Onko muilla kokemuksia siitä kun narsisti tulee vanhaksi. Omat kokemukseni juontavat juurensa äidistä ja voin todeta: Narsistinen käytös ei kyllä parane tai muutu vaikka sen voissa paistaisi. Aina vain pahemmaksi menee.
83v ja narsisti
äidintallomalapsi
14153
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
En osaa sanoa muuta kuin että sanotaan iän myötä ihmisten luonteenpiirteiden vain vahvistuvan, myös niiden negatiivisten. Ehkä se ajatus- ja muistimaailma supistuu, joten opittu käytös vahvistuu...?
En tiedä, mutta 83-vuotiasta älä enää syyllistä yhtään mistään. Jos hän on väkivaltainen, niin tietenkään sitä ei tarvitse hyväksyä. Ota yhteyttä häntä hoitavaan lääkäriin, jos noin on. Anna rauha vanhukselle.
Vanhoilla ihmisillä on omia sairauksia ja vaivoja, jotka voivat edetä salakavalasti, eivätkä he varmaan siitä enää ilman apua paremmaksi tule. Vanhuuteen liittyy myös paljon pelkoa ja huolta asioista, joita nuoremmat eivät voi ymmärtää.
Olen huolissani nyt vanhuksestasi enemmän kuin sinusta.
Olet niin todellisen oikeassa tuossa.
Todellakin annan rauhan, vaikka iankaikkisen. En ole varsinaisesti tekemisessä hänen kanssaan juuri lainkaan. Mutta vaikka näkisi kerran 5 vuoteen hän sanoo nähdessään jotain, josta kuuluu että hän on selvästi narsistinen. Yhteenkuuluvuutta meille ei ole tullut, (sellaista että olisimme olleet joskus perhe) se johtuu juuri hänen itsekkäästä egostaan. Tuntui hyvälle vain kun pääsi ja selviytyi hänestä eroon, sen verran hankalaa oli eläminen hänen Eikä ollut eikä ole oikein mitään keskusteltavaa hänen kanssaan. Se perhe johon synnyin ja jossa elin, oli täysin hänen perheensä, ei minun.
En tunne minkäänlaisia tunteita äitiäni kohtaan. Ehkä saman verran kuin ketä tahansa muitakin ihmisiä kohtaan. Sen verran hyvin hän tappoi meidät henkisesti. Pitäisikö minun tuntea?
Oletko ainoa lapsi, vai onko sinulla sisaruksia? Ja jos on sisaruksia, niin katsovatko he sen verran äitinne perään, että tämä saa kenelle tahansa vanhukselle välttämättömän huomion. Jos hän esim. sairastuu sillä tavoin, ettei ymmärrä itse hakea apua, niin omat lapset ovat silloin korvaamattomia.
Itse olen saanut apua sukupolvien kuilun umpeen kuromiseen aikoinani esim. tutustumalla historiaan ja historian kulkuun. Sukupolvien väliin on tiettyinä vuosikymmeninä tullutkin suoranainen kuilu, jonka umpeen kurominen ei välttämättä käy helposti.
Itse rakastin omaa äitiäni, vaikka sarvet olisi kasvattanut, jotka välillä olin näkevinänikin. Eihän ihmisellä ole kuin se yksi ainoa äiti.
Oletko käynyt riittävästi läpi omaa historiikkiasi, ettei tunnekylmyys johdu sinusta tai sinun kokemuksistasi, jotka ovat syöneet tunneskaalaasi. Itselläni oli hyvinkin noin. Se ei vaadi paljoa, että lähtee äidin kanssa liikkeele jonkinlainen kierre. Sitä ei välttämättä pysty pysäyttämään, mutta kun sen tietää, niin voi itse yrittää pysyä lujana. Jos pitää tietyt periaatteet itsellään, niin niiden varassa pärjää.
Taisivat minukin välini äitiin joskus olla tilapäiskatkolla... Mutta sitten mentiin taas.
Nyt kun äiti on ollut kuolleena jo muutaman vuotta, kaipaan häntä todella paljon välillä.
Kun se äiti on kuollut, ei voi enää selvittää mitään asioita, vaan täytyy hyväksyä se, mitä jäi. Kuolema on niin lopullinen. Meille jää vain rakkaus ja muistot. Kannattaa tehdä sen eteen edes jotain, että niitä hyviäkin muistoja jää. Huonot unohtuvat ja hyvät jäävät.
Sinä olet valinnut oman polkusi ja hoidat asiat noin. Minulla on myös periaate: kunnioitus pitäisi ansaita eikä saada automaattisesti. En tunne mitään syyllisyyttä siitä jos en pidä narsistisesta äidistäni, enkä rakasta häntä...puhun vain totta. Minulla on täysi oikeus olla pitämättä hänestä, hän ei ole mikään jumala joka voi järjestää jatkuvasti huonoa ja ihmisen tulisi vain olla kiitollinen siitä. Miten minä osoittaisin sellaiselle ihmiselle joka halveksii ja mitätöi minua että välittäisin hänestä? Teeskentelisin? Se olisi itsepetosta, koska ainoa mitä haluan tehdä on pysyä hänestä erossa ja ulottumattomissa.
Minäkin olen monesti pohtinut tuota että pitäisikö tuntea jotain, mutta tulin itse siihen tulokseen, ettei se asia kuulu minulle. Se olisi hänen asiansa tehdä jotain.. Joskus tunsin syyllisyyttä, mutta tajusin, että meidät uhrilapset on kasvatettu sellaiseen, tuntemaan syyllisyyttä siitä kun laitat omalle henkiselle alistajallesi vastaan.
"kunnioitus pitäisi ansaita eikä saada automaattisesti. "
Silloin kun on kysymys vanhemmista, niin heidän kuuluu saada automaattisesti kunnioitus. Perhe kasvaa yhdessä. Vanhemmat voivat menettää kunnioituksen lasten silmissä, ja se on aina huono juttu. Niitä asioita pitäisi käydä läpi syvältä, jos noin on päässyt käymään.
Noin vanhaa ihmistä ei kuitenkaan kannata missään nimessä asialla vaivata enää, jos hän ei siihen itse ole halukas. Kehotan tapani mukaan kuitenkin ehdottomasti antamaan anteeksi.
Miten muuten noin niinkuin sosiaalisesti selvität tuon asian. Minulle olisi ollut vaikeaa monella tapaa, jos välit äitiin olisivat olleet poikki. Niin nykyaikaa kun elämmekin, niin ei se itsellenikään mikään suositus olisi ollut. Kyllä sitä olisi ihmetelty, jopa laajalti.
"Silloin kun on kysymys vanhemmista, niin heidän kuuluu saada automaattisesti kunnioitus."
Silloin kun on kysymys lapsista heidän tulisi saada automaattisesti arvostus.
Lapsella vain menee liian kauan aikaa tajuta jos vanhempaa täytyy kunnioittaa ja hän ei olekaan sen arvoinen. Vahinko on silloin jo tapahtunut..ja yksi uhri jälleen lisää. Eli parempi on että myös kunnioitus kasvaa ajan myötä samalla kun lapsi kasvaa ja vanhemmat ovat sen kasvavan kunnioituksen arvoisia. Vanhemmilla pitäisi olla alussa auktoriteetti, jonka tulisi väistyä pois kun lapsi kasvaa ja auktoriteetin tilalle kasvaa kunnioitus.
Olen samaa mieltä, että lapsen kuuluisi saada arvostus. Ikävä kyllä, minulla on sellainen ajatus, että tuollaista menetystä ei voi saada korvatuksi millään. Jos välit omiin vanhempiin ovat aina olleet kuralla, niin se taitaa kuulua niihin asioihin, jonka kanssa on mentävä loppuun saakka.
Noita asioita on tietenkin muitakin. Tasan ei käy onnenlahjat. Oman paikan elämästä voinee kuitenkin löytää jokainen. Tosin vähintään maailmanpolitiikan tapahtumat kertovat, että noinkaan ei aina ole... Mutta niin kauan kuin on aikaa, on toivoa.
Et kuitenkaan kertonut, miten sosiaalisesti selviydyt tuon ongelman kanssa.
Itse olen loppuun asti taistellut paikastani maailmassa. Välillä on ollut helpompaa, välillä vaikeampaa. Minulla on ollut oikeus siihen ainoaan äitiin, jonka kautta minut on minun omaa mielipidettäni kuulematta maailmaan heitetty.
Ja kyllä. Lapsen kuuluu saada yhtä automaattisesti arvostus kuin vanhempien lapsen kunnioitus.
Itse tulen sen asian kanssa toimeen koska asun etempänä. Jos joku asiasta jotain täsmällistä kysyy vastaan sen asian kuin se oikeasti on. Minä en taistele paikastani, vaan se kuuluu minulle, niin myös sinullekin, vaikka äitini varmasti milellään vetäisi lapselta ihmisoikeudetkin välistä ja jakasi ne sitten pikkuhiljaa takaisin kuin palkkioiksi miellyttämisestä. Välillä tuntui jonakin aikana että äitini kanssa voisi sopia asiat, mutta sitten tuli mieleen että sana sopiminen tarkoittaa hänen kanssa sitä että olet aina altavastaaja. Eli sopiminen on samaa kuin sotiminen, Ei kiitos, Joten ajattelin sen niin etten tarvitse enää sopia mitään hänen kanssaan.
Tästä aiheesta tekee mieli jatkaa vielä, että kaikkien ihmisten kuuluu saada ihmisarvoista kohtelua. Meidän tulisi rakastaa lähimmäisiämme myös. Ja lähimmäisiämme ovat kaikki ihmiset...
Jos suhtaudumme toisiin ihmisiin niin, että heidän on ansaittava kunnioitus, niin siinä kunnioitusta ansaitessa voi vierähtää vuosi jos toinenkin. Ja jos kaikki ihmiset odottavat sitä, että toinen ansaitsee kunnioitusta, niin siinä menee kyllä ikä ja näkö, niinkuin se vanhemmuuskin. Kuka sitä ehtii omia lapsiaan enää ajatella, kun joka puolelta on ansaittava kunnioitusta.
Pitäisi varmaan pohtia, että minkälaista se ansaittu kunnioitus on? Sen on pakko poiketa jotenkin sellaisesta kunnioituksesta, jonka olemme ansainneet jo syntymällä pelkästään.
Mikä toimii ja mikä ei... Jos nyt ajattelee, että kunnioituksen vastakohta on epäkunnioitus...
Olen narsistivanhempien lapsi. Minun perheessä ei kyetty kunnioittamaan, kuin yhtä lasta. Hän oli jalustalle nostettu, Junalasta seuraava. Ja minä olin ainoastaan "oheistuote" (l.riesa) vanhempien parisuhteelle. Minua ei kannustettu, tai kehuttu koskaan. Ja en ansainnut myöskään vanhempieni kunnioitusta, tai arvostusta. Olin yleinen pilkankohde ja "syntipukki" perheessä. Tätä ansaitsematonta arvonnousua ja "leimaa" olen saanut kantaa jo yli puolivuosisataa.
Nyt aikuisena, kun minulla on jo omat lapset aikuisia. Ihmettelen usein. Mikä kumma vanhempiani vaivasi tuolloin? Koska minulle omat lapseni ovat maailman tärkein asia. Hyväksyn heidät juuri sellaisina, kun he ovat. Ei tulisi mieleenkään alkaa ohjailemaan ja tekemään valintoja heidän puolestaan. He kulkevat valitsemallaan tiellä, jota minun tulee arvostaa ja kunnioittaa.
Oma vanhempi jatkaa samaa syyllistämistä ja mitätöintiä kohdallani, mihin olen saanut tottua jo koko ikäni. Hän moittii minua myös lapsilleni puhelimessa ja arvostelee valintojani ja ammattiosaamistani. Vaikka tosiasia on se, että olen huomattavasti paremmin koulutettu, kuin vanhempani koskaan. Mutta tasan ei käy onnenlahjat.
Se on hankalampaa teoriassa kuin käytännössä. Mitään ei tarvitse ruveta ansaitsemaan vaan se tulee itsekseen kun toimii oikein. Olet sopusoinnussa toisen kanssa, se tulee niin vähällä. Et ole ristiriidassa omien lastesi kanssa. Jos lähdet kunnioitusta tarkoituksella ansaitsemaan lopputulos saattaa olla epäkunnioitus. Syntymällä saamme ihmisoikeudet ja perusyksilön kunnioituksen joka kuuluu kaikille. Kunnioituksen ansaitseminen ei ole mikään sankariteko. Se miten saamme kunnioitusta elämän aikana riippuu siitä miten me elämme. Se pikkujuttu että antaa toisten olla rauhassa voi olla jo kunnioituksen aihe. Ne on pieniä juttuja josta muodostuu se suuri kokonaisuus.