Olen 4-vuotiaan lapsen äiti. Lapseni on todella kiukuttelevaa sorttia enkä enää tiedä miten tätä asiaa lähtisin purkamaan. Tappelut alkavat heti tarhasta tultua ja viikonloput ovat pahimpia. Nyt olen vain itse mennyt siihen jamaan, että huudan hänelle kurkku suorana. Aikuismainen ajatteleminen tuntuu olevan lähes mahdotonta.
Muutenkin olen ns. neljänkympin kriisissä ja todella hukassa itseni kanssa - vaikuttanee myös lyhytpinnaisuuteeni....
Parisuhteeni on hyvällä tolalla - mies vaan on paljon poissa kotoa työnsä takia joten olen paljon lapsen kanssa kahdestaan. Todellinen pysäys tuli tänään: lapsi raivosi pihalla ja isäni oli käymässä. Korotin ääntäni ja huusin lapselleni (kaikkinainen vieraanvaraisuuskin tuntuu kadonneen). Isä siinä sitten tokaisee: olet sinä kova huutamaan - ei pitäisi tehdä lapsia jos ei hermot kestä ! Tähän totesin; näin se varmaan on. Samalla sekunnilla pistin likan autoon ja lähdimme ajelulle....
Olen todella katkera vanhemmilleni. He eivät huomaa väsymystäni - muutenkin vain arvostelevat äitiyttäni. Äitini kyllä on sanonut, että voit tuoda tytön hoitoon aina kun tarvitset. Sitten kun kysyn niin vastaus on vähän tulkinnallinen: " niin no ei mulla periaatteessa mitään oo..." jää aina vähän auki onko tyttöni tervetullut vain ei. Olen tiedostanut tilanteeni ja hakeutunut keskusteluryhmään (elämänhallinta) joka kokoontuu viikottain arki-iltana. Kysyin sitten äidiltäni, että voinko tuoda tytön joka tiistai kahdeksi tunniksi tai edes joka toinen. Vastaus oli: no kattellaan. Muutenkin äitini katsoi halpamaisesti kerrottuani tästä "itseapuryhmästä". Tukea ei siis vanhempien suunnalta tule - ymmärryksestä puhumattakaan. Kotona meillä on vallinnut mykkäkoulu niin kauan kuin muistan. Ääntä ei ole korotettu koskaan - siksi kai isänikin tähän huutamiseeni puuttui. Avoimuutta en muista kotonani koskaan olleen. Minä ja mieheni haluamme tehdä toisin ja nyt tämä tuntuu perhepiirissä ärsyttävän.
Sanokaa, huudatteko te kuinka paljon lapsilleni vai olenko todella menettämässä mielenterveyteni ?
Muutenkin olen ns. neljänkympin kriisissä ja todella hukassa itseni kanssa - vaikuttanee myös lyhytpinnaisuuteeni....
Parisuhteeni on hyvällä tolalla - mies vaan on paljon poissa kotoa työnsä takia joten olen paljon lapsen kanssa kahdestaan. Todellinen pysäys tuli tänään: lapsi raivosi pihalla ja isäni oli käymässä. Korotin ääntäni ja huusin lapselleni (kaikkinainen vieraanvaraisuuskin tuntuu kadonneen). Isä siinä sitten tokaisee: olet sinä kova huutamaan - ei pitäisi tehdä lapsia jos ei hermot kestä ! Tähän totesin; näin se varmaan on. Samalla sekunnilla pistin likan autoon ja lähdimme ajelulle....
Olen todella katkera vanhemmilleni. He eivät huomaa väsymystäni - muutenkin vain arvostelevat äitiyttäni. Äitini kyllä on sanonut, että voit tuoda tytön hoitoon aina kun tarvitset. Sitten kun kysyn niin vastaus on vähän tulkinnallinen: " niin no ei mulla periaatteessa mitään oo..." jää aina vähän auki onko tyttöni tervetullut vain ei. Olen tiedostanut tilanteeni ja hakeutunut keskusteluryhmään (elämänhallinta) joka kokoontuu viikottain arki-iltana. Kysyin sitten äidiltäni, että voinko tuoda tytön joka tiistai kahdeksi tunniksi tai edes joka toinen. Vastaus oli: no kattellaan. Muutenkin äitini katsoi halpamaisesti kerrottuani tästä "itseapuryhmästä". Tukea ei siis vanhempien suunnalta tule - ymmärryksestä puhumattakaan. Kotona meillä on vallinnut mykkäkoulu niin kauan kuin muistan. Ääntä ei ole korotettu koskaan - siksi kai isänikin tähän huutamiseeni puuttui. Avoimuutta en muista kotonani koskaan olleen. Minä ja mieheni haluamme tehdä toisin ja nyt tämä tuntuu perhepiirissä ärsyttävän.
Sanokaa, huudatteko te kuinka paljon lapsilleni vai olenko todella menettämässä mielenterveyteni ?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei! Ensinnäkin en usko, että olet menettämässä mielenterveyttäsi. Olet tiedostanut hyvin ongelmiasi ja siitä on hyvä lähteä eteenpäin.
Ilmeisesti vanhempasi ovat jo hieman varttuneempia, 60? Olen huomannut heidän ajattelevan usein hieman eri tavoin, kuin nuoremmat polvet (erityisesti pienillä paikkakunnilla). Vaikeuksista ei missään nimessä saa puhua, etenkään tuttaville, naapureille yms. Kasvot on pidettävä. Esimerkiksi tällaisesta voi johtua nuiva suhtautuminen ryhmään.
Olen itsekin paninut tämän tervetullut/ ei ole tervetullut ongelman kanssa, toisin appivanhempeini kanssa. Lopulta "meni hermot" tilanteeseen ja nostin kissan pöydälle. Helppoa se ei kyllä ollut, mutta puhdisti kummasti ilmaa.
Sitten nämä ongemat lapsen kiukuttelun kanssa. Yleensä (ainakin hyvin usein) terveellä lapsella on jokin syy ylenmääräiseen kiukutteluunsa. Näin pieneltä lapselta puuttu vielä sanat, joilla ilmaista tunteitaan tai pahaa mieltään. Voisiko olla esim. huomion kaipuu, ikävä isää? Vain muutamia mainitakseni.
Yhden hyvän kirjavinkin haluaisin vielä antaa, elikkäs Keijo Tahkokallio on kirjoittanut useammankin kansantajuisen kirjan lapsista ja kasvattamisesta. Lue ja mietiskele. Toki asiat näyttävät simppeiltä paperilla, mutta se käytäntö onkin toinen...
Itse myös kamppailen tämän huutamisen ja ylihermostumisen kanssa. Sitä tuntee itsensä maailman alhaisimmaksi ja ilkeimmäksi olennoksi kunnon raivarin jälkeen. Kunnon anteeksipyyntö on ehdottomasti muistettava, vaikkei se asiaa pois pyyhikään. Mutta senkin olen huomannut, että kun pystyy hillitsemään itseään, niin tilanteet sujuvat enemmän "oppikirjamalliin", ainakin meillä.
Mielestäni sinun kannattaa ehdottomasti jatkaa ryhmässä käymistä. Tiedostaminen on se JUTTU, millä voit päästä tästä kierteestä eroon.
Muistatahan myös iloita lapsestasi, tehkää yhdessä mukavia asioita, nauttikaa toistenne seurasta, höpöttele ja hemmottele myös, kerro, että rakastat ja välität. Voimia koko perheelle!
Raivosimpa minäkin tässä illalla lapsilleni oikein olan takaa 3v ja 4v...
ensiksikin he tappelevat koko ajan, paiskovat ovia (meillä aikuiset ei paisko ovia ei siis opittua :) )....
tuossa nyt ei ole mitään ihmeellistä, että sisaret riitelevät ja kilpailevat keskenään, mutta ei tulla huutamaan, kiljumaan puhelimen viereen, kun äiti puhuu työasioita puhelimessa...kyllä siinä palaa hihat parempi hermoisemmaltakin.
Tiedänhän minä ajan puutettahan se on ja huomion hakua, mutta joskus on pakko hoitaa joitakin asioita vaikka lapset ovat kotona.
Minulle tuli niin hirveä olo, morkkis kun olin lapsilleni huutanut ja tukkapöllyt antanut...pyysin kyllä illalla anteeksi ennen nukkumaan menoa ja sanoin rakastavani heitä eniten maailmassa ja vannoin sekä lupasin taas itselleni etten enää huutaisi...
tunnen itsenikin "pikku tytöksi" joka asettuu äidin roolista lapsen tasolle...eihän pienille saisi huutaa saatikka antaa tukkapöllyjä, mutta välillä keinot loppuvat ja turvautuu noihin.
En usko, että olen masentunut :( tai sitten en vaan tiedosta sitä :) luulen, että tämä vaan johtuu väsymyksestä, kun meilläkään ei nuku kukaan kunnolla kun lapset kömpivät joka yö meidän sänkyymme...käyvät kyllä omiin sänkyihin ja huoneeseensa illalla kiltisti nukkumaan.
Onneksi meitä on monia..
ainut lohtu lie se, että sanotaan LAPSEN ANTAVAN ANTEEKSI PALJON ENEMMÄN KUIN ITSE ARVAAKAAN-TIETENKIN PITÄÄ ITSE PYYTÄÄ ANTEEKSI OMAA TYPERÄÄ KÄYTÖSTÄÄN JA TUNNUSTAA RAKASTAVANSA ENITEN MAAILMASSA NIITÄ PIENI TUITTUPÄITÄ...
Luulen, että 3- ja 4- vuotiaat ovat erittäin herkässä iässä, uhmaiässä siksi nuo tunteenpurkaukset ovat niin rajuja :) voitte vaan kuvitella millaisia ne ovat kahden samaa ikäluokkaa olevan kanssa.
No nyt lopetan tämän vuodatukseni...
jaksamisia teille kaikille sekä äideille että lapsille :)
Hei kiitos tosi paljon teille kirjoittaneilla. Todella lohduttavaa lukea ja kokea ettei ole ainut tämän asian ympärillä...Ja kirjat aion hankkia ! Kiitos vielä kerran !
Yksin et todellakaan ole, näitä asioita ei vain ole kovin helppo kasvokkain myöntää. Itse olen puhunut ainoastaan muutaman läheisimmän ystäväni kanssa. Mutta totuushan on se, että kyllä jokainen joskus pillastuu, isommasta tai pienemmästä syystä. Mutta taputetaan itseämme selkään, ainakin pyrimme muutokseen!
"ihanaa" etten olekkaan yksin tällainen.
Niin monena iltana päätän et huomenna oon se ihana äiti jonka hihat ei pala... Ja palaahan ne.
Oon 4-ja 2-vuotiaan yksinhuoltaja. Välillä syyllisyys tuntuu niin suurelta ja tunnen itseni maailman huonoimmaksi äidiksi. Välillä mietin et oonko tulossa hulluksi vai mikä mua vaivaa. Hermot vaan kertakaikkiaan menee.
Sata kertaa eka sanoo asiallisesti ja nätisti, mut tosi usein menee vaan siiden, et karjuu niin et seinät pullistuu ulospäin kun ei vaan mee perille millään.
Mull on se tilanne vielä et lasteni isovanhemmat asuvat kaukana ja eivät edes halua osallistua, vaikka tietävät kuinka mulla välillä on rankkaa. Pari kertaa olen äitiäni pyytänyt, vastaus aina kohtelias mutta kieltävä.
Rakastan lapsiani hirveäsi niinkuin jokainen äiti. Anteeksi pyytelen minäkin ja saanutkin olen, itselleen anteeksi antaminen on vaikeeta.
Mulla on 65 v appivanhemmat... jotka jakelevat ah niin ihania kasvatusneuvojaan joka käänteessä... heille en kyllä lapsiani enää edes veisi.
Viimeksi kun tyttöni oli siellä, hän puhui että mummo oli sanonut ettei äiti osaa tehdä ruokaa ja että äitinne on liikaa töissä. Naisilla olisi kuulemma kotonakin paljon työtä.Ja että olisi kuulemma ihanaa jos mekin saisimme omakotitalon...
Meillä vain minä olen työssä, lisäksi opiskelen vakipaikan toivossa lisää. Mieheni on työtön ja asumme vuokralla kerrostalossa jossa kotityöt on äkkiä tehty kun ei ole sitä kukkapenkkiä ja leivinuunia joiden väliä juosta.
Jotkut ihmiset sitten vain saavat sapen kiehumaan typeryydellään.
olen 3:men lapsen äiti muutin mieheni mukana
5 vuotta sitten maalle enkä löytänyt ystäviä täältä saatika sitten lapseni joten tulos oli se että puran yksinäisyyteni ja väsymykseni lapsiini niin väärin kun se onkaan itken iltaisin ja pyydän heiltä anteeksi kuinka huono äiti olenkaan en ansaitse niin ihania lapsia kuin he ovat minulle ei vaan 24h riitä arjen pyörittämiseen pitää käydä töissä hoitaa lapset valmentaa hevoset mieheni ei arvosta työtäni vaan löytää kaaikesta jotain vikaa ainoa toive elämässäni on että minua arvostettaisiin ja saisin voimaa jaksaa eteenpäin ja että voisin lopettaa lapsille huutamisen yritän välttää huutamista kaikin keinoin mutta väsymys vie usein voiton ja silloin sorrun joten et ole ainoa yritä jaksaa paistaa se aurinko risukasaankin