Moi.
Tästä on vähän nihkeä kirjoittaa kun en kenellekkään asioista puhu, mutta yritetään.. Oon 24-vuotias nainen ja olen aina kärsinyt ahdistuksesta/masennuksesta/tuskallisesta ujoudesta.. Lääkkeitä en oo syöny, käyny asioita purkamassa missään. Olen aina ajatellut että tämä menee ohi itsestään, kaikkia masentaa joskus jne. on mulle aina sanottu jos olen suuni avannu.
Kaikki tuntuu tuskalliselle kun ahdistaa. Koulut jää kesken, töissä en ole.. Joskus kaupassa käyminenkin tuntuu ylivoimaiselle. Hävettää hakea apua, koska jotenkin on aina tuntunut ettei tämä oikea ongelma ole. En halua häiritä ketään. En kestä sosiaalisia tilanteita, täristtyyää, hikoiluttaa ja meneen ihan lukkoon. Kaikki ajattelee että olen laiska kun en saa mitään aikaiseksi.. Tälläkin hetkellä pitäisi työharjoittelu paikka etsiä, mutta ajatus siitä että jonnekin pitäisi soittaa stressaa naurettavan paljon.
Tämä tuntuu tyhmälle koko homma, en tiiä mitä pelkään. Olen väsynyt siihen etten saa mitään aikaiseksi, en ole laiska. Haluan olla jotain mutten vain pysty.
Tästä on vähän nihkeä kirjoittaa kun en kenellekkään asioista puhu, mutta yritetään.. Oon 24-vuotias nainen ja olen aina kärsinyt ahdistuksesta/masennuksesta/tuskallisesta ujoudesta.. Lääkkeitä en oo syöny, käyny asioita purkamassa missään. Olen aina ajatellut että tämä menee ohi itsestään, kaikkia masentaa joskus jne. on mulle aina sanottu jos olen suuni avannu.
Kaikki tuntuu tuskalliselle kun ahdistaa. Koulut jää kesken, töissä en ole.. Joskus kaupassa käyminenkin tuntuu ylivoimaiselle. Hävettää hakea apua, koska jotenkin on aina tuntunut ettei tämä oikea ongelma ole. En halua häiritä ketään. En kestä sosiaalisia tilanteita, täristtyyää, hikoiluttaa ja meneen ihan lukkoon. Kaikki ajattelee että olen laiska kun en saa mitään aikaiseksi.. Tälläkin hetkellä pitäisi työharjoittelu paikka etsiä, mutta ajatus siitä että jonnekin pitäisi soittaa stressaa naurettavan paljon.
Tämä tuntuu tyhmälle koko homma, en tiiä mitä pelkään. Olen väsynyt siihen etten saa mitään aikaiseksi, en ole laiska. Haluan olla jotain mutten vain pysty.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Voi sinua. Olet vielä niin nuori ja elämä edessä. Sinun kannattaa hakeutua puhumaan mielenterveystoimistoon. Ja se työharjoittelupaikka olisi kyllä aivan hyvä sinun saada. Pyydä jotain lääkettä jännitysongelmiin. Kyllä nuo aivan oikeita ongelmia on, ne syö elämänlaatua.
Ongelmasi ei ole pikkuasia, kun noin paljon elämääsi rajoittaa. Kyllä kannattaa alussa vaikka lääkkeitä käyttää ja hakeutua saamaan apua.
Ehdottomasti kannattaa käydä lääkärissä, mainitse konkreettisia esimerkkejä, miten hankaloittaa elämää. Kuulostaa meinaan, että et ehkä ole niinkään masentunut, vaan nuo muut vaivat on ne mitkä hankaloittaa.
Ai niin, hyvä on muistaa että ujous ei ole haitta tai vaiva mistä pitäis päästä eroon! Vaikka nykyään sitä ei arvosteta, ennen se oli melkein hyve jos on vähän kaino... se on tuo jännitys ja ahdistus mihin toivottavasti saat apua.
Ja toivon, että uskallat hakea sitä pian, koska mulla oli ihan sama, mutta olin nuori ja tyhmä enkä pitänyt puoliani, niin sain kuulla just tuota, että ihan normaalia tuo sinun pikku masennus... kun oikeasti en uskaltanut kertoa, kuinka paljon jännitys ja ahdistus oikeasti rajoitti elämää. Yritin vaan sinnitellä ja leikkiä normaalia, ja sitten tulikin burn out.
nyt olen melkein kolmekymmentä ja nyt vasta saamassa oikeaa apua... kun uskallan vihdoin vaatia sitä.
Eli, jaksa vaan hakea apua! Siinä ei ole mitään hävettävää! Siinä on, jos vaan yrität sinnitellä, ja menee koko elämä ohi sen takia, että on liian ylpeä hakemaan apua... mustakin tuntuu, että mitä kaikkea olisikaan ehtinyt tehdä, jos olisin uskaltanut hakea apua aiemmin...
" Haluan olla jotain mutten vain pysty. "
on tosi kuluttavaa yrittää olla joku, mutta se ei vaadi yhtään energiaa olla oma itsensä.
Kyllä sekin vaatii energiaa. Käytännössä ihmisen on tasapainoteltava sen "oman itsen" ja yhteisön normien välissä. Et voi nousta junassa huutamaan muille, että turhanpäiväinen löpinä häiritsee, turpa kiinni, kuten tekisit, jos olisit oma itsesi. Siitä tulisi vain enemmän vaikeuksia.
Sepä se vasta vaatiikin olla oma itsensä sitä ei osaa kuvitella mille tuntuu kun ei pysty olemaan sellainen kuin olin ennen vaikka kuin haluaisi.Mulla alkoi tää alamäki 5 vuotta sitten kun selkä hattuilee sitten olkapäät/ranteet kaularanka ja nyt nilkat on kuvattu/tutkittu viat todettu ja täysin työkyvttömäksi todettu mutta Kela/Eläke vakuutus yhtiön mielestä täysin työkykyinen.Olin työ kyky kartoituksessa/kuntoutuksessa reilu vuosisitten siellä mulla todettin vaikea asteinen masennustila johon lääkitys Venlafaxsin 75mg.En itse edes tiedostanut että mulla on niin vaikea tilanne.Nyt myöhemmin annos on nostettu maksimiin 225mg.Nyt tilanne on alkanut mennä päin helvettiä.En ole enää pitkään aikaan harrastanut yhtään mitään en vataa puhelimeen en ole enää käynyt edes ulkona kuukauteen muuta kuin koiraa ulkoiluttamassa ja pikku linnuille viemässä ruokaa.Hetkittäin tulee pieniä innon pyrähdyksiä että tekis jotain mutta lähtökuoppiin on jäänyt.On sitten niin kauhee olo kun ei saa/huvita mikään mitä ennen tuli tehtyä.Nyt vaan sohvalla makailen ja televisiota kattelen yöt päivät, valot pois töllistä verhot ikkunassa ettei vaan kukaan tuli käymään.Itse tuhoiset ajatukset sen kun tulee yhä useammin mieleen.
et ymmärtänyt mitä tarkoitin, mutta ei se mitään. konseptit vähän leväällään...
"En itse edes tiedostanut että mulla on niin vaikea tilanne.Nyt myöhemmin annos on nostettu maksimiin 225mg.Nyt tilanne on alkanut mennä päin helvettiä"
kannattaa koittaa vähentää ja vaikka lopettaa ton venlaflaxsin syönti ja katsot miten se vaikuttaa, varaat ajan johonkin hyvälle kallonkutistajalle myös joka osaa antaa oikeanlaisia elämänohjeita eikä vain tuputta pillereitä kouraan.
paranemisia sinulle
Sama homma kuin aloittajalla paitsi että olen 25-vuotias mies ja jo monen vuoden ajan käynyt mielenterveystoimistossa sekä juttelemassa psykoterapeutin/ psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Olen myös kokeillut erilaisia lääkkeitä mutta mistään ei ole ollut mainittavasti apua.
En halua lannistaa sillä onhan tuo tietysti yksilöllinen asia mutta kerroin vain että itse en ole hyötynyt mistään hoitomuodoista. Nyt kun mietin asiaa niin sitä apua olis kuitenkin kannattanut lähteä hakemaan viimeistään jo joskus 18-vuotiaana vaikka en tiedä olisko siltikään mikään toisin kuin nyt. Nyt sen sijaan tuntuu että elämä on jo ohi kun en ole enää vuosiin opiskellut, töissä en ole koskaan ollutkaan ja parisuhteestakaan lienee turha haaveilla. Moni elää juuri minun ikäisenä tai jo hieman nuorempana elämänsä parasta aikaa ja itsellä näyttää olevan elämä jo ohi. Ei mikään ihme että masentaa.
monella mielenterveysammattilaisella ei vain omat rahkeet riitä auttamaan. asiakkaita saattaa olla liikaa ja omat huolet painavat myös. siksi monet kallonkutistajat itsekin käyvät terapiassa.
mielenterveysongelmat on hankalia koska kyse on mielestä eikä materiaalisesta todellisuudesta. vaatii todella pätevää poppamiestä siis päästä porautumaan toisen psyykkeen sisälle ja auttamaan.
omasta mielestäni nyky lääketiede on mennyt "metsään" mielenterveyden hoidossa eikä oikeanlaista apua pystytä tarjoamaan kaikille.
uskaltakaa siis itse kokeilla erilaisia keinoja älkääkä tyytykö kohtaloonne.
kaikki on mielestä kii...
Viestin aloittelija täällä.. En ajatellut että kukaan vastaisi mutta ohhoh.
Tosiaan, en ole hakenut apua edes netin keskustelupalstoilta kun asia tuntuu sinällään turhanpäiväiseltä. Vanhemmat ja ystävät ei usko tälläisiin, sanovat vaan että ota itteäsi niskasta kiinni.. No sehän autto, i'll just do that..... Tuntuu että suomessa yleensä on tälläne periaate että ymmärretään sitten vasta kun tulee totaalinen burn out tai yrität itsemurhaa niin joku ottaa sut tosissaan.
En vaan tiedä mitä tehdä koko homman kanssa, kahdesti oli aika psykiatrille ja lähdin karkuun. En haluaisi puhua kenellekkään mitään, vaikka toisaalta tuntuu että olisi paljon sanottavaa. Väsyttää olla kaikesta stressaantuva, vaikea selittää sellaisille jotka eivät ymmärrä.. Välillä tuntuu että olisi helpompi mennä laitokseen hajoamaan, mutten halua että kukaan tietää..
Kaikkein vaikeinta on päättää onko se raja mennyt jo yli etten pärjää itseni kanssa enää.
"ota ittees niskasta kii" ilmasu on kyllä täysin totta mutta se on vaan tosi kylmä tapa "auttaa" jotain josta välittää ja se myös kertoo ettei paljoa pysty samaistuun toisen tunteisiin.
paras apu mun mielestä on jutella ihmisille jotka on kokenu vastaavaa. he osaa kertoo muutakin kuin vain jotain ottamiseen ja niskaan liittyvää...