Olen parikymppinen mies ja en osaa vain "elää elämää" ja nauttia siitä. Muutamia vuosia olen mietiskellyt miten elämä ei vain tunnu toimivan meikäläisen kohdalla oikeastaan koskaan, saatika että olisin aidosti ja oikeasti onnellinen. En sillä puhu että asiani olisivat ulkopuolisen silmistä katsottuna huonosti vaan päin vastoin, mutta oman pääni sisällä elämä ei tunnu siltä.
Näen elämän vain sarjana tavoitteita, jotka ennemmin tai myöhemmin toteutetaan. Koulut, työt ja niin edelleen. En vain osaa ottaa rennosti ja mennä virran mukana vaan minulle on pakonomaista jollain tavalla suorittaa jotakin ja saada jotakin aikaiseksi joka tuntuu omalla kohdalla edes jonkinlaiselta saavutukselta.
Esimerkiksi opinnot: Kyllä, kysehän on siihen tavoitteeseen pääsemisestä eli valmistumisesta. Tuntuu vain että aina kun olen opiskellut niin en ole osannut nauttia esimerkiksi luokkatovereiden seurasta vaan opiskelu on ollut minulle pakonomainen suorite joka vain pitää tehdä että saa sen pitkän tähtäimen tavoitteen eli paperit käteen tutkinnosta. Tähän ajatteluun viitaten esimerkiksi oivalsin erilaiset pelaamiseni. Ne palkitsevat nopeasti pienistä suoritteista ja tulee olo kuin saisin jotakin aikaan, vaikka sen onnellisemmaksi ne eivät minua tee sillä nappaan samantien itselleni jonkin uuden tavoitteen mitä kohti tähtään ja en osaa nauttia ajatuksesta että olisin aikaisemmin saavuttanut jotakin. Elämässä osaan kyllä sen pienen hetken nauttia saavutuksestani, mutta esimerkiksi työelämään siirtyessäni ongelmaksi muodostui tavoitteellisuus. Umpikuja-ammatti jossa ei ollut etenemisen mahdollisuuksia joten minulle luontainen ratkaisu oli jättää kyseinen ala. Nykyisellä alallani tarvitsee olla tietty työkokemus vuosina alla ennen kuin jatko-opintoihin voi edes harkita, joten tällä hetkellä urapuolella on tyhjä olo koska "vain teen duunia", koska en voi päästä eteenpäin ennenkuin olen ollut tietyn ajan töissä.
Monet varmasti ajattelevat tällaista käytösmallia fiksuna, koska silloinhan itseään vain kehittää jatkuvasti monella eri saralla. Itse koen sen lähinnä kirouksena koska en osaa nauttia siitä matkasta mikä tavoitteisiini on ja siitä seurasta sekä tilanteista mitä matkan varrella on ja todella vahvoin tuntein haluaisin eroon tällaisesta.
Joten, sattuisiko löytymään tältä palstalta vastaavankaltaisia ihmisiä - ehkä jopa sellaisia jotka osaisivat antaa rakentavia neuvoja miten pääsisin tällaisesta käytöksestä eroon edes osittain ja voisin hivuttaa itseäni kohti "tässä hetkessä" -elämistä "yksioikoisen tavoitteellisuuden" sijaan?
Näen elämän vain sarjana tavoitteita, jotka ennemmin tai myöhemmin toteutetaan. Koulut, työt ja niin edelleen. En vain osaa ottaa rennosti ja mennä virran mukana vaan minulle on pakonomaista jollain tavalla suorittaa jotakin ja saada jotakin aikaiseksi joka tuntuu omalla kohdalla edes jonkinlaiselta saavutukselta.
Esimerkiksi opinnot: Kyllä, kysehän on siihen tavoitteeseen pääsemisestä eli valmistumisesta. Tuntuu vain että aina kun olen opiskellut niin en ole osannut nauttia esimerkiksi luokkatovereiden seurasta vaan opiskelu on ollut minulle pakonomainen suorite joka vain pitää tehdä että saa sen pitkän tähtäimen tavoitteen eli paperit käteen tutkinnosta. Tähän ajatteluun viitaten esimerkiksi oivalsin erilaiset pelaamiseni. Ne palkitsevat nopeasti pienistä suoritteista ja tulee olo kuin saisin jotakin aikaan, vaikka sen onnellisemmaksi ne eivät minua tee sillä nappaan samantien itselleni jonkin uuden tavoitteen mitä kohti tähtään ja en osaa nauttia ajatuksesta että olisin aikaisemmin saavuttanut jotakin. Elämässä osaan kyllä sen pienen hetken nauttia saavutuksestani, mutta esimerkiksi työelämään siirtyessäni ongelmaksi muodostui tavoitteellisuus. Umpikuja-ammatti jossa ei ollut etenemisen mahdollisuuksia joten minulle luontainen ratkaisu oli jättää kyseinen ala. Nykyisellä alallani tarvitsee olla tietty työkokemus vuosina alla ennen kuin jatko-opintoihin voi edes harkita, joten tällä hetkellä urapuolella on tyhjä olo koska "vain teen duunia", koska en voi päästä eteenpäin ennenkuin olen ollut tietyn ajan töissä.
Monet varmasti ajattelevat tällaista käytösmallia fiksuna, koska silloinhan itseään vain kehittää jatkuvasti monella eri saralla. Itse koen sen lähinnä kirouksena koska en osaa nauttia siitä matkasta mikä tavoitteisiini on ja siitä seurasta sekä tilanteista mitä matkan varrella on ja todella vahvoin tuntein haluaisin eroon tällaisesta.
Joten, sattuisiko löytymään tältä palstalta vastaavankaltaisia ihmisiä - ehkä jopa sellaisia jotka osaisivat antaa rakentavia neuvoja miten pääsisin tällaisesta käytöksestä eroon edes osittain ja voisin hivuttaa itseäni kohti "tässä hetkessä" -elämistä "yksioikoisen tavoitteellisuuden" sijaan?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet harvinaisen nuorena tajunnut, että tässä maallisessa ja materialistisessa elämässä ei ole mitään järkeä. Hae suuntaa hengelliseltä puolelta. Meditaatiosta ym.
Meditaatiota kokeilin tuossa suurin piirtein vuosi sitten, mutta ongelmana oli tuolloin etten päässyt ajatuksista eroon. Yritin pari viikkoa aloittaen vähällä ja kasvattaen meditoinnin aikaa muutaman päivän välein. Ennen pitkää "järki" otti aina vallan ja meditointi kääntyi pohdiskeluksi että mitä tämänhetkisessä elämässä on järkevää tehdä jotta asia/asiat kulkisivat eteenpäin - eli taannuin samantien suoritus-ajatteluun. Toinen ongelma oli että en päässyt eroon tunteesta "nyt mietiskelen ja rauhoitun kymmenen minuuttia ja siten asiat ovat hetken verran paremmin" eli tein meditoimisestakin suorituksen jolla oli tietyt tavoitteet.
Edellinen kerta kun kerran jo niin kaukana niin voisinpa kyllä kokeilla uudelleen, jos tällä kertaa saisin enemmän otetta olemiseen kuin ajattelemiseen.
Hei neuvoton.
Minusta tuntuu, että aitous kolkuttelee jo ihan ovella. Kirjoituksesi kertoo, että olet lopen uupunut pelkkään suorittamiseen ja katsomiseen aina tulevaisuuteen ja tavoitteisiin. Kykysi nauttia ja elää tässä ja nyt tuntuu latistuneen. Älä pelkää, se ei kuitenkaan ole kuollut. Se on vain hautautunut jonnekin. Aito, elinvoimainen sinä itse kuitenkin on olemassa ja elvytettävissä-
Tässä palstalla emme voi mennä kovin syvälle tarinassasi. Jotain elämänhistoriassasi kuitenkin on, joka on pakottanut sinua menemään vain suoritus päämäräänäsi. Jos palaudut mielessäsi menneeseen aikaan, muistatko jonkun häivähdyksen, vaikkapa lapsena jonkun sylissä, jossa vain hyrisit onnesta, olit vain, et yrittänyt tehdä vaikutusta ja kaikki oli hyvin? Jokainen ihminen kaipaa kokemusta siitä, että kelpaa sellaisena kuin on, ilman, että tarvitsee lunastaa tai 'kelvata' muille pätemisillään.
Jos sellaista ei ole luonnostaan lapsuudessa riittävästi ollut, voi korjaavia kokemuksia saada kuitenkin myöhemmin joko terapiassa tai erilaisissa itseilmaisun paikoissa. Joku löytää tunteensa kirjoittamalla, toinen piirtämällä, kolmas teatterin maailmassa.
Mitä voit tehdä heti? Voit koettaa kutsua tunteitasi esiin. Tiedosta, että ihmisessä on ns 'pään' (äly, järki, ajattelu) lisäksi muitakin ulottuvuuksia kuten tunteet (ilo, suru, pelko, häpeä jne - ja ne kaikki ovat tärkeitä ihmisenä elämisen tunteita). Koeta häivyttää 'pään' osuutta ja lisätä sydämen osuutta. Kuulostele tuntemuksiasi. Kävele vaikka merenrannalla vailla askelmittaria ja päämäärää ja katsele maisemaa. Hypähtääkö sydämessäsi ilo, haikeus, suru, toivo? Kun huomaat jonkun tunteen, hyväksy se sellaisenaan, pyrkimättä analysoimaan tai muuttamaan sitä.
Voi olla, että hyötyisit terapiasta, esimerkiksi taideterapiasta, jossa puheen sijasta otetaan suorempi yhteys alitajuntaan. Myös jos työpaikallasi toimii esimerkiksi työpaikkapappi, voit varata häneltä keskusteluajan. Seurakunnan työntekijöistäkin osa antaa keskusteluapua, kynnys siihen on matala ja se on maksutonta.
Kaiken päämääränä on, että hyväksyisit ja rakastaisit itseäsi sellaisena kuin olet, aitona omana itsensäi. Vasta sitten voit rakastaa ja hyväksyä muitakin.
Mitä ajattelet tästä?
diakoni Meiju