Olen jo aikuinen bipon lapsi, tarkemmin sanottuna jo lähes 30. Kiitos tämän sairauden elämäni on aina ollut yhtä tuskaa vaikken itse tästä kärsikkään. Äitini, joka tätä sairastaa sai diagnoosin vasta muutama vuosi sitten vaikka onkin tästä käsinyt varmaan aina. Kiitos tämän sairauden, minä en ole kasvanut tasapainoiseksi ihmiseksi. Olen masentunut ja ahdistunut enkä kykene mihinkään. Olen pelokas ja arka, en pysty päästämänä ketään lähelle, en arvosta itseäni, häpeän kaikkea itsessäni, enkä ole mitään. Olen päättänyt etten itse lisäänny ja olen aina toivonut että olisin syntynyt johonkin muuhun perheeseen. Olen päättäny jo kauan sitten etten itse lisäänny ja tämä päätös pitää edelleen. En halua siirtää tätä kärsimystä eteenpäin. Vaikken nyt itse bipoa sairastakkaa mutta sitten näitä kaikkia muita henkisiä sairauksia, en todellakaan ikinä halua altistaa ketään viatonta tähän soppaan jonka juuret ovat vuosikymmenien takaa.
En nyt haluaisi sanoa tätä mutta sanon kuitenkin yrittäkää olla hankkimatta jälkikasvua mikäli mielenne heilahtelee. Se paska minkä olen itse kokenut en halua ketään sitä samaa kohtamaan. Olen itse tehnyt jo päätöksen että pistän omalla kohdalla stopin tämän sairauden ja sen johdannaisten leviämiselle. Enkä ny leiki mitään marttyyriä vaan ihan oikeasti mun elämä on ollut mitä on kenenkään muun ei sitä tarvitse kohdata ainakaan mun tekojeni tai tekmättä jättämäni vuoksi
En nyt haluaisi sanoa tätä mutta sanon kuitenkin yrittäkää olla hankkimatta jälkikasvua mikäli mielenne heilahtelee. Se paska minkä olen itse kokenut en halua ketään sitä samaa kohtamaan. Olen itse tehnyt jo päätöksen että pistän omalla kohdalla stopin tämän sairauden ja sen johdannaisten leviämiselle. Enkä ny leiki mitään marttyyriä vaan ihan oikeasti mun elämä on ollut mitä on kenenkään muun ei sitä tarvitse kohdata ainakaan mun tekojeni tai tekmättä jättämäni vuoksi
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos sairaus on hallinnassa, en näe mitään syytä miksi pitäisi olla hankkimatta lapsia.
Mullakin on isä bipo ja tää todettiin vasta noin vuosi sitten. Se että saatiin diagnoosi isän käyttäytymiselle ennemminkin auttoi mua hyväksymään ja anteeks antamaan kaikki sen sekoilut.
joo ei meillä todellakaan ollut helppoa. Metrin pituisina saatiin öisin soitella poliiseja kotiin, kun isä vähän riehuu. Mutta mä päätin että ne asiat ei määritä sitä kuka mä olen. Mä en anna niiden vaikuttaa millään muulla tavalla mun elämään kun miehen valinnassa. Mutta en aio itse ainakaan ryvetä itsesäälissä ja lopettaa elämisestä nauttimista, vanhojen asioiden takia.
Nyt isällä on lääkitys joka rauhoittaa ja tasapainottaa häntä. Myös alkoholin juominen on jäänyt häneltä. Ja se että on tollanen "häiriö" niin se ei ole sen henkilön vika jolla se on. Ei kukaan varmastikaan sitä itselleen toivo.
Oma neuvo on että älä elä sun menneisyydessä.