollakulla olisi itselläänkin tästä kokemusta?
Kun olen yksin, ajatukset vain virtaavat päässä ja voisin helposti keksiä vaikka mitä aiheita, joista voisin puhua jollekulle. Ongelmana on vain se, että juuri silloin kun sitä puhuttavaa pitäisi ihan oikeasti keksiä, eli niissä sosiaalisissa tilanteissa, pää vain lyö tyhjää.
Etenkin porukoissa meinaa tulla aina ulkopuolinen olo kun en meinaa saada sanaakaan sanotuksi, kuuntelen vain lähinnä muiden juttuja. Tälläsissä tilanteissa päätäni vaivaakin usein alituinen pelko siitä, miten kauan ne muut ihmiset hiljaisuuttani jaksavat katella. En ihan oikeasti haluaisi vaikuttaa tylsältä tyypiltä, mutta sellaisen kuvan minä itsestäni vain helposti annan, enkä pidä siitä yhtään.
Ihan aina en tuollainen ole, kavereideni ja perheeni seurassa puhe virtaa minunkin suustani, mutta kaveripiirini onkin hyvin pieni. Ehkä juuri tämän ongelman takia.
Nyt vaan haluaisin kaikki mahdolliset vinkit kehiin miten voin muuttaa asian. Jos vaikka jollakulla olisi itselläänkin tästä kokemusta?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Uusia tuttavuuksia saa melkein kuin huomaamattaan harrastusten kautta. Osallistu johonkin urheilu- tai harrasteporukkaan. Moni porukka viettää pikkujouluja ja muuta vapaa-aikaa silloin tällöin yhdessä, joten sekin tulee vielä siihen kaupan päälle. Sitä kautta osallistuu ja tutustuu luonnollisesti muihin huomaamattaankin.
Sama juttu, huolestuttaa oikeasti itseä että kun muut puhuu niin en keksi mitään sanottavaa, haluaisin puhua mutta ei ole mitään sanottavaa.
Multa on todella monessa työpaikassa ym ihmetelty ja kysytty hiljaisuudesta, intissä jopa pari tyyppiä kysyi että miksi sä olet niin hiljainen? ja en osaa siihenkään sanoa juuri mitään..
Jeesus ei myös kertonut ihan kaikkea, koska häntä ei olisi ymmärretty oikein. Raamatussa (Johannes 16 - Raamattu 1992 (KR92) - RAAMATTU.FI)
on teksti, jossa sanotaan:
”Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan”.
Eli tieto tuotiin eri kansoille eri aikoina sen mukaan, mitä ihmisen juuri sillä hetkellä pystyisivät omaksumaan.
Olen erittäin huono puhuaam tuntemattomien seurassa ja se tuotti minulle paljon epävarmuutta nuorempana.
Sitten ajattelin, ettei ole vain minun asiani pitää puhetta yllä eli aloin kestää itse sitä hiljaisuuttani paremmin.
Toinen, joka on auttanut on se, että lähden jatkamaan sitä toisten juttua. jos joku kertoo vaikka harrastuksestaan, niin kyselen siitä lisää ja JOS tulee jokin oma kokemus tai ajatus mieleen aiheesta, niin siitä voin sitten sanoa.
Monasti tuntuu, että ihmiset on aika innokkaita kertomaan itsestään eli pelkästään kysymällä mitä harrastat/mistä elokuvista olet tykännyt/miten vietät joululomaasi tai mitä tahansa, juttu lähtee alkuun. Itsestä ei tarvitse keksiä sanottavaa ja parhaimmillaan toinen kysyy jotakin, johon voi sitten luontevasti jatkaa.
Sitä paitsi: hyvä kuuntelija on usein seurassa kullan arvoinen.
Jos puhuttavaa ei ole, niin voi olla hiljaa. Minulla puhumattomuus ei ole ujoutta tai arkuutta, vaan sitä, että mitään ajatusta ei tule mieleen. Olen avian hyvä kuuntelija, mutta se mitä toiset puhuvat ei herätä minussa ajatuksia.
Itse olen yrittänyt kehittää small talk -valmiuksia useiden vuosikymmenten ajan siinä onnistumatta oikeastaan yhtään. Sen sijaan puhumattomasta ihmisestä on kehittynyt erittäin hyvä asiapuhuja.
Nyt olen sitä mieltä, että olen tehnyt riittävästi itseni eteen tässä suhteessa ja aion olla loppuikäni eli en kovin kauaa enää tällainen kuin olen.
Joo mutta esim jos miettii seurustelua naisen kanssa niin nainen odottaa että hiljaisia hetkiä ei syntyisi ja jos niitä alkaa tulemaan enemmän niin pakithan siinä tulee miehelle.
Olen vain kerran tapaillut naista elämässäni ja loppua kohden alkoi puheenaiheet loppumaan, muistan kerran kun oltiin saunassa niin kummallakaan ei tullut mitään sanottavaa, varmaan 10 sekunnin vaivaannuttava hiljaisuus siinä sitten. Ei mennyt kaun niin naiselta tuli pakit..
että peräti 10 sekunnin hiljaisuus.....
Miksi ette ottanet puuheeksi sitä, mistä johtuu, ettei kummallakaan ollut mitään sanottavaa? Siitähän olisi voinut syntyä juttua ja tilanne olisi lauennut.
Niin, jälkikäteen on helppo miettiä mitä olisi pitänyt sanoa, olisi tosiaan voinut alkaa sanomaan että "ärsyttävää kun ei tule mitään sanottavaa mieleen" mutta en ole ihan varma onko sekään positiivista koska nainen voi alkaa miettimään tuosta vaan enemmän että eikö meillä ole enää mitään juteltavaa..
Juu, ei mikään ole niin viisas kuin jälkiviisas.
Ei sitä mielestäni kannatakaan sanoa tuolla tavalla, että ärsyttää, vaan kepeästi puolileikillä. Ja kysyä, mitä toinen ajattelee siitä.
Parisuhteet on vain yksi alus, missä tuo "ei puhuttavaa " tulee esille. Nuoruuden ajalta muistan nuo tilanteet. Jälkikäteen sanoisin, että jos olisin ollut tilanteessa aito, oma itseni, tilanne ei olisi vaivannut, hiljaisuus ei olisi ollut painostavaa. Eli mitään ihmisenkuorta ei kannata esittää. Se, että joillain on enemmän puhuttavaa kuin toisilla, on tosiasia. Pitäisi löytää kumppani, joka olisi puheliaampi. Miehille se on helppoa, meille naisille, joita pidetään pölöttäjinä, se on vaikeampaa, koska "hiljainen ei saa olla", kuten sanoi minulle yksi poikakaveri joskus sata vuotta sitten.
Hiljaisen ei kuitenkaan kannata ottaa kumppaniksi kauheaa pölöttäjää. Ei ystäväksikään. Minä ystävystyin koulussa tytön kanssa, joka puhui koko ajan eikä itse tarvinnut sanoa oikeastaan sanaakaan, myötäillä vain. Vuosikymmenten jälkeen kun olen tavannut häntä harvakseen, hänen pitkät lavertelunsa ärsyttävät. Olen oppinut nimittäin puhumaan itsekin ja otan kyllä suunvuoron. Mutta se onnistuu vain katkaisemalla toisen tarina enempi tai vähempi väkivaltaisesti.
Mitä mä millään räpätätillä enää teen ?
Tyhjät tynnyrit kolisevat kaikista eniten.