18.11.2014 Päivä jona kokeilin elämää hiljaisuudessa kaksi tuntia
Olen 21- vuotias nuori perusterve nainen. Elämäni on mallikasta on kumppani jonka kanssa jakaa elämää suuren lisäpiristyksen elämääni tuo koirani joka on 10 vko, eli hän ei ole kauaa minulla vielä ollut.
Minulla on työpaikka, jossa viihdyn, perhesuhteeni ovat hyvässä kunnossa, rahahuolia ei ole, perustarpeet ja hyvät suhteet tärkeisiin ihmisiin on. Eli elämäni on lähes täydellistä vaikka täydellisyyttä ei olekaan. Siitä huolimatta minullakin on huolia ja murheita. Olen minäkin käynyt pohjalla eikä elämäni ole ollut lähes täydellistä aina.
Entä ne ihmiset joiden elämä on kaukana täydellisestä? Ei työpaikkaa, rahaa, kotia, kumppania, ystäviä yms. Miksi sitten ihmiset, joilla on rahahuolia ei ajattele asioita jotka heillä on hyvin. Tiedän että ihmiset, jotka tätä lukevat voivat nyt sanoa että minun on helppo puhua kun minulla ei ole sitä tätä ja tuota. Mutta pääpointti on se että kuinka paljon meillä olisi iloisia ihmisiä enemmän jos he joskus keskittyisi vain niihin positiivisiin asioihin joita heillä on.
Esimerkkinä voisin käyttää ihmistä jolla ei ole työpaikkaa, joka tietää sitä ettei ole varaa kaikkeen mitä haluaisi eikä edes perustarpeisiin, siitä huolimatta hänellä on ystäviä, koti, mahdollisesti perhe jne joista hän voi iloita.
Miksi me ihmiset keskitymme aina vain siihen mitä meillä ei ole sen sijaan että voisimme keskittyä siihen mitä meillä on ja mistä saamme voimaa jaksaa eteenpäin. Elämme vain hetken, joten eikö olisi hyvä tehdä siitä hetkestä lähes täydellistä.
Tänään mietin elämääni ja tajusin että minulla on kaikki mitä tarvitsen ja perusasiat ovat kunnossa. Voin siis olla iloinen pienistäkin asioista, joita koen päivittäin. Bussiin astuessani bussikuski toivottaa minulle huomenta ja saan toivottaa myös hänelle huomenet. Ilolla voin lähtiessäni kiittää kuskia turvallisesta kyydistä ja voin myös ajatella että ilman heitä joutuisin istumaan ruuhkassa toisten autoilijoiden seassa, Töissä työkaverit tervehtivät, vastaantulijat hymyilevät, Kaupassa myyjä on ystävällinen jne pieniä asioita mutta voi pelastaa monen päivän.
Kotiin saapuessani iloinen pentuni tulee vastaan täynnä intoa ja lenkin tarvetta. Moni saattaa ajatella asiaa varjopuolena, eikä se kieltämättä aina ole mitään herkkua lähteä kaatosateeseen koiran kanssa. Tosiasia on se että sen vastuun olen saanut kun olen koiran halunnut ja kun miettii asiaa omalle kohdalle, että kuinka olisi kamalaa jos vessa suljettaisiin kokonaiseksi päiväksi satoi tai paistoi niin hyvällä asenteella ulos koiran kanssa siis :)
Aina on asioita joita on ”pakko” tehdä, lopulta ei ole pakko muuta kuin kuolla. Ei sun ole pakko viedä roskia ulos, siivota lenkkeillä, käydä töissä, pestä hampaita, käydä suihkussa, yms jos kestät myös seuraukset. Jos sulle on ihan ok asia että haiset pahalle, voit huonosti, kämppäs on ku kaatopaikka, rahaa ei tule yms ni mikäs siinä onnea vaan elämälles jos se on sitä mitä tahot.
Me jokanen tehään mein elämästä just sellanen ku ite halutaan jos halutaan aina ajatella asioista negatiivisesti ni siittä vaan. Sitten ollaan masentuneita ja voidaan huonosti. Mut jos pystyis ni eikö ois kivampi ajatella asioista niitten hyviä puolia. Aina siihen ei pysty, mutta jos edes joskus.
Olen todella äännekäs ja jatkuvasti äänessä joten mietin tänään milllaista elämäni olisi jos se minulta vietäisiin. Istuisin bussissa aurinkoisena päivänä kaikki olisi hyvin ja sitten tajuaisin että ääntä ei enää tule kukaan ei enää kuulisi puhettani.
Puhelimeen vastaaminen olisi mahdotonta. En voisi koskaan enää laulaa perheen kanssa joululauluja, enkä muutenkaan tuottaa puhetta. Minulta vietäisiin minun elämäni yksi tärkeimmistä viestintä tavoistani. Tätä hetken mietittyäni ymmärsin että tällaisia ihmisiä on olemassa ja olen iloinen siitä ettei ääneni ole mihinkään kadonnut. Silti tuli paha mieli niiden puolesta, joille on niin käynyt joten päätin pitää ”hiljaisen hetken” heille.
Menin siis kotiin hymyilin vastaantuleville ja olin täysin normaali muuten mutta sanoja en suustani päästänyt. Kaupassa hymyilin myyjälle ja nyökkäilin kiitokseksi, Kotona minua odotti vallaton pentu tervehdin sitä rapsutuksilla ja vein ulos.
Ulkona lenkillä taputin koiralle aina kun halusin hänet luokseni ja aina kun oli kehujen aika rapsutin korvan takaa. Minusta tuntui että koirani ymmärsi että syystä tai toisesta en ollut halukas kommunikoimaan sen kanssa puheella.
Lenkillä vastaan tuli myös lapsi äitinsä kanssa joka halusi silittää koiraani. Nyökkäsin lapselle joka kysyi saako hän silittää koiraani äidin ilme oli mielenkiintoinen kun en sanonut lapselle mitään ja matkaa jatkaessani taputin koiran luokseni...
Olen 21- vuotias nuori perusterve nainen. Elämäni on mallikasta on kumppani jonka kanssa jakaa elämää suuren lisäpiristyksen elämääni tuo koirani joka on 10 vko, eli hän ei ole kauaa minulla vielä ollut.
Minulla on työpaikka, jossa viihdyn, perhesuhteeni ovat hyvässä kunnossa, rahahuolia ei ole, perustarpeet ja hyvät suhteet tärkeisiin ihmisiin on. Eli elämäni on lähes täydellistä vaikka täydellisyyttä ei olekaan. Siitä huolimatta minullakin on huolia ja murheita. Olen minäkin käynyt pohjalla eikä elämäni ole ollut lähes täydellistä aina.
Entä ne ihmiset joiden elämä on kaukana täydellisestä? Ei työpaikkaa, rahaa, kotia, kumppania, ystäviä yms. Miksi sitten ihmiset, joilla on rahahuolia ei ajattele asioita jotka heillä on hyvin. Tiedän että ihmiset, jotka tätä lukevat voivat nyt sanoa että minun on helppo puhua kun minulla ei ole sitä tätä ja tuota. Mutta pääpointti on se että kuinka paljon meillä olisi iloisia ihmisiä enemmän jos he joskus keskittyisi vain niihin positiivisiin asioihin joita heillä on.
Esimerkkinä voisin käyttää ihmistä jolla ei ole työpaikkaa, joka tietää sitä ettei ole varaa kaikkeen mitä haluaisi eikä edes perustarpeisiin, siitä huolimatta hänellä on ystäviä, koti, mahdollisesti perhe jne joista hän voi iloita.
Miksi me ihmiset keskitymme aina vain siihen mitä meillä ei ole sen sijaan että voisimme keskittyä siihen mitä meillä on ja mistä saamme voimaa jaksaa eteenpäin. Elämme vain hetken, joten eikö olisi hyvä tehdä siitä hetkestä lähes täydellistä.
Tänään mietin elämääni ja tajusin että minulla on kaikki mitä tarvitsen ja perusasiat ovat kunnossa. Voin siis olla iloinen pienistäkin asioista, joita koen päivittäin. Bussiin astuessani bussikuski toivottaa minulle huomenta ja saan toivottaa myös hänelle huomenet. Ilolla voin lähtiessäni kiittää kuskia turvallisesta kyydistä ja voin myös ajatella että ilman heitä joutuisin istumaan ruuhkassa toisten autoilijoiden seassa, Töissä työkaverit tervehtivät, vastaantulijat hymyilevät, Kaupassa myyjä on ystävällinen jne pieniä asioita mutta voi pelastaa monen päivän.
Kotiin saapuessani iloinen pentuni tulee vastaan täynnä intoa ja lenkin tarvetta. Moni saattaa ajatella asiaa varjopuolena, eikä se kieltämättä aina ole mitään herkkua lähteä kaatosateeseen koiran kanssa. Tosiasia on se että sen vastuun olen saanut kun olen koiran halunnut ja kun miettii asiaa omalle kohdalle, että kuinka olisi kamalaa jos vessa suljettaisiin kokonaiseksi päiväksi satoi tai paistoi niin hyvällä asenteella ulos koiran kanssa siis :)
Aina on asioita joita on ”pakko” tehdä, lopulta ei ole pakko muuta kuin kuolla. Ei sun ole pakko viedä roskia ulos, siivota lenkkeillä, käydä töissä, pestä hampaita, käydä suihkussa, yms jos kestät myös seuraukset. Jos sulle on ihan ok asia että haiset pahalle, voit huonosti, kämppäs on ku kaatopaikka, rahaa ei tule yms ni mikäs siinä onnea vaan elämälles jos se on sitä mitä tahot.
Me jokanen tehään mein elämästä just sellanen ku ite halutaan jos halutaan aina ajatella asioista negatiivisesti ni siittä vaan. Sitten ollaan masentuneita ja voidaan huonosti. Mut jos pystyis ni eikö ois kivampi ajatella asioista niitten hyviä puolia. Aina siihen ei pysty, mutta jos edes joskus.
Olen todella äännekäs ja jatkuvasti äänessä joten mietin tänään milllaista elämäni olisi jos se minulta vietäisiin. Istuisin bussissa aurinkoisena päivänä kaikki olisi hyvin ja sitten tajuaisin että ääntä ei enää tule kukaan ei enää kuulisi puhettani.
Puhelimeen vastaaminen olisi mahdotonta. En voisi koskaan enää laulaa perheen kanssa joululauluja, enkä muutenkaan tuottaa puhetta. Minulta vietäisiin minun elämäni yksi tärkeimmistä viestintä tavoistani. Tätä hetken mietittyäni ymmärsin että tällaisia ihmisiä on olemassa ja olen iloinen siitä ettei ääneni ole mihinkään kadonnut. Silti tuli paha mieli niiden puolesta, joille on niin käynyt joten päätin pitää ”hiljaisen hetken” heille.
Menin siis kotiin hymyilin vastaantuleville ja olin täysin normaali muuten mutta sanoja en suustani päästänyt. Kaupassa hymyilin myyjälle ja nyökkäilin kiitokseksi, Kotona minua odotti vallaton pentu tervehdin sitä rapsutuksilla ja vein ulos.
Ulkona lenkillä taputin koiralle aina kun halusin hänet luokseni ja aina kun oli kehujen aika rapsutin korvan takaa. Minusta tuntui että koirani ymmärsi että syystä tai toisesta en ollut halukas kommunikoimaan sen kanssa puheella.
Lenkillä vastaan tuli myös lapsi äitinsä kanssa joka halusi silittää koiraani. Nyökkäsin lapselle joka kysyi saako hän silittää koiraani äidin ilme oli mielenkiintoinen kun en sanonut lapselle mitään ja matkaa jatkaessani taputin koiran luokseni...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kotipihalla lapsi tuli taas vastaan sekä silitti koiraa. Tällä kertaa äiti katsahti minuun säälivän näköisenä ja sitten lähdin kotiin koirani kanssa. Tässäkin mietin kuinka monesti toiset säälivät mykkiä. Kieltämättä se ei tuntunut mitenkään hyvältä, vaikka tähän mennessä olin ajatellut asiaa että sääli osoittaa sen että on aidosti pahoillaan toisen puolesta. Koin katseen, jotenkin ahdistavana että tilaani (jota ei edes ollut) surkuttelevat jo muutkin kuin itse. Kotiin tullessa leikkiminen sekä muut toimet onnistui käsin ja katseen voimalla joten ääntä ei tarvinnut käyttää.
Kaksi tuntia tuntui ikuiselta ajalta enkä ole varmaan ikinä ollut niin pitkää pätkää hereillä ollessani hiljaa. Ajatus siitä että nämä vaivaiset kaksi tuntia kestäisivät loppuelämän teki mieleni surulliseksi.
Mieleeni palasi kuitenkin positiivisia ajatuksia kun nykyään on nämä viestintä välineet kännykät sekä viittomat. Eiväthän ne toki ääntä korvaa, mutta siinä on silti jotain helpotus keinoja.
Päiväni oli siis todella mielenkiintoinen ja taas olen astetta positiivisemmalla mielellä :)
olet 21v amis-pissaliisa joka on kasvamassa aikuiseksi kauniiksi naiseksi.
Kun kaikki asiat kunnossa, niin kuin sinulla tällä hetkellä on, niin voit iloita ja nauttia vaikka tavallisesta arjesta.
Se on vain kuule niin, että jos on hirveät velat, posti kiikuttaa perintäkirjeitä sen kun ehtii, niin ei jaksa pitää mieltä niissä pienissä positiivisissa asioissa. Jos on talous pahasti kuralla, niin pian lähtee alta koti, jääkaapissa on enää valo, jos on enää sitä jääkaappia, ym.
Myös jos sairastuu vakavasti, ei helposti voi iloita. Ilo on poissa, jos läheisin ihmissuhde loppuu kuoleman tai eron myötä.
Tänään olen onnellinen, koska noita suuria ongelmia ei enää ole, mutta on ollut aika jolloin ei ole kerta kaikkiaan jaksanut iloita niistä pienistä iloista kun suuret synkät pilvet ovat saartaneet ja vyöryneet.
Luettelo asioita, joita kirjasin tuossa ovat olleet totisinta totta kerran elämässäni. No kuoleman vakavasti sairas en ole ollut vielä koskaan.
Pitää muistaa myös että on olemassa henkilöitä, joilla masennus on ja sairautena ja he eivät jaksa iloita arjessa.
Oikein kiva, että olet tällä hetkellä onnellinen ja tyytyväinen elämääsi.
Tuossa on vielä hyvästi aikaa saada asiat menemään persiilleen.
Nuoret ny on vielä sitä intoaan täynnä, paha maailma opettaa kyllä.
Oli kiva lukea viestisi, kiitos siitä :)
Meillä kaikilla on eväät onnellisuuteen ja ne ei oikeasti maksa mitään.
Onnellisuus on tunne! Se ei ole ostettavissa, varastettavissa jne.
Vanha minäni omisti omakotitalon, uuden auton, perheen, hyvän uran...
En kuitenkaan koskaan ollut oikeasti onnellinen, aina puuttui jotain, aina olisi voinut olla joku paremmin, aina olin jäänyt jostain paitsi. Puhumattakaan siitä menettämisen pelosta.
Avioero, henkilökohtainen konkurssi, "ystävien" hylkääminen...
Kävin ihan pohjalla, jossa olin (luulin) menettänyt kaikki.
Vuokra asunnosta oli tulossa häätö, sillä en pystynyt enää maksamaan vuokria, taskussa viimeiset (kirjaimellisesti) sentit, ymmärrys siitä, että itsellä on mielenterveysongelmia ja tarvitsee terapiaa, sähköt katkaistu maksamattomien laskujen takia... Silloin diagnoosi jostain viikon elinajan antavasta sairaudesta olisi tuntunut lottovoitolta.
Se on yksi minun elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista kokemuksista.
Siellä nöyrryin tarpeeksi ja otin Jeesuksen vastaan.
On varmaan sanomattakin selvää, että siitä lähti ylämäki ja ensimmäistä kertaa elämässäni löysin rauhan ja onnellisuuden.