Olen kulkenut näitä samoja katuja koko elämäni. Joskus mennyt, joskus tullut,
mutta koskaan en ole lähtenyt lopullisesti. On vaikea ajatella, että täältä
pitäisi lähteä pois, lopullisesti. Sehän on sama asia kuin aloittaisi uuden
elämän. Niin, uusi elämä.. sitähän minä olen juuri lähdössä aloittamaan. En
tosin ole varma haluanko. Jos saisin päättää, palaisin lapsuuteen. Olisin aina
lapsi, niin huoleton, niin viaton.
Lapsena kaikki oli niin helppoa. Eihän lapsilla mitään suurempia murheita
normaalisti ole. Päivät sai leikkiä ja yöllä sai nukuttua. Nykyään illalla ei
saa unta ja koko yön pyörii päässä sekavia ajatuksia. Nukkuminen on jäänyt ja
asioiden miettiminen tullut tilalle. Voiko se olla enää terveellistä. En usko.
Moni muukin asia, mitä ennen tein, on jäänyt tai menettänyt merkityksensä. Käykö
elämässä aina näin vai olenko ainoa, jonka elämä on muuttunut ratkaisevasti
muutamassa vuodessa?
Olen aina rakastanut joulua. Monet teistä varmasti tietävätkin sen. Jo marraskuussa levittelin pihallemme jouluvaloja, tietysti aina sillä varauksella, että äitini olisi voinut sanoa jotakin siihen vastaan. Lapsena rakastin joulua yli kaiken. Vanhemmat olivat iloisia ja muutenkin kodissamme vallitsi lämmin ilmapiiri. Kaikki ne hienot lahjat mistä en
koskaan tiennyt etukäteen mitään pistivät pisteen iin päälle joka aatto. Nykyään
joulu on menettänyt merkityksensä. Jouluvaloja kyllä laittelen edelleen, mutta
nykyään äitini on alkanut sanomaan vastaan herkemmin. Aatto ei enää tunnu
samalta. Jokaisen paketin sisällön tiedän, jouluruoka maistuu aina samalle ja
siskotkin viettävät joulunsa jo oman perheen kanssa. Niin, eivät lapset
ikuisuutta kotona pysy, enhän minäkään.
Nykyään elämä on pelkkää opiskelua tai työntekoa. Kaupungilla kävellessä ei enää
näe iloisia ja nauravia kasvoja, vaan masentuneet ja aikaisin heräämisestä
kärsineet kasvot. Ihmiset kulkevat eteenpäin pää painuksissa. Nuorempana en
sitä huomannut. Huomasin vain kaikki muutkin iloiset lapset, jotka vonkuivat
kaupassa leluja väsyneiltä vanhemmiltaan. Tämä saakin minut miettimään, haluanko
koskaan kasvaa aikuiseksi. Haluan pitää elämäniloni ikuisuuden enkä menettää
sitä.
Mietin usein, ovatko ihmiset todella onnellisia elämässään. Läheisiä kuolee,
perheitä rikkoutuu ja koteja menetetään. Niin, tervetuloa todelliseen maailmaan.
Te puhutte minulle monesti kuinka onnellisia olette uusien
poikaystävienne kanssa. Sitten te tulette muutaman kuukauden kuluttua itkemään
vasten olkapäätäni, kun suhde ei enää toiminutkaan. Itselläni on ollut yksi
pitkä suhde, mutta kun se rikkoutui, en ole suuremmin seurustellut kenenkään
kanssa. Miksi satuttaa itseään tieten tahtoen, kun sitä tekevät minulle
tietämättäänkin monet ihmiset? Pärjään hyvin yksinkin, vai pärjäänkö sittenkään?
Yksin kerran, aina yksin? Onhan minulla ystäviä ja kavereita, mutta silti jotain
puuttuu elämästäni. En ole kokonainen. Joka ilta kun menen nukkumaan toivon,
että jokin muuttuisi yön aikana, mutta kun aamulla herään, herään samaan
maailmaan missä suljin 9 tuntia sitten silmäni. Mikään ei ole muuttunut 2
vuoteen. Kun kerran elämässä jysähtää pahasti, kestää kauan ennen kuin pystyy
katsomaan eteenpäin kirkkain ja luottavaisin mielin. Ehkä minun aikani on nyt
tullut, ehkä se tulee myöhemmin, ehkä se ei tule koskaan. Sen kuitenkin tiedän,
ettei elämässä voi jäädä paikoilleen. On yritettävä elää elämää eteenpäin. Aika
kuluu kuitenkin, se ei pysähdy.
Nämä kadut pysyvät aina samanlaisina. Niin ne ovat pysyneet tähänkin asti niin
kauan kun vain jaksan muistaa. Ihmiset kuitenkin muuttuvat, niiden on pakko
muuttua. Kohta en enää tallaa näitä katuja, tallaan pian jonkin toisen kaupungin
katuja, uuden elämäni ensimmäisiä teitä. Kun ensimmäisen kerran avaan silmäni
uudessa kodissani, uuden elämäni ensimmäisenä aamuna, tunnen oloni varmasti yhtä
pelokkaaksi kun silloin kun synnyin. Selvisin kuitenkin tässä osassa elämääni
näin pitkälle, miksen selviäisi yhtä hyvin tulevassakin ?
Monella teistä on jo oma elämä. Olette edenneet elämässänne siihen pisteeseen, missä olette onnellisia. Minä olen aina tullut vähän jälkijunassa. Nyt olen kuitenkin päättänyt juosta teidät kiinni. Elämällä pitää olla tarkoitus, minä löysin sen vähän kauempaa kuin monet muut.
Lähteminen voi olla vaikeaa. Kaikki tuttu jää taakse ja tuntematon tulee eteen.
Tuntematon voi joskus olla pelottavaa. Se kuitenkin muuttuu hyvin nopeasti
tutuksi ja uusi elämäni lähtee käyntiin, siksi en pelkää sitä. Lähtemällä
täältä, en unohda kaikkea tuttua ja turvallista, en unohda teitä. En voisi
koskaan unohtaa teitä. En lähde lopullisesti pitämättä mitään yhteyttä entiseen,
vaan aloitan jotain uutta vanhan rinnalle, tekemään elämäni vihdoin
kokonaiseksi. Sillä kokonainen elämä tekee minut onnelliseksi ja onnellisuus on
elämän tärkeimpiä asioita.
Olen tosiaan muuttamassa ulkomaille ja tässä olis tämmönen. onko liian vakava? sekava? kommenttia kiitos
mutta koskaan en ole lähtenyt lopullisesti. On vaikea ajatella, että täältä
pitäisi lähteä pois, lopullisesti. Sehän on sama asia kuin aloittaisi uuden
elämän. Niin, uusi elämä.. sitähän minä olen juuri lähdössä aloittamaan. En
tosin ole varma haluanko. Jos saisin päättää, palaisin lapsuuteen. Olisin aina
lapsi, niin huoleton, niin viaton.
Lapsena kaikki oli niin helppoa. Eihän lapsilla mitään suurempia murheita
normaalisti ole. Päivät sai leikkiä ja yöllä sai nukuttua. Nykyään illalla ei
saa unta ja koko yön pyörii päässä sekavia ajatuksia. Nukkuminen on jäänyt ja
asioiden miettiminen tullut tilalle. Voiko se olla enää terveellistä. En usko.
Moni muukin asia, mitä ennen tein, on jäänyt tai menettänyt merkityksensä. Käykö
elämässä aina näin vai olenko ainoa, jonka elämä on muuttunut ratkaisevasti
muutamassa vuodessa?
Olen aina rakastanut joulua. Monet teistä varmasti tietävätkin sen. Jo marraskuussa levittelin pihallemme jouluvaloja, tietysti aina sillä varauksella, että äitini olisi voinut sanoa jotakin siihen vastaan. Lapsena rakastin joulua yli kaiken. Vanhemmat olivat iloisia ja muutenkin kodissamme vallitsi lämmin ilmapiiri. Kaikki ne hienot lahjat mistä en
koskaan tiennyt etukäteen mitään pistivät pisteen iin päälle joka aatto. Nykyään
joulu on menettänyt merkityksensä. Jouluvaloja kyllä laittelen edelleen, mutta
nykyään äitini on alkanut sanomaan vastaan herkemmin. Aatto ei enää tunnu
samalta. Jokaisen paketin sisällön tiedän, jouluruoka maistuu aina samalle ja
siskotkin viettävät joulunsa jo oman perheen kanssa. Niin, eivät lapset
ikuisuutta kotona pysy, enhän minäkään.
Nykyään elämä on pelkkää opiskelua tai työntekoa. Kaupungilla kävellessä ei enää
näe iloisia ja nauravia kasvoja, vaan masentuneet ja aikaisin heräämisestä
kärsineet kasvot. Ihmiset kulkevat eteenpäin pää painuksissa. Nuorempana en
sitä huomannut. Huomasin vain kaikki muutkin iloiset lapset, jotka vonkuivat
kaupassa leluja väsyneiltä vanhemmiltaan. Tämä saakin minut miettimään, haluanko
koskaan kasvaa aikuiseksi. Haluan pitää elämäniloni ikuisuuden enkä menettää
sitä.
Mietin usein, ovatko ihmiset todella onnellisia elämässään. Läheisiä kuolee,
perheitä rikkoutuu ja koteja menetetään. Niin, tervetuloa todelliseen maailmaan.
Te puhutte minulle monesti kuinka onnellisia olette uusien
poikaystävienne kanssa. Sitten te tulette muutaman kuukauden kuluttua itkemään
vasten olkapäätäni, kun suhde ei enää toiminutkaan. Itselläni on ollut yksi
pitkä suhde, mutta kun se rikkoutui, en ole suuremmin seurustellut kenenkään
kanssa. Miksi satuttaa itseään tieten tahtoen, kun sitä tekevät minulle
tietämättäänkin monet ihmiset? Pärjään hyvin yksinkin, vai pärjäänkö sittenkään?
Yksin kerran, aina yksin? Onhan minulla ystäviä ja kavereita, mutta silti jotain
puuttuu elämästäni. En ole kokonainen. Joka ilta kun menen nukkumaan toivon,
että jokin muuttuisi yön aikana, mutta kun aamulla herään, herään samaan
maailmaan missä suljin 9 tuntia sitten silmäni. Mikään ei ole muuttunut 2
vuoteen. Kun kerran elämässä jysähtää pahasti, kestää kauan ennen kuin pystyy
katsomaan eteenpäin kirkkain ja luottavaisin mielin. Ehkä minun aikani on nyt
tullut, ehkä se tulee myöhemmin, ehkä se ei tule koskaan. Sen kuitenkin tiedän,
ettei elämässä voi jäädä paikoilleen. On yritettävä elää elämää eteenpäin. Aika
kuluu kuitenkin, se ei pysähdy.
Nämä kadut pysyvät aina samanlaisina. Niin ne ovat pysyneet tähänkin asti niin
kauan kun vain jaksan muistaa. Ihmiset kuitenkin muuttuvat, niiden on pakko
muuttua. Kohta en enää tallaa näitä katuja, tallaan pian jonkin toisen kaupungin
katuja, uuden elämäni ensimmäisiä teitä. Kun ensimmäisen kerran avaan silmäni
uudessa kodissani, uuden elämäni ensimmäisenä aamuna, tunnen oloni varmasti yhtä
pelokkaaksi kun silloin kun synnyin. Selvisin kuitenkin tässä osassa elämääni
näin pitkälle, miksen selviäisi yhtä hyvin tulevassakin ?
Monella teistä on jo oma elämä. Olette edenneet elämässänne siihen pisteeseen, missä olette onnellisia. Minä olen aina tullut vähän jälkijunassa. Nyt olen kuitenkin päättänyt juosta teidät kiinni. Elämällä pitää olla tarkoitus, minä löysin sen vähän kauempaa kuin monet muut.
Lähteminen voi olla vaikeaa. Kaikki tuttu jää taakse ja tuntematon tulee eteen.
Tuntematon voi joskus olla pelottavaa. Se kuitenkin muuttuu hyvin nopeasti
tutuksi ja uusi elämäni lähtee käyntiin, siksi en pelkää sitä. Lähtemällä
täältä, en unohda kaikkea tuttua ja turvallista, en unohda teitä. En voisi
koskaan unohtaa teitä. En lähde lopullisesti pitämättä mitään yhteyttä entiseen,
vaan aloitan jotain uutta vanhan rinnalle, tekemään elämäni vihdoin
kokonaiseksi. Sillä kokonainen elämä tekee minut onnelliseksi ja onnellisuus on
elämän tärkeimpiä asioita.
Olen tosiaan muuttamassa ulkomaille ja tässä olis tämmönen. onko liian vakava? sekava? kommenttia kiitos
Vastaukset 2
Vanhimmat
Todella hieno!
Luulen, että pitää olla itse kokenut jotain vastaavaa, että pystyy ymmärtämään. Oma maailmani pysähtyi melkein kaksi vuotta sitten. Peruskouluhan oli pelkkää helvettiä, sitten kun se vihdoin oli oli, ja luuli että pääsee uuden elämän alkuun niin PAM. Eräs minulle rakas ihminen jätti tämän maailman, ja vasta viimeiset puolivuotta olen päässyt jotenkin eteenpäin, vaikkakin vain sentin kerrallaan. Jätin aika lailla kaiken taakseni, pidän yhteyttä perheeseen ja muutamaan rakkaaseen ystävään jotka jaksoivat tukea kaikissa tilanteissa, mutta muuten olen muuttanut elämäni kokonaan, opiskelu ja asuinpaikan, kaikki. Se kyllä kannatti, vaikka aluksi pelkäsin etten ikinä pääsisi menneestä eroon.
Taisin nyt lähteä vähän hakoteille, mutta pidin tuosta kirjoituksesta todella paljon, vaikutaa aika laikka joiltain omilta raapustuksiltani.. Jatka samaan malliin!
Nuorena aikuisena, joka myös kokee joskus, että "olen aina tullut vähän jälkijunassa" ja muutamaa muutakin kuvaamaasi 'aatosta', samastun kyllä jotenkin tekstiisi. Kirjoitustyylisi oli ehkä hieman... lattea, jos tuollein vähän karusti ilmaisen, kun en parempaakaan sanaa keksi. Joskus se piti tekstin vetoavan yksinkertaisena, mutta joskus se ei taas pitänyt pitkästyneisyyttä minusta loitolla. Sekava tämä ei mielestäni ollut yhtään, vakava saa ollakin. Se on hyvä, että joku näkee tarinoita tässä meidän ihmisten arkisessa elämänkulussa ja -muutoksissa.
(Kannustusjoukoille kiitos. Jaksan kyllä vielä. Suklaata olen hieman tankannut.)