En polta enkä juo, en ole kumpaakaan tehnyt vuosiin.
Mielentilojani ovat raivo, ääretön raivo ja viha ja masennus ja ajatukseni ovat väkivaltaisia ja sadistisia. Masennus on "normaalia", viha sen sijaan kohdistuu kaikkeen, ihmisiin, esineisiin, koko maailmaan. Tuo taulutelkkari edessäni v*tuttaa jo sen verran, että tekisi mieli paiskata näppis sitä päin. Ihmiset on pahimpia, siksi olen eristäytynyt heistä, kavereista ja sukulaisista ja yhdelle sitkeimmälle, siskolleni, joka oli "huolissaan" musta, käskin jo hampaat irvessä painua vi*tuun, ennen kuin nyljen hänen koirana ja lapset ja poltan hänen talonsa, ennen kuin kidutan hänet hitaasti, intiimimisti, mutta varmasti kuoliaaksi. Kielenkäytön perimmäisenä tarkoituksena oli pitää huoli, että hän poistuu heti ja ettei hän tule enää lähelle minua, koska läheiset ihmiset raiostuttat jostain syystä kaikkein eniten ja pelkään että vielä jotain teen joskus jollekin. Paras mielentila, joka on nykymittapuulla "hyvä ja normaali" on lievästi masentunut ja tylsistynyt. Tosin jatkuva pelko on silloinkin, että taas kilahtaa muisto jostain 20 vuotta sitten tapahtuneesta pikkuasiasta ja alkaa esineet lentelemään ja verenpaine nousee 250:een. Viha sattuu. Se sattuu todella paljon. Mieluummin luunmurtuma tai masennus, mutta taantumaton raivo, jonka loppumisesta ei ole tietoa, ei tunnu hyvältä.
Terapeuttiehdotukselle tiedokssi, että siinä on hyvin äkkiä terapeutti niskat nurin ja minä eristyssellissä potkimassa ovea, jos tunteitani aletaan kaivelemaan. Mitään kovin traumatisoivaa ei elämässäni ole koskaan sattunut.
Yritin tästä lääkärille aikanaan kertoa, kun asiat oli miedommin, mutta hän vain hoki kuin rikkinäinen levysoitin, että "Täältä mä en voi määrätä mitään pillereitä, täältä mä en voi määr...", vaikka sanoin, että anta sitten sähköä tai lähetteen jonnekin pätevämmälle, mutta ei. Lähdin sitten pois tyhjin käsin, ämmä vaikutti siltä, että pian se käskee mua "pillerihimoissa olevaa narkkaria" poistumaan. Joten lääkäreistäkään ei nähtävästi ole mihinkään muuhun kuin katkeroittamaan entisestään.
Pientä masista on jokus ollut, muttei mitään tällaista. Kotiini, jota en jaksa enää edes siivota, olen aika lailla eristäytynyt, kaupassa käyn pakosta. Mikään ei huvita, mikään ei kiinnosta, ei harrastukset, ei pitkät kuntoutukset. Minä en halua elämältä mitään, paitsi kuolla, mutta jonkun pitäisi tehdä se puolestani, sillä jokin sisälläni estää itsetuhoni, en puysty ostamaan edes sopivaa narua kaulan ympärille, ennen kuin jokin ottaa kontrollin ruumiistani ja estää tekemästä sitä. Mitä minun oikein pitäisi tehdä, pitäisikö ruveta vetämään huumeita? Jos jostain saisi heroiinia tai jotain tajunnanturruttajaa, että olisi hyvä olla, niin sitten voisin mennä vieroitusklinikalle ja siellä niiden olisi pakko hoitaa mua ja saisin varmaan muihinkin ongelmiin apua?
Vai pitäisikö vedellä moottorisahalla muutamaa vihamiestä ja poliisia odotellessa mennä kohti ja antaa poliisin ampua mut kuoliaaksi?
Puolessa vuodessa mennyt tällaiseksi ja pahenee, jos ei nyt päivittäin, niin ainakin viikko viikolta. Miten haetaan apua sairauteen, jonka yksi taudinkuva on ylitsepääsemätön menneisyyden kammo olla hakematta apua, sen enempää kuin uskoa sen toimivuuteen? Mitä edes sanoisin hoitajalle luukulla? "Vaivani? Vaikea selittää, mutta esimerkiksi tällä hetkellä minun tekee mieli tunkea lihava piikikäs siili sun tu*suun, kiskoa kyntesi irti ja tappaa sukusi ja sen jälkeen surra sitä, että tein niin."
Mielentilojani ovat raivo, ääretön raivo ja viha ja masennus ja ajatukseni ovat väkivaltaisia ja sadistisia. Masennus on "normaalia", viha sen sijaan kohdistuu kaikkeen, ihmisiin, esineisiin, koko maailmaan. Tuo taulutelkkari edessäni v*tuttaa jo sen verran, että tekisi mieli paiskata näppis sitä päin. Ihmiset on pahimpia, siksi olen eristäytynyt heistä, kavereista ja sukulaisista ja yhdelle sitkeimmälle, siskolleni, joka oli "huolissaan" musta, käskin jo hampaat irvessä painua vi*tuun, ennen kuin nyljen hänen koirana ja lapset ja poltan hänen talonsa, ennen kuin kidutan hänet hitaasti, intiimimisti, mutta varmasti kuoliaaksi. Kielenkäytön perimmäisenä tarkoituksena oli pitää huoli, että hän poistuu heti ja ettei hän tule enää lähelle minua, koska läheiset ihmiset raiostuttat jostain syystä kaikkein eniten ja pelkään että vielä jotain teen joskus jollekin. Paras mielentila, joka on nykymittapuulla "hyvä ja normaali" on lievästi masentunut ja tylsistynyt. Tosin jatkuva pelko on silloinkin, että taas kilahtaa muisto jostain 20 vuotta sitten tapahtuneesta pikkuasiasta ja alkaa esineet lentelemään ja verenpaine nousee 250:een. Viha sattuu. Se sattuu todella paljon. Mieluummin luunmurtuma tai masennus, mutta taantumaton raivo, jonka loppumisesta ei ole tietoa, ei tunnu hyvältä.
Terapeuttiehdotukselle tiedokssi, että siinä on hyvin äkkiä terapeutti niskat nurin ja minä eristyssellissä potkimassa ovea, jos tunteitani aletaan kaivelemaan. Mitään kovin traumatisoivaa ei elämässäni ole koskaan sattunut.
Yritin tästä lääkärille aikanaan kertoa, kun asiat oli miedommin, mutta hän vain hoki kuin rikkinäinen levysoitin, että "Täältä mä en voi määrätä mitään pillereitä, täältä mä en voi määr...", vaikka sanoin, että anta sitten sähköä tai lähetteen jonnekin pätevämmälle, mutta ei. Lähdin sitten pois tyhjin käsin, ämmä vaikutti siltä, että pian se käskee mua "pillerihimoissa olevaa narkkaria" poistumaan. Joten lääkäreistäkään ei nähtävästi ole mihinkään muuhun kuin katkeroittamaan entisestään.
Pientä masista on jokus ollut, muttei mitään tällaista. Kotiini, jota en jaksa enää edes siivota, olen aika lailla eristäytynyt, kaupassa käyn pakosta. Mikään ei huvita, mikään ei kiinnosta, ei harrastukset, ei pitkät kuntoutukset. Minä en halua elämältä mitään, paitsi kuolla, mutta jonkun pitäisi tehdä se puolestani, sillä jokin sisälläni estää itsetuhoni, en puysty ostamaan edes sopivaa narua kaulan ympärille, ennen kuin jokin ottaa kontrollin ruumiistani ja estää tekemästä sitä. Mitä minun oikein pitäisi tehdä, pitäisikö ruveta vetämään huumeita? Jos jostain saisi heroiinia tai jotain tajunnanturruttajaa, että olisi hyvä olla, niin sitten voisin mennä vieroitusklinikalle ja siellä niiden olisi pakko hoitaa mua ja saisin varmaan muihinkin ongelmiin apua?
Vai pitäisikö vedellä moottorisahalla muutamaa vihamiestä ja poliisia odotellessa mennä kohti ja antaa poliisin ampua mut kuoliaaksi?
Puolessa vuodessa mennyt tällaiseksi ja pahenee, jos ei nyt päivittäin, niin ainakin viikko viikolta. Miten haetaan apua sairauteen, jonka yksi taudinkuva on ylitsepääsemätön menneisyyden kammo olla hakematta apua, sen enempää kuin uskoa sen toimivuuteen? Mitä edes sanoisin hoitajalle luukulla? "Vaivani? Vaikea selittää, mutta esimerkiksi tällä hetkellä minun tekee mieli tunkea lihava piikikäs siili sun tu*suun, kiskoa kyntesi irti ja tappaa sukusi ja sen jälkeen surra sitä, että tein niin."
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mulla on samaa, silmitöntä raivoa ja aggressiota. Haluaisin potkia kaikkia päähän ja muussata heidät verisesti. Todella väkivaltaisia oloja. Musta tuntuu, että ahdistus purkautuu tuolla tavoin? Siis kun on niin v#tunmoinen ahdistus niin haluaisi vaan räjäyttää kaikki ilmaan. Ja kiroilla. Periaatteessa en halua edes elää. Kaikki on tuskallista ja turhaa. Ymmärrän kyllä, ettei kukaan ulkopuolinen tätä aiheuta ja et nämä on vain ajatuksia. Mutta kyllä VEETUTTAA niin veesti.
http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo96186.pdf
Vielä referoidakseni, varsinainen kysymys oli tämä:
"Miten haetaan apua sairauteen, jonka yksi taudinkuva on ylitsepääsemätön menneisyyden kammo olla hakematta apua, sen enempää kuin uskoa sen toimivuuteen? "
Tämä ei ole mikään kummallinen kysymys, pelkästään masentuneista joku 2/3 osaa ei hae koskaan apua. Ja heillä ei ole yleensä pelkoa siitä, että alkavat paukuttamaan lääkärin pääsä pöydänkulmaan, jos tulkitsevat jotkut hänen sanansa töykeäksi.
Miksei voi olla kuten jotain AA-kerhoa, anonyymit raivoholistit ja siellä heti turruttajat naamaan ennen kuin aloitetaankaan istuntoa? Vissiin pitää jotain rikollista tehdä, että alkaa lääkitystä ja hoitoa löytymään. Mikähän olisi tuottavin tapa? Aikaa lienee minimissään 15 minuuttia näin äärimmäisen järjestäytyneessä yhtesikunnassa. Ihmisen hakkaaminen ei riitä hoitoon pääsyyn, olisikohan bensiiniä täynnä olevalla palavalla säiliöautolla ajaminen ostoskeskusta päin ruuhka-aikaan jokin sellainen, joka otettaisiin vakavasti? Luulen, että kas kas, niitä pillereitä joita ei aiemmin määrätty, nyt niitä annetaankin väkisin suoraan kankkuun.
Ehkä menen vielä kerran, viimeisen v*tun kerran lääkäriin, mutta jos tapahtuu sama kuin vuosia asitten, eli puhdasta v*ttuilua tai muuta inisemistä tai vähänkin turvanrepimistä tai narkkariksi vihjailua, niin tavalla tai toisella, tavalla tai toisella... kun mulla napsahtaa, se ei ole mitään epäpätevää herttaista Pekka-Ericciä tai Breivikiä. Minä en polta siltoja, minä poltan s*atana jokia!
Taas kiristyy mutteri... sattuu... Alikersantti Rokkaa lainatakseni, sen kun vaan muistatte, että minä en kuole koiran lailla. Siinä kuolee muutama ukko ensittäin.
Mielestäni aloittaja on ainakin järjissään ja ymmärtää, että mistä on kysymys. Kantaa sisällään valtavaa raivoa, mutta ei voi tunteelle mitään. Tulee tunne, että on pitkään kantanut sisäistä vihaa, mutta ei ole voinut käsitellä sitä ja purkaa pois rakentavalla tavalla. Kerrot että on jokin muisto menneisyydessä, joka saa raivon partaalle.
Olen pannut merkille, että aika mitätönkin asia tai loukkaus kasvaa sielussa lumipallon lailla, jos sitä ei saa käsitellä, ei tee sovintoa ja anna anteeksi. Kun asiaa jää mielessään jauhamaan, katkeruus on kuin hiiva, joka paisuttaa vihaa, myrkyttää sielua ja vie voimat. Ja kun psyykkinen puhti on välillä lopussa vajoaa pohjattomaan monttuun.
Eikö tuo vedellä päin lärvejä ja hajottaa kaikki on valtavaa avutonta turhautumista kun ei voi tilanteelle mitään.
Saat olla tälle kirjoittajalle ihan vapaasti vihainen, et voi minua sanoilla loukata. Luulen että noin kirjoittamalla, puhumalla ja järkeilemällä voit parhaiten auttaa itseäsi.
Saatat raivostua äärimmilleen, mutta tarvitset myös Korkeimman apua vapautuessasi vihasta. Et ole mikään tyhmä tyyppi.
Kyllä minuakin usein suututtaa ja minä olen sentään Hekenut Apua (tämähän on kaikkien mielestä automaatti parantumiseen, paitsi niillä hörhöillä, jotka vielä sotkevat mukaan uskonnollista mössykkää) vuosikymmeniä.
Minä en ihmettele, mikä minun on ja olenko sekoamassa. Tiedän miltä minusta tuntuu ja en sekoa.
Tässä on vain se, ettei meillä ole oikein sopivaa tapaa purkaa raivoa. Minulla esimerkiksi liikunnalla ei ole mitään vaikutusta, joillakuilla toisilla voi ollakin. Ampumaharrastus voisi auttaa tai jokin muu ulottumattomillani oleva asia.
Toisaalta on asioita, joita en pysty muuttamaan, vaikka pyrkisin tekemään niille kaikkeni. En puhu menneisyydestä, vaan nykyisyydestä, ihan konkreettisista arjen asioista.
Onko sulla ollut mitään fyysisiä oireita? Käsittääkseni jotkut fyysiset sairaudet voivat aiheuttaa oireita myös psyyken puolella.
Käy ottamassa hivenaine ja vitamiini testit.
Monella on D-vitamiinin ja raudan puutetta... ja monen muunkin aineen puutetta...