Täällä vielä Oiva Härkönen ja aivan muutamat muutkin jaksavat valaa uskoa nykyhallituksen hyvyyteen, vaikka mitään konkreettisia hallituksen toimenpiteitä Oiva enempää kuin muutkaan eivät ole kyenneet esittämään tuo hyvyyden todisteeksi. Eivätkä kykene, kun niitä ei ole. Ei kotimaassa enempää kuin ulkopolitiikassa. Nykyhallitus on kaikessa edeltäjiään Lipposen hallituksia huonompi.
Ulkopolitiikan puolella pitäisi jo kovakalloisimpienkin kepulaisten päässä alkaa hälytyskellojen soida, että jotain vikaahan hallituksessa täytyy olla, kun yhä kovenevaa arvostelua ja yhä merkittävämmiltä tahoilta siihen kohdistuu.
Kokoomuksen puheenjohtaj Jyrki Katainen on Aamulehden ja Turun Sanomien haastattelussa todennut, että hallituksella ei ole ulkopoliittista linjaa. Hän vaatii hallitusta sitä selvittämään. Varsinkin asemamme EU:ssa on Kataisen mielestä muuttunut: emme ole enää aktiivinen yhteistyön tekijä ja kehittäjä, kuten ennen, vaan olemme muiden toimiin sopeutuja.
Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari käytti taannoisessa haastattelussaan havahduttelemaan pyrkiviä sanontoja, jotka eivät saaneet huomiota, minkä ne olisivat ansainneet. Ne joko pyrittiin vaikenemaan tai ruvettiin puhumaan haastatellusta henkilöstä, häntä vähätellen, eikä puhuttu hänen esittämästään asiasta (miten tuttua täältäkin!). Jaakonsaari on aiheellisesti tuosta kovin turhautunut, ja kirjoittaa ulkopolitiikka-lehdessä katkeransävyisen kirjoituksen, mikä on jäljempänä.
Kannattaa lukea tuo Liisa Jaakonsaaren kirjoitus, vaikka se pitkä onkin. Se on nimittäin hyvin viisasta puhetta!
Nyt on ulkopoliittisen instituutin tutkija Henrikki Heikka Helsingissä 12.11.2004 pidetyssä konferenssisa käyttänyt merkittävän puheenvuoron aiheesta Venäjä ja Eurooppa: Suomalainen näkökulma (Russia and Europe: A Finnish View).
Tuon puheenvuoronsa aluksi Heikka toteaa, että menneinä kuukausina useat merkittävät suomalaiset poliitikot ovat arvostelleet Suomen hallitusta visioiden puutteesta ulkopolitiikassa. Tässä hän viittaa tuohon Liisa Jaakonsaaren haastatteluun ja mainitsee Alexander Stubbin, joka on käyttänyt Suomen ulkopolitiikasta nimitystä säälittävä näpertely. Heikka toteaa eräiden ruvenneen käyttämään Suomen ulkopolitiikasta ”ajopuu”-termiä, joka tuli aikanaan tunnetuksi Arvi Korhosen esittämänä teoriana siitä, miten Suomi ajautui toiseen maailmansotaan.
Heikan puheen varsinainen aihe on siis Venäjä, sen suhde Eurooppaan ja erityisesti suomalaiseta näkökulmasta nähtynä. Heikka arvostelee hallitusta myös Venäjän politiikasta, jossa hän näkee ”uus-suomettuneisuuden” piirteitä.
Tuo Heikan varsin pitkä puheenvuoro on netissä vain englanninkielisenä, jolla kielellä se pidettiin. Laitan tämän loppuun vain tuon puheenvuoron alun ja sen jälkeen linkin, jonka takaa halukkaat voivat tutustua koko puheeseen.
Siis onhan se vähitellen jo jokaisen myönnettävä, että tämä hallitus on vätys, joka ei saa saamattomuudellaan aikaan mitään muuta kuin vahinkoa niin kotona kuin ulkosuhteissa. Minäkin melkeinpä nyt kaipaisin Urho Kekkosta, joka jyrähtäisi, että ”saatanan tunarit” ja antaisi hallitukselle potkut persuksiin ja julistaisi uudet vaalit, joiden tuloksena varmasti saisimme paremman hallituksen!
- - - - - - - - - - - - - -
TUOMITTUNA HELVETTIIN, LEIMATTUNA LAATIKKOON
Liisa Jaakonsaaren puheenvuoro Ulkopolitiikka-lehdessä
ilmestynyt 6.10.2004:
Nato on poliitikoille miinakenttä. Useimmat noudattavatkin viisaasti kenraali Charles De Gaullen ohjetta: hyvä poliitikko ei sano mitään. Erityisen hankalaa keskustelu Natosta on naispoliitikoille, kirjoittaa eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Liisa Jaakonsaari.
Yhtä kiihkeää kansalaispalautetta kuin Natosta muistelen kansanedustajavuosiltani saaneeni vain Israel-Palestiina konfliktista, amalgaamipaikoista, ydinvoimasta, metsäpolitiikasta, hivenaineista ja parisuhdelaista. Mikä näitä aiheita sitten yhdistää? Viiden pisteen vihje: ei mikään muu kuin se, että "väärällä puolelle" eksyessään toinen osapuoli tuomitsee sinut helvettiin. Et ole ainoastaan väärässä, vaan olet "väärä".
Keskustelussa kokeneestakin kansanedustajasta tulee helposti "Lipposen pikkupiika", ämmä tai mummo, joka ei tietenkään ole ajatellut omilla aivoillaan, vaan on Suomea Natoon ajavan salaliiton tahdoton käskyläinen.
Varovainen alku
Kaikki alkoi toimittaja Hannu Lehtilän Ylen Lauantaiseura-ohjelmasta marraskuussa 2003, jossa on harvinainen mahdollisuus ja kerrankin aikaa perustella kantojaan. Totesin keskustelussa muutamia itsestäänselvyyksiä, kuten, että on Suomen edun mukaista olla mukana täysillä muotoutumassa olevassa EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Totesin myös, että Suomen turvallisuuspoliittiseen ajatteluun kuuluu mahdollisimman tiivis yhteistyö Naton kanssa. Vakuuttelin, että jäsenyydellä ei ole mitään kiirettä. On aikaa tutkia ja hutkia, pohtia ja käydä kansalaiskeskustelua.
Katseltuani nyt jälkeenpäin haastattelun, se tuntui varovaiselta, jopa nynnyltä: olinhan tekemässä Natosta jonkinlaista multilateraalia järjestöä, terästettyä Etyj:tä. Kysymykseen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä vastasin virallisen politiikan varovaisin sanakääntein, että kaikki riippuu - toistaiseksi hämärästä - Naton tulevaisuudesta. Totesin, että kysymys jäsenyydestä ei sittenkään ole kovin dramaattinen, sillä Suomi on jo niin tiiviissä yhteistyössä Naton kanssa. Jäsenyys olisi lähinnä pitkään jatkuneen parisuhteen rekisteröinti.
Palaute oli runsasta. Osin kiittävää, mutta pääosiltaan vihaista. Minut sijoitettiin Nato-intoilija -nimiseen laatikkoon. Asemaani ei helpottanut, että Helsingin Sanomien kolumnisti Olli Kivinen kehoitti Hesarin lukijoita tutustumaan tarkemmin haastatteluun. Se oli kiss of death, kuoleman suudelma.
Ajattelin, että jos leimaaminen helpottaa keskustelua, niin menköön. Niinhän siinä valitettavasti kävi, että leimaamisella keskustelu loppui ennen kuin se ehti alkaakaan. Todettakoon, että sain myös kiitosta. Monet kiittivät rehellisyydestä ja kehottivat jatkamaan.
Sähköpostiviestejä, kirjeitä ja kortteja tuli satoja. Nato ja USA saivat kuulla kunniansa. Molemmat ovat Isästä Perkeleestä, jos sallitte tämän Pohjoisen uskonnollisen kielen väkevän metaforan. Myös puhemies Paavo Lipponen sai osuutensa.
Kurjinta oli viestien vahva sovinistinen sävy.
"Hirvittää kuinka sotaisa nainen voi olla, onko se Lipposen nuolemista vai? Teidän kahden takia jätän äänestämättä. Lipponen on Euroopan huonoin häviäjä ja Sinä hyvä lohduttaja. Anteeksi tämä sävy, mutta minua hirvittää."( M.N., Turku)
"Lietsomanne sota alkaa 1.9 - 15.0,9 välisenä aikana. Meistä entisistä demareista voisi rakentaa nopean toiminnan joukon. Heil!" A.W.
Big bang maaliskuussa
Maaliskuun lopussa sanomalehti Kalevan haastattelussa jatkoin keskustelua toteamalla, että kun Suomi on nyt liittoutumassa Euroopan unionin turvallisuusyhteisöön, on enää vaikea löytää kunnon sisältöä liittoutumattomuus-sanalle.
Mielestäni pienen maan etu ja turva on liittoutuminen. Suomen pitää olla myös valmis kantamaan oma vastuunsa maailman murheista. Ei voi olla niin, että vain puhumme universaaleista arvoista, mutta emme ole valmiita puolustamaan niitä.
Liittoutumalla Suomi voi vaikuttaa päätöksiin. Kysyin, kannattaako vapaaehtoisesti jäädä päätöksenteon ulkopuolelle. Vaikka mitään informaatiovajetta ei ole - Suomi saa kyllä tarvitsemansa tiedot - on aina parempi olla väärti päättäjä kuin pelkkä informaation vastaanottaja. Toistin, että ratkaisu tulee tehdä rauhassa. Sitä ei tehdä salaa tai kenenkään selän takana keskustelematta. Ulkopuolella pysyminenkään ei olisi mikään katastrofi.
Ihmettelin, että mitä pahaa on olla jäsen järjestössä, johon kuuluu 70 prosenttia EU-kansalaisista. Mitä pahaa on olla tanskalaisten, norjalaisten, virolaisten, unkarilaisten ja muiden eurooppalaisten kanssa samassa järjestössä? Korostin multilateraalin, monenkeskisen yhteistyön merkitystä myös puolustuskysymyksissä. Suomihan on aina pitänyt multilateraalia lähestymistapaa arvokkaana. Meille tärkeitä ja rakkaita ovat muun muassa YK, EU, WTO.
Natokin on multilateraali, läntisen maailman keskeisin turvallisuuspoliittinen yhteistyöelin. Se on niitä harvoja foorumeja, jossa Eurooppa voi myös vaikuttaa Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittiseen asennoitumiseen. Totesin, että on kummallista, kun Yhdysvaltoja arvostellaan yksipuolisuudesta, unilateralismista ja samassa lauseessa suhtaudutaan haluttomasti yhteistyöhön Naton kanssa. Kysyin, eikö Lilliputtien kannattaisi sitoa USA-Gulliver kaikin mahdollisin monenkeskisin köysin?
Tämä oli liikaa Vasemmistoliiton puheenjohtajalle Suvi-Anne Siimekselle, joka syytti minua naiiviksi ja vaikka miksi yrittäessäni uskotella, että Suomi voisi vaikuttaa amerikkalaisiin. Kiihtymystä kuvaa se, että juuri Suvi-Anne Siimes totesi eduskuntakeskustelussa, että todellinen multilateralismi ei ole mahdollista ilman Yhdysvaltain mukanaoloa. Minusta se oli tärkeä poliittinen kannanotto.
Salaliitoista irtiottoihin
Salaliittoon viittaisi myös tohtori Weijo Pitkänen (Turun Sanomat 5.4.04), jonka mukaan myös Ulkopoliittinen instituutti (UPI) on ryhtynyt "vänkäämään keskustelua yksipuoliseen natohenkiseen suuntaan". Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajakin on saatu viekoitelluksi UPI:n omaksumalle linjalle.
Kansanedustaja Jukka Roos (sd) heristi sormeaan Turun Sanomissa (24.4.04) todeten, että Jaakonsaari ei ole asettunut ainoastaan hallitusta ja ulkoministeriä vastaan, vaan poikkiteloin myös presidentin kanssa. Tosin Roos kiitti minua rohkeudesta aforismilla, jonka mukaan " rohkeus on viisauden puutetta, vaikka vaikeneminen olisikin pelkuruutta". Aforismi ei oikein auennut puhumattakaan kun Roos jatkaa epäillen rooliani - bulvaanina. Sekä Roosin että Pitkäsen kommenteissa oli sivistyneesti annos sovinismia.
Puoluetoverille tyypilliseen tapaan Roos pitää mielipiteitäni "tarkasti harkittuna askeleena maaperän muokkaamiseksi Natoa varten". Lisäksi hänen piti todeta, että "avaus oli sosialidemokraatin tekemäksi poikkeuksellisen oikeistolainen". Oikeistolaiseksi leimaaminen on Sdp:ssä varmin tapa lopettaa keskustelu.
Varsinaisen paljastuksen hän kuitenkin tekee todetessaan, että "oikeistopiirit - riippumatta siitä, missä puolueessa he muodollisesti ovat - eivät pyri viemään Suomea vain Natoon vaan myös mahdollisimman lähelle Yhdysvaltoja". Voi hyvänen aika. Tämäkin vielä!
Tässä eroaa Suomessa ja Ruotsissa käytävä turvallisuuspoliittinen keskustelu. Ruotsissa Nato-keskustelu on yhtä hankalaa kuin Suomessa, mutta Ruotsissa koetaan Naton positiiviseksi puoleksi se, että USA on vahvasti mukana. Ruotsalaiskollegojen mukaan se on Naton vahvuus ja monelle syy, jonka takia Nato-jäsenyyttä voisi harkita.
Kaiken kaikkiaan palautteessa tuli ilmi aito ja perusteltu huoli maailman tilasta. Bushin Irak-politiikasta ja Natosta tuli synonyymeja. Ihmisten pelko USA:n sotilaallista voimaa kohtaan näkyi kannanotoissa. Ihmisten peloista heijastui myös suomalaisten sisäsyntyinen ja perusteltu huoli siitä, miten pieni maa voi pärjätä suurvallan dominoimassa organisaatiossa. Ruotsalaisten itsetunto on tässäkin suhteessa vahvempi.
Maailmaa selitettävä ja muutettava
Vanhan työväenliikkeen veteraani tapasi opastaa nuoria kansanedustajia sanomalla, että jos et muuten pärjää, niin yritä rehellisyydellä. Sukupolvelta toiselle siirtynyt ja kestäväksi havaittu eettinen ohje pätee erityisesti turvallisuuspolitiikkaan.
Turvallisuuspoliittinen tutkimus on jo vapautunut vanhoista kaavoista. Viimeksi Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen tutkimus, "Turvallisuuspoliittisten vaihtoehtojen Suomen puolustusjärjestelmälle aiheuttamia vaikutuksia", uskalsi kuivasta otsikostaan huolimatta irrotella jopa niin pyhissä asioissa kuin alueellisessa maanpuolustuksessa ja yleisessä asevelvollisuudessa.
Myös hallituksen eduskunnalle antama turvallisuuspoliittinen selonteko antaa raamit vakavalle turvallisuuspoliittiselle keskustelulle. Turvallisuuspolitiikkakin voisi olla seksikästä, kun poliittiset varmistimet heitetään pois ja keskustelu siirtyy oman vaalipiirin varikoista globaaliin turvallisuuteen.
Nykyinen poliitikko- ja tutkijapolvi on velvollinen niin maailman selittämiseen kuin maailman muuttamiseen.
Ulko- ja turvallisuuspoliittiset puheenvuorot aloitetaan yhä valitettavan usein toteamuksella, että Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne on vakaampi kuin koskaan aikaisemmin. Se ei ole totta: Suomi on tänä päivänä haavoittuvampi kuin koskaan aikaisemmin.
Liisa Jaakonsaari
Liisa Jaakonsaari on kansanedustaja (1979 - ),joka toimi vuosina 1995-1999 työministerinä Lipposen 1. hallituksessa. Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja vuodesta 1999 ja parlamentaarisen turvallisuuspoliittisen seurantaryhmän varapuheenjohtaja.
(Artikkeli PDF-tiedostona)
Päivitetty 06.10.2004
http://www.upi-fiia.fi/navigointi/upiframeset.htm
- - - - - - - - - - - - - - - - - -
Russia and Europe: A Finnish View
Henrikki Heikka
(Paper prepared for the Russia’s European Choice Conference, Helsinki 12.11.2004)
1 “Perskuta” is not a Foreign Policy1
In recent months, several prominent Finnish politicians have criticized the Finnish
government for lack of vision in its foreign policy. Liisa Jaakonsaari, Chairman of the
Parliament’s Foreign Affairs Committee and a prominent social democrat), has argued
that the government “lacks one thing, and with it, everything: a vision”. Member of the
European Parliament Alexander Stubb (the Conservative party’s vote puller in the last EP
elections) has publicly called contemporary Finnish foreign policy as “pitiful tinkering”
(säälittävää näpertelyä). Editorial writers have begun to recycle the old the term
“driwftwood” (ajopuu), a term originally coined to describe Finland’s flip-flopping
during World War II, in their attempts to find an appropriate label for the present
government’s foreign policy.2
Whether or not one agrees with this criticism, it is a useful starting point when discussing
EU-Russian relations, since it shows that there is an urgent need in this country for
visions about foreign policy. Matti Vanhanen’s Centre-Left coalition has now been in
power for a year and a half. It is fair to say that Vanhanen has steered away from the
previous (Lipponen) government’s EU-friendly , “Commission, Commission über alles”
grand strategy – which Lipponen, as a sign of true statesmanship, managed to make look
America-friendly at the same time - and has offered no single guiding idea to replace it.
During Lipponen’s time, Finland strove to be at the core of Europe, a pro-active player in
developing the EU’n foreign and security policy, including its Northern Dimension and
Russia-strategy. One might get several interpretations on the successfulness of
Lipponen’s policies - depending on who you ask - but there is no doubt that Lipponen
had a grand strategic vision and that the vision helped brand Finland in Europe and give
direction to Finnish foreign policy during a crucial time (Finnish presidency, setting up of
Europe’s rapid deployment force, war in Kosovo etc.).
(http://editors.sipri.se/pubs/European_armed_forces.html.)
http://www.upi-fiia.fi/julkaisut/UPI_WP/wp/WP51.pdf
Ulkopolitiikan puolella pitäisi jo kovakalloisimpienkin kepulaisten päässä alkaa hälytyskellojen soida, että jotain vikaahan hallituksessa täytyy olla, kun yhä kovenevaa arvostelua ja yhä merkittävämmiltä tahoilta siihen kohdistuu.
Kokoomuksen puheenjohtaj Jyrki Katainen on Aamulehden ja Turun Sanomien haastattelussa todennut, että hallituksella ei ole ulkopoliittista linjaa. Hän vaatii hallitusta sitä selvittämään. Varsinkin asemamme EU:ssa on Kataisen mielestä muuttunut: emme ole enää aktiivinen yhteistyön tekijä ja kehittäjä, kuten ennen, vaan olemme muiden toimiin sopeutuja.
Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari käytti taannoisessa haastattelussaan havahduttelemaan pyrkiviä sanontoja, jotka eivät saaneet huomiota, minkä ne olisivat ansainneet. Ne joko pyrittiin vaikenemaan tai ruvettiin puhumaan haastatellusta henkilöstä, häntä vähätellen, eikä puhuttu hänen esittämästään asiasta (miten tuttua täältäkin!). Jaakonsaari on aiheellisesti tuosta kovin turhautunut, ja kirjoittaa ulkopolitiikka-lehdessä katkeransävyisen kirjoituksen, mikä on jäljempänä.
Kannattaa lukea tuo Liisa Jaakonsaaren kirjoitus, vaikka se pitkä onkin. Se on nimittäin hyvin viisasta puhetta!
Nyt on ulkopoliittisen instituutin tutkija Henrikki Heikka Helsingissä 12.11.2004 pidetyssä konferenssisa käyttänyt merkittävän puheenvuoron aiheesta Venäjä ja Eurooppa: Suomalainen näkökulma (Russia and Europe: A Finnish View).
Tuon puheenvuoronsa aluksi Heikka toteaa, että menneinä kuukausina useat merkittävät suomalaiset poliitikot ovat arvostelleet Suomen hallitusta visioiden puutteesta ulkopolitiikassa. Tässä hän viittaa tuohon Liisa Jaakonsaaren haastatteluun ja mainitsee Alexander Stubbin, joka on käyttänyt Suomen ulkopolitiikasta nimitystä säälittävä näpertely. Heikka toteaa eräiden ruvenneen käyttämään Suomen ulkopolitiikasta ”ajopuu”-termiä, joka tuli aikanaan tunnetuksi Arvi Korhosen esittämänä teoriana siitä, miten Suomi ajautui toiseen maailmansotaan.
Heikan puheen varsinainen aihe on siis Venäjä, sen suhde Eurooppaan ja erityisesti suomalaiseta näkökulmasta nähtynä. Heikka arvostelee hallitusta myös Venäjän politiikasta, jossa hän näkee ”uus-suomettuneisuuden” piirteitä.
Tuo Heikan varsin pitkä puheenvuoro on netissä vain englanninkielisenä, jolla kielellä se pidettiin. Laitan tämän loppuun vain tuon puheenvuoron alun ja sen jälkeen linkin, jonka takaa halukkaat voivat tutustua koko puheeseen.
Siis onhan se vähitellen jo jokaisen myönnettävä, että tämä hallitus on vätys, joka ei saa saamattomuudellaan aikaan mitään muuta kuin vahinkoa niin kotona kuin ulkosuhteissa. Minäkin melkeinpä nyt kaipaisin Urho Kekkosta, joka jyrähtäisi, että ”saatanan tunarit” ja antaisi hallitukselle potkut persuksiin ja julistaisi uudet vaalit, joiden tuloksena varmasti saisimme paremman hallituksen!
- - - - - - - - - - - - - -
TUOMITTUNA HELVETTIIN, LEIMATTUNA LAATIKKOON
Liisa Jaakonsaaren puheenvuoro Ulkopolitiikka-lehdessä
ilmestynyt 6.10.2004:
Nato on poliitikoille miinakenttä. Useimmat noudattavatkin viisaasti kenraali Charles De Gaullen ohjetta: hyvä poliitikko ei sano mitään. Erityisen hankalaa keskustelu Natosta on naispoliitikoille, kirjoittaa eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Liisa Jaakonsaari.
Yhtä kiihkeää kansalaispalautetta kuin Natosta muistelen kansanedustajavuosiltani saaneeni vain Israel-Palestiina konfliktista, amalgaamipaikoista, ydinvoimasta, metsäpolitiikasta, hivenaineista ja parisuhdelaista. Mikä näitä aiheita sitten yhdistää? Viiden pisteen vihje: ei mikään muu kuin se, että "väärällä puolelle" eksyessään toinen osapuoli tuomitsee sinut helvettiin. Et ole ainoastaan väärässä, vaan olet "väärä".
Keskustelussa kokeneestakin kansanedustajasta tulee helposti "Lipposen pikkupiika", ämmä tai mummo, joka ei tietenkään ole ajatellut omilla aivoillaan, vaan on Suomea Natoon ajavan salaliiton tahdoton käskyläinen.
Varovainen alku
Kaikki alkoi toimittaja Hannu Lehtilän Ylen Lauantaiseura-ohjelmasta marraskuussa 2003, jossa on harvinainen mahdollisuus ja kerrankin aikaa perustella kantojaan. Totesin keskustelussa muutamia itsestäänselvyyksiä, kuten, että on Suomen edun mukaista olla mukana täysillä muotoutumassa olevassa EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Totesin myös, että Suomen turvallisuuspoliittiseen ajatteluun kuuluu mahdollisimman tiivis yhteistyö Naton kanssa. Vakuuttelin, että jäsenyydellä ei ole mitään kiirettä. On aikaa tutkia ja hutkia, pohtia ja käydä kansalaiskeskustelua.
Katseltuani nyt jälkeenpäin haastattelun, se tuntui varovaiselta, jopa nynnyltä: olinhan tekemässä Natosta jonkinlaista multilateraalia järjestöä, terästettyä Etyj:tä. Kysymykseen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä vastasin virallisen politiikan varovaisin sanakääntein, että kaikki riippuu - toistaiseksi hämärästä - Naton tulevaisuudesta. Totesin, että kysymys jäsenyydestä ei sittenkään ole kovin dramaattinen, sillä Suomi on jo niin tiiviissä yhteistyössä Naton kanssa. Jäsenyys olisi lähinnä pitkään jatkuneen parisuhteen rekisteröinti.
Palaute oli runsasta. Osin kiittävää, mutta pääosiltaan vihaista. Minut sijoitettiin Nato-intoilija -nimiseen laatikkoon. Asemaani ei helpottanut, että Helsingin Sanomien kolumnisti Olli Kivinen kehoitti Hesarin lukijoita tutustumaan tarkemmin haastatteluun. Se oli kiss of death, kuoleman suudelma.
Ajattelin, että jos leimaaminen helpottaa keskustelua, niin menköön. Niinhän siinä valitettavasti kävi, että leimaamisella keskustelu loppui ennen kuin se ehti alkaakaan. Todettakoon, että sain myös kiitosta. Monet kiittivät rehellisyydestä ja kehottivat jatkamaan.
Sähköpostiviestejä, kirjeitä ja kortteja tuli satoja. Nato ja USA saivat kuulla kunniansa. Molemmat ovat Isästä Perkeleestä, jos sallitte tämän Pohjoisen uskonnollisen kielen väkevän metaforan. Myös puhemies Paavo Lipponen sai osuutensa.
Kurjinta oli viestien vahva sovinistinen sävy.
"Hirvittää kuinka sotaisa nainen voi olla, onko se Lipposen nuolemista vai? Teidän kahden takia jätän äänestämättä. Lipponen on Euroopan huonoin häviäjä ja Sinä hyvä lohduttaja. Anteeksi tämä sävy, mutta minua hirvittää."( M.N., Turku)
"Lietsomanne sota alkaa 1.9 - 15.0,9 välisenä aikana. Meistä entisistä demareista voisi rakentaa nopean toiminnan joukon. Heil!" A.W.
Big bang maaliskuussa
Maaliskuun lopussa sanomalehti Kalevan haastattelussa jatkoin keskustelua toteamalla, että kun Suomi on nyt liittoutumassa Euroopan unionin turvallisuusyhteisöön, on enää vaikea löytää kunnon sisältöä liittoutumattomuus-sanalle.
Mielestäni pienen maan etu ja turva on liittoutuminen. Suomen pitää olla myös valmis kantamaan oma vastuunsa maailman murheista. Ei voi olla niin, että vain puhumme universaaleista arvoista, mutta emme ole valmiita puolustamaan niitä.
Liittoutumalla Suomi voi vaikuttaa päätöksiin. Kysyin, kannattaako vapaaehtoisesti jäädä päätöksenteon ulkopuolelle. Vaikka mitään informaatiovajetta ei ole - Suomi saa kyllä tarvitsemansa tiedot - on aina parempi olla väärti päättäjä kuin pelkkä informaation vastaanottaja. Toistin, että ratkaisu tulee tehdä rauhassa. Sitä ei tehdä salaa tai kenenkään selän takana keskustelematta. Ulkopuolella pysyminenkään ei olisi mikään katastrofi.
Ihmettelin, että mitä pahaa on olla jäsen järjestössä, johon kuuluu 70 prosenttia EU-kansalaisista. Mitä pahaa on olla tanskalaisten, norjalaisten, virolaisten, unkarilaisten ja muiden eurooppalaisten kanssa samassa järjestössä? Korostin multilateraalin, monenkeskisen yhteistyön merkitystä myös puolustuskysymyksissä. Suomihan on aina pitänyt multilateraalia lähestymistapaa arvokkaana. Meille tärkeitä ja rakkaita ovat muun muassa YK, EU, WTO.
Natokin on multilateraali, läntisen maailman keskeisin turvallisuuspoliittinen yhteistyöelin. Se on niitä harvoja foorumeja, jossa Eurooppa voi myös vaikuttaa Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittiseen asennoitumiseen. Totesin, että on kummallista, kun Yhdysvaltoja arvostellaan yksipuolisuudesta, unilateralismista ja samassa lauseessa suhtaudutaan haluttomasti yhteistyöhön Naton kanssa. Kysyin, eikö Lilliputtien kannattaisi sitoa USA-Gulliver kaikin mahdollisin monenkeskisin köysin?
Tämä oli liikaa Vasemmistoliiton puheenjohtajalle Suvi-Anne Siimekselle, joka syytti minua naiiviksi ja vaikka miksi yrittäessäni uskotella, että Suomi voisi vaikuttaa amerikkalaisiin. Kiihtymystä kuvaa se, että juuri Suvi-Anne Siimes totesi eduskuntakeskustelussa, että todellinen multilateralismi ei ole mahdollista ilman Yhdysvaltain mukanaoloa. Minusta se oli tärkeä poliittinen kannanotto.
Salaliitoista irtiottoihin
Salaliittoon viittaisi myös tohtori Weijo Pitkänen (Turun Sanomat 5.4.04), jonka mukaan myös Ulkopoliittinen instituutti (UPI) on ryhtynyt "vänkäämään keskustelua yksipuoliseen natohenkiseen suuntaan". Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajakin on saatu viekoitelluksi UPI:n omaksumalle linjalle.
Kansanedustaja Jukka Roos (sd) heristi sormeaan Turun Sanomissa (24.4.04) todeten, että Jaakonsaari ei ole asettunut ainoastaan hallitusta ja ulkoministeriä vastaan, vaan poikkiteloin myös presidentin kanssa. Tosin Roos kiitti minua rohkeudesta aforismilla, jonka mukaan " rohkeus on viisauden puutetta, vaikka vaikeneminen olisikin pelkuruutta". Aforismi ei oikein auennut puhumattakaan kun Roos jatkaa epäillen rooliani - bulvaanina. Sekä Roosin että Pitkäsen kommenteissa oli sivistyneesti annos sovinismia.
Puoluetoverille tyypilliseen tapaan Roos pitää mielipiteitäni "tarkasti harkittuna askeleena maaperän muokkaamiseksi Natoa varten". Lisäksi hänen piti todeta, että "avaus oli sosialidemokraatin tekemäksi poikkeuksellisen oikeistolainen". Oikeistolaiseksi leimaaminen on Sdp:ssä varmin tapa lopettaa keskustelu.
Varsinaisen paljastuksen hän kuitenkin tekee todetessaan, että "oikeistopiirit - riippumatta siitä, missä puolueessa he muodollisesti ovat - eivät pyri viemään Suomea vain Natoon vaan myös mahdollisimman lähelle Yhdysvaltoja". Voi hyvänen aika. Tämäkin vielä!
Tässä eroaa Suomessa ja Ruotsissa käytävä turvallisuuspoliittinen keskustelu. Ruotsissa Nato-keskustelu on yhtä hankalaa kuin Suomessa, mutta Ruotsissa koetaan Naton positiiviseksi puoleksi se, että USA on vahvasti mukana. Ruotsalaiskollegojen mukaan se on Naton vahvuus ja monelle syy, jonka takia Nato-jäsenyyttä voisi harkita.
Kaiken kaikkiaan palautteessa tuli ilmi aito ja perusteltu huoli maailman tilasta. Bushin Irak-politiikasta ja Natosta tuli synonyymeja. Ihmisten pelko USA:n sotilaallista voimaa kohtaan näkyi kannanotoissa. Ihmisten peloista heijastui myös suomalaisten sisäsyntyinen ja perusteltu huoli siitä, miten pieni maa voi pärjätä suurvallan dominoimassa organisaatiossa. Ruotsalaisten itsetunto on tässäkin suhteessa vahvempi.
Maailmaa selitettävä ja muutettava
Vanhan työväenliikkeen veteraani tapasi opastaa nuoria kansanedustajia sanomalla, että jos et muuten pärjää, niin yritä rehellisyydellä. Sukupolvelta toiselle siirtynyt ja kestäväksi havaittu eettinen ohje pätee erityisesti turvallisuuspolitiikkaan.
Turvallisuuspoliittinen tutkimus on jo vapautunut vanhoista kaavoista. Viimeksi Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen tutkimus, "Turvallisuuspoliittisten vaihtoehtojen Suomen puolustusjärjestelmälle aiheuttamia vaikutuksia", uskalsi kuivasta otsikostaan huolimatta irrotella jopa niin pyhissä asioissa kuin alueellisessa maanpuolustuksessa ja yleisessä asevelvollisuudessa.
Myös hallituksen eduskunnalle antama turvallisuuspoliittinen selonteko antaa raamit vakavalle turvallisuuspoliittiselle keskustelulle. Turvallisuuspolitiikkakin voisi olla seksikästä, kun poliittiset varmistimet heitetään pois ja keskustelu siirtyy oman vaalipiirin varikoista globaaliin turvallisuuteen.
Nykyinen poliitikko- ja tutkijapolvi on velvollinen niin maailman selittämiseen kuin maailman muuttamiseen.
Ulko- ja turvallisuuspoliittiset puheenvuorot aloitetaan yhä valitettavan usein toteamuksella, että Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne on vakaampi kuin koskaan aikaisemmin. Se ei ole totta: Suomi on tänä päivänä haavoittuvampi kuin koskaan aikaisemmin.
Liisa Jaakonsaari
Liisa Jaakonsaari on kansanedustaja (1979 - ),joka toimi vuosina 1995-1999 työministerinä Lipposen 1. hallituksessa. Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja vuodesta 1999 ja parlamentaarisen turvallisuuspoliittisen seurantaryhmän varapuheenjohtaja.
(Artikkeli PDF-tiedostona)
Päivitetty 06.10.2004
http://www.upi-fiia.fi/navigointi/upiframeset.htm
- - - - - - - - - - - - - - - - - -
Russia and Europe: A Finnish View
Henrikki Heikka
(Paper prepared for the Russia’s European Choice Conference, Helsinki 12.11.2004)
1 “Perskuta” is not a Foreign Policy1
In recent months, several prominent Finnish politicians have criticized the Finnish
government for lack of vision in its foreign policy. Liisa Jaakonsaari, Chairman of the
Parliament’s Foreign Affairs Committee and a prominent social democrat), has argued
that the government “lacks one thing, and with it, everything: a vision”. Member of the
European Parliament Alexander Stubb (the Conservative party’s vote puller in the last EP
elections) has publicly called contemporary Finnish foreign policy as “pitiful tinkering”
(säälittävää näpertelyä). Editorial writers have begun to recycle the old the term
“driwftwood” (ajopuu), a term originally coined to describe Finland’s flip-flopping
during World War II, in their attempts to find an appropriate label for the present
government’s foreign policy.2
Whether or not one agrees with this criticism, it is a useful starting point when discussing
EU-Russian relations, since it shows that there is an urgent need in this country for
visions about foreign policy. Matti Vanhanen’s Centre-Left coalition has now been in
power for a year and a half. It is fair to say that Vanhanen has steered away from the
previous (Lipponen) government’s EU-friendly , “Commission, Commission über alles”
grand strategy – which Lipponen, as a sign of true statesmanship, managed to make look
America-friendly at the same time - and has offered no single guiding idea to replace it.
During Lipponen’s time, Finland strove to be at the core of Europe, a pro-active player in
developing the EU’n foreign and security policy, including its Northern Dimension and
Russia-strategy. One might get several interpretations on the successfulness of
Lipponen’s policies - depending on who you ask - but there is no doubt that Lipponen
had a grand strategic vision and that the vision helped brand Finland in Europe and give
direction to Finnish foreign policy during a crucial time (Finnish presidency, setting up of
Europe’s rapid deployment force, war in Kosovo etc.).
(http://editors.sipri.se/pubs/European_armed_forces.html.)
http://www.upi-fiia.fi/julkaisut/UPI_WP/wp/WP51.pdf
Vastaukset 22
Vanhimmat
PIKEMMINKIN LIPPOSEN HALLITUKSET TAISIVAT OLLA TUNARIHALLITUKSIA. RIITELIVÄT VAAN KESKENÄÄN KOKOOMUS JA KOMMUNISTIT.
TOISAALTA OLIVAT MOLEMMILLA LAIDOILLA NIIN SAMAA PTAA, ETTÄ IHMETTYTTÄÄ. EIHÄN KOKOOMUSTA JA KOMMUNISTEJA EROTTANUT OIKEASTAAN PALJON MIKÄÄN.
Hallitus on hyvä ja jatkaa myös seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Tarja Halonen jatkaa presidenttinä toisen kauden ja sitten presidentiksi valitaa keskustan Matti Vanhanen joka on tehnyt ennätyksen oltuaan yhtäjatkoisesti pääministerinä yli 8 ja 1/2 vuotta.
Mitäs siihen sanotte ja teette?
>> Matti Vanhanen joka on tehnyt ennätyksen oltuaan yhtäjatkoisesti pääministerinä yli 8 ja 1/2 vuotta.
Mitäs siihen sanotte ja teette?
Jäänkylmä arvioni nykyhetken valossa on se, että myös seuraavan hallituksen rungon muodostaa SDP ja Keskusta. Pääministeri tosin seuraavaksi tulee SDP:sta ja Vasemmistoliitto tulee mukaan taas hallitukseen voitettuaan takaisin maaseudulla kepulle menettämiään ääniä ja erityisesti koska siitä on sovittu SDP:n ja Vasemmistoliiton välillä kiitokseksi presidentin vaaleissa Haloselle annetusta tuesta. Halonen nyt tosin voi kyllä vaikka kieltäytyäkin. Vanhaselle sen sijaan yritetään etsiä joku suojatyöpaikka. Kokoomuksen aika tulee vasta myöhemmin ja Katainen töpeksimättä se saanee silloin vetovastuun muilta osin demarihallituksessa. Eli näin mie ratkaisin asiat pitkälle tulevaisuuteen ja vieläpä ilman vaaleja:-)
Ei liikaa realismia...
Sanon savolaisella viisaudella, että "soattaa se olla nuinnii, voan soattaa se olla toesinnii", eli ehkäpä toteutuu nopeutetulla aikataululla tuo Sinunkin joskus tapahtuvaksi arvioimasi, eli Kataisen johtaman kokoomuksen ja luoja ties kenen johtamaien demareiden yhteishallitus. Ehkäpä punamulta haalistuu jo tämän vaalikauden aikana niin, että tarvitaan nykytekniikalla aikaansaatuja kestävämpiä värejä, sinistä ja punaista!
"Kokoomuksen puheenjohtaj Jyrki Katainen on Aamulehden ja Turun Sanomien haastattelussa todennut, että hallituksella ei ole ulkopoliittista linjaa."
- Kyllä on. Se on passiivisen vastarinnan ja viivyttämisen linja. Ongelma on vain siinä, etteivät sopulit ja päsmärit ole sitä huomaavinaan.
Hän vaatii hallitusta sitä selvittämään.
- Tyhjänpäiväisiin kysymyksiin tyhjänpäiväinen vastaus.
Varsinkin asemamme EU:ssa on Kataisen mielestä muuttunut: emme ole enää aktiivinen yhteistyön tekijä ja kehittäjä, kuten ennen, vaan olemme muiden toimiin sopeutuja.
- Ennen EUssa oli 15 jäsenvaltiota, nyt 25. Kokoomus voisi jauhaa Suomen painoarvosta myös ETYJssä ja YKssa.
Sallttakoon aluksi pienet naurut, ensin Jyrki Kataisen ja sitten Henrikki Heikan ja -"K.K.Korhosen" ulko- ja turvallisuuspoliittiselle asiantuntemukselle.
Siitä syystä, että "K.K.Korhonen" näkyy oikein topakasti käyneen kynälle - aidossa a(u)nukselaisessa uus-suomettumisen (vaiko -suomettamisen) hengessä!
"Nykyhallitus on kaikessa edeltäjiään Lipposen hallituksia huonompi", näkyy uudelleen vauhtiin päässyt nimimmerkki "K.K.Korhonen" meuhkaavan näillä kapisilla saiteilla.
Vaikka en itsekään Vanhasen-Kalliomäen sailaan sinipunaista politiikkaa toteuttavalle regimelle ole kovin kummoisia pisteitä voinut anniskella, rohkenen olla "K.K.Korhosen" kanssa todella jyrkästi eri mieltä.
Ja eri mieltä olen niin EVAsta kuin herrojen Evasta eli Anne Brunilasta ja globalisaatioraportistaan, niin ulkopoliittisen insituutin erikoistutkijakisällistä Henrikki Heikasta, niin Oulun aivan mahottomasta ulkopoliittisesta lahjasta Suomen kansalle eli Liisa "Paavon suu" Jaakonsaaresta kuten myös kokoomuksen uusimmasta "miehestä kuin unelma" eli Jyrki "Boy" Kataisesta.
Ja luonnollisesti olen eri mieltä "K.K.Korhosen" suuresta idolista eli Paavo Lipposesta itsestään.
Vastalääkettä kaikille "s-tanan tunareille" löytyy seuraavista keskusteluketjuista ja kirjoituksista >>>
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005369748
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005374562
Linkki Lauri Hannikaisen aliokirjoitukseen Turun Sanomissa 06.10.2004:
http://www.turunsanomat.fi/verkkolehti/?ts=1,4:8:0:0,4:8:1:1:2004-10-06,4:256741,1:0:0:0:0:
Pääkirjoitussivulla 6.10.2004 3:01:14
Ja varmuuden vuoksi sama selkokielisenäkin, vaikka niin monet voivatkin pettyä siitä, että "myös Suomen kuudesta suurimmasta puolueesta Yhdysvaltoihin myönteisimmin suhtautuvan puolueen, kokoomuksen, puheenjohtaja Jyrki Katainen totesi Irakin sodan aloittamisen olleen vastoin kansainvälistä oikeutta"...
Mutta antaapahan se kuitenkin toivoa siitä, että Katainen voi kehittyä - ulko- ja turvallisuuspolitiikassakin.
(Alussa parit kuvatekstit:)
LK/REUTERS
Jo sekin, että YK:n pääsihteeri Kofi Annan toteaa ykskantaan Irakin sotaretken kansainvälisen oikeuden vastaiseksi, todistaa presidentti Tarja Halosen olevan hyvässä seurassa, kirjoittaa professori Lauri Hannikainen.
TS/Timo Jerkku
Myös Yhdysvaltoihin myönteisimmin suhtautuvan suuren puolueen, kokoomuksen, puheenjohtaja Jyrki Kataisen mukaan Irakin sodan aloittaminen oli vastoin kansainvälistä oikeutta, toteaa professori Hannikainen.
Presidentti Tarja Halosen esittämä kritiikki on perusteltua ja oikeutettua
Professori Lauri Hannikaisen aliokirjoitus Suomi oikeassa seurassa Irakin sodan arvostelijana
Maamme julkisessa keskustelussa Suomen ulkopolitiikasta esiintyy edelleenkin melkoisen vahvana sellainen suuntaus, että suurvaltoja ei ole syytä arvostella avoimesti. Tällä erää sellaisena suurvaltana pidetään Yhdysvaltoja.
Näin presidentti Tarja Halosen lausumaa YK:n yleiskokouksessa, että aseellinen tunkeutuminen Irakiin ei voi pitää kansainvälisen oikeuden mukaisena, on arvosteltu sinisilmäiseksi vasemmistolaisuudeksi. Arvostelua ei ole laimentanut se, että saman sanoi YK:n pääsihteeri Kofi Annan.
Sotaretken puoltajat ovat nyt hiljaa
Palataanpa ajassa taaksepäin viime vuoteen, kun Yhdysvallat ja Britannia näyttivät selviytyvän hyökkäyksestään Irakiin voittoisasti. Silloin kuului kriittisiä ääniä, joiden mukaan Suomen pidättäytyminen sotaretken tukemisesta merkitsi sitä, ettei Suomi pääsisi osalliseksi rahakkaista jälleenrakennusprojekteista Irakissa. Nuo äänenpainot ovat olleet varsin hiljaa vuonna 2004.
Samat äänet surkuttelivat läntisen Euroopan huomattavimpia poliittisia johtajia, jotka joko eivät saaneet kutsua Washingtoniin neuvottelemaan presidentti George W. Bushin kanssa tai jos saivat tilaisuuden vierailla Washingtonissa, eivät päässeet Bushin puheille. Nuokin äänenpainot ovat olleet hiljaa vuonna 2004.
Oikeudellinen ajattelu päälaelleen
Varmaan jokaiselle ensimmäisen vuoden oikeustieteen opiskelijalle, joka paneutuu Yhdysvaltojen argumentointiin Irakin sotaretken laillisuudesta, käy nopeasti selväksi, että perustelut eivät kestä. Vuoden 2002 lopulla ja 2003 alussa Yhdysvallat halusi YK:n turvallisuusneuvoston (TN) hyväksyvän päätöslauselman, joka antaa valtuudet asevoiman käyttöön Irakissa.
Kolme TN:n pysyvää jäsentä ilmoitti vastustavansa ehdotusta. TN oli jo aiemmin uhannut Irakin hallitusta vakavilla seurauksilla, jos hallitus ei suostu avoimeen yhteistyöhön YK:n asetarkastajien kanssa. TN:n jäsenille oli selvää, että asevoiman käyttöä koskeva valtuutus vaatisi uuden päätöslauselman.
Vastavetona Yhdysvallat ilmoitti olevansa valmis viemään asevoiman valtuutusta esittävän ehdotuksen äänestykseen ja katsovansa yhdeksän myöntävän ääneen riittäväksi valtuutukseksi. TN:ssa on 15 jäsentä. Yhdysvallat oli valmis syrjäyttämään toisten pysyvien jäsenten veto-oikeuden.
Tämä oli sinänsä kiintoisa idea, mutta Yhdysvallat joutui luopumaan siitä, kun kävi ilmi, ettei se saisi edes yhdeksää jaa-ääntä.
Näin Yhdysvallat valitsi oikeutusperusteeksi TN:n vanhat päätöslauselmat. Onhan tämä kummallista: Yhdysvallat pyytää TN:lta valtuutusta mutta ei saa sitä. Sitten se TN:n tosiasiallisesti syrjäyttäen turvautuu vanhoihin päätöslauselmiin. Tällä tavallahan koko oikeudellinen ajattelu keikautettaisiin päälaelleen.
Suomi ei ole enää puolueeton
Suomi ei ole enää puolueeton valtio kuten kylmän sodan aikana. Suomi on EU:n jäsen, ja EU:n asenne Bushin johtamaa Irakin sotaretkeä kohtaan on ollut avoimen kriittistä. Presidentti Halosen puhetta ei tule arvioida kolmikantadraamana Halonen-Bush-Annan. Presidentti Halonen on siinä seurassa, jossa maailman valtioiden ja EU-jäsenten hallitusten valtaosa on.
Jo senkin, että pääsihteeri Annan toteaa yksikantaan Irakin sotaretken kansainvälisen oikeuden vastaiseksi, todistaa Halosen olevan hyvässä seurassa. Presidentti Bushin ulkopolitiikka on aikaansaanut moneen otteeseen laajaa kritiikkiä maailmalla ja Euroopassa.
Kokoomuksen johtokin tuomitsee sodan
Huomattakoon myös, että Suomen kuudesta suurimmasta puolueesta Yhdysvaltoihin myönteisimmin suhtautuvan puolueen, kokoomuksen, puheenjohtaja Jyrki Katainen totesi Irakin sodan aloittamisen olleen vastoin kansainvälistä oikeutta.
Suomen ulkopoliittinen johto ei ole "elämöinyt" kansainvälisellä foorumilla, vaan sen esittämät kriittiset puheenvuorot ovat olleet hillittyjä ja yleensä niiden takana ovat riittävät perustelut. Jos suurvallan edustaja näyttää pienen valtion edustajalle kahta kukkaa - sinistä ja punaista - ja lausuu vaativasti: 'Eivätkös nuo molemmat kukat olekin punaisia?', pienen valtion edustajan ei tule alistua joko myöntämään tai toteamaan alistuneesti, ettei hän tohdi ottaa kantaa värikysymykseen.
Asevoiman käytön kiellon selvä loukkaaminen on niin vaarallinen tapahtuma kansainvälisellä foorumilla, että jokaisella valtiolla tulee olla rohkeutta todeta se julkisesti.
Kirjoittaja on kansainvälisen oikeuden professori Turun yliopistossa.
LAURI HANNIKAINEN
Julkaistu 6.10.2004 3:01:14
Käy sinäkin, Timo, kansainvälisen oikeuden luennoilla. Suomessa on vapaa yliopistolaitos ja sinne saa periaatteessa kuka tahansa mennä kuuntelemaan, vaikka opiskeluoikeutta sinänsä tiedekunnassa ei olisikaan - saat sinä sieltä kirjastosta muuten lainata teoksiakin ja muodostaa sen jälkeen omia käsityksiäsi, niin ettei tarvitse olla lehtitietojen varassa. Niistä huomaat, että kovin erilaisia käsityksiä on noilla muodollisesti saman tutkinnon suorittaneillakin monista perustavaa laatua olevista kysymyksistä.
Lakitieteen tohtori J.K. Paasikivi taisi aikoinaan Moskovassa neuvotellessaan pyytää asiantuntevia neuvoja. Vastaukseksi tuli juridisia saivarteluja. Paasikivi sähkötti vastaukseksi, että Moskova ei ole mikään käräjäoikeus!
...ei sen tarvitse olla sitä esimerkiksi suhteessa Irakin-sotaan?
Kiitos vaan eli kuitenkin vinkistä, mutta otin moisista vaarin jo 1960-luvulla!
Irakin-kysymyksen suhteen olisi kiintoisaa tietää, kutka kv. oikeuden asiantuntijat mahtoivatkaan ja mahtavatkaan olla eri mieltä kuin esimerkiksi seuraavasta linkistä allekirjoittajina ilmenevät?
Linkki: http://www.rauhanpuolustajat.fi/jutut/2003/13_kansainvalisoikeudellinen.html
Tai esimerkiksi eri mieltä kuin Turun yliopiston kv. oikeuden professori Lauri Hannikainen, jonka artikkelin asiasta löytänette Turun Sanomien alikirjoituksena 6.10.2004:
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005374622
...ei sen tarvitse olla sitä esimerkiksi suhteessa Irakin-sotaan?
Kiitos vaan eli kuitenkin vinkistä, mutta otin moisista vaarin jo 1960-luvulla!
Irakin-kysymyksen suhteen olisi kiintoisaa tietää, kutka kv. oikeuden asiantuntijat mahtoivatkaan ja mahtavatkaan olla eri mieltä kuin esimerkiksi seuraavasta linkistä allekirjoittajina ilmenevät?
Linkki: http://www.rauhanpuolustajat.fi/jutut/2003/13_kansainvalisoikeudellinen.html
Tai esimerkiksi eri mieltä kuin Turun yliopiston kv. oikeuden professori Lauri Hannikainen, jonka artikkelin asiasta löytänette Turun Sanomien alikirjoituksena 6.10.2004:
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005374622
Tunnen noista hyvin kokoomuslaisen Timo Koivurovan ja aikoinaan demariopiskelijayhdistyknsen puheenjohtajanana jälkeeni jatkaneen Kristiina Saraviidan. Lauri Hannikainen ja Kari Hakapää ovat molemmat toimineet opettajanani ja Martin Scheininkin tunnen ohuesti. Muiden kirjoituksia olen lukenut sieltä täältä (se ohimennen lukeminen häpeäkseni tunnustettakoon). Silti sinä nyt aikaisemmin esittämääsi nähden yrität vain hakea auktoriteetitukea Anneli Jäättenmäen toiminnalle. Siitä voisit paremminikin katsoa rikos - ja valtiosääntöoikeuden asiantuntijoiden puoleen. Kansainvälinen oikeus on vaikea ala ja vaikeammaksi sen tekee se, että sille ei ole täytäntöönpanokoneistoa. Itse en hyväksy sitä, että USA yrittää yksinään ainoana suurvaltana tuollaisena toimia.
...pojanpojanpoika tai veljenpoika Martti Koskenniemenkin kirjat olen kaikki lukenut ja ainakin kirjoittajan itsensä hyväkysymällä tavalla ilmeisesti ymmärtänytkin. Tämä vain lisäykseksi, koska kirjoitustaidoiltaan ja miksei myös tiedoiltaan Martti Koskenniemi on juristien eliittiä ja hänet tuossa äkkipäätään kirjoittaessani unohdin mainita.
Nostan tähän vain yhden kohdan tuosta Liisa Jaakonsaaren kirjoituksesta. Hän pohdiskelee siinä hyvin viisaasti asioita, joita minäkin usein pohdiskelen, joskus täälläkin, ja päädyn hyvin samankaltaisiin johtopäätelmiin kuin Jaakonsaarikin.
Minusta todella on vain pelkkää hyvää se, mitä Jaakonsaarikin tuossa hyvänä pitää, ja hänen laillansa kyselen, että mitä pahaa ja miksi olisi Nato-jäsenyydessä. Voisin kyllä kertoa, ja olen kertonutkin, mitä hyvin pahaa meille voi koitua vielä siitä, jos emme käytä hyväksemme etsikkoaikaamme liittyäksemme tuohon maailman suurimpaan ja mahtavimpaan demokraattisten maiden turvakseen luomaan, demokraattisesti johdettuun järjestöön, ainoaan todelliseen rauhanjärjestöön sikäli, että toden tullen vain Nato pystyy ylläpitämään ja luomaankin rauhaa, muut vain puhumaan siitä lämpimikseen.
Siis mitä pahaa, Timo? (muutkin saavat kyllä sanoa mielipiteensä):
>> Mielestäni pienen maan etu ja turva on liittoutuminen. Suomen pitää olla myös valmis kantamaan oma vastuunsa maailman murheista. Ei voi olla niin, että vain puhumme universaaleista arvoista, mutta emme ole valmiita puolustamaan niitä.
Liittoutumalla Suomi voi vaikuttaa päätöksiin. Kysyin, kannattaako vapaaehtoisesti jäädä päätöksenteon ulkopuolelle. Vaikka mitään informaatiovajetta ei ole - Suomi saa kyllä tarvitsemansa tiedot - on aina parempi olla väärti päättäjä kuin pelkkä informaation vastaanottaja. Toistin, että ratkaisu tulee tehdä rauhassa. Sitä ei tehdä salaa tai kenenkään selän takana keskustelematta. Ulkopuolella pysyminenkään ei olisi mikään katastrofi.
Ihmettelin, että mitä pahaa on olla jäsen järjestössä, johon kuuluu 70 prosenttia EU-kansalaisista. Mitä pahaa on olla tanskalaisten, norjalaisten, virolaisten, unkarilaisten ja muiden eurooppalaisten kanssa samassa järjestössä? Korostin multilateraalin, monenkeskisen yhteistyön merkitystä myös puolustuskysymyksissä. Suomihan on aina pitänyt multilateraalia lähestymistapaa arvokkaana. Meille tärkeitä ja rakkaita ovat muun muassa YK, EU, WTO. >>
Ja etenkin Suomelle ja sen kansalle, työmiehille ja ahkerille naisille, pojille ja tyttärille?
Ja mitä muullekaan maailmalle ja niiden ihmisille?
"Minusta todella on vain pelkkää hyvää se, mitä Jaakonsaarikin tuossa hyvänä pitää, ja hänen laillansa kyselen, että mitä pahaa ja miksi olisi Nato-jäsenyydessä. Voisin kyllä kertoa, ja olen kertonutkin, mitä hyvin pahaa meille voi koitua vielä siitä, jos emme käytä hyväksemme etsikkoaikaamme liittyäksemme tuohon maailman suurimpaan ja mahtavimpaan demokraattisten maiden turvakseen luomaan, demokraattisesti johdettuun järjestöön, ainoaan todelliseen rauhanjärjestöön sikäli, että toden tullen vain Nato pystyy ylläpitämään ja luomaankin rauhaa, muut vain puhumaan siitä lämpimikseen.
Siis mitä pahaa, Timo? (muutkin saavat kyllä sanoa mielipiteensä): - -"
Näyttää siltä, että yksi "rautavaarallinen emeritus-vääpeli" ennättää kysyä enemmän kuin ainakaan yksi tämmöinen tavallinen viljasuomalainen kolmannen luokan nostomies ennättää - mikäli sen aiheelliseksi edes katsoo - vastailla...
Palannen pikapilkille - tarvittaessa - paremmalla ajalla, mutta totean nimimerkki "K.K.Korhosen" - ja Liisa Jaakonsaaren ynnä Paavo Lipposen - näkemyksistä ensin "K.K.Korhosen" otsikossa olevan sitaatin perusteella seuraavaa:
1) demokratia - ja myös "sivistys" -käsityksemme kaiketi poikkeavat merkittävästi toisistaan. Samoin käsityksemme siitä, mitä sanalla "rauha" käsitteenä ymmärrämme.
2) käsityksemme demokraattisesta johtamisesta, kun näytään puhuttavan Natosta, poikkeavat olemassa olevan todellisuuden valossa totaalisesti (sehän lieneekin luonnollista, sillä militaristisissa miljöissä demokraattista johtamista tuskin voikaan olla!) toisistaan.
3) Naton näytöt "rauhanjärjestötyöstä" ovat sangen kiistan- ja kyseenalaiset, ja vimmaista "pyrkyä" rauhanluontiin (se kun tuppaa näyttäytymään vain länsimaisen käsityksen mukaisena "vientirauhana") suhtaudun sinkkiarkuisen varauksellisesti.
(Miksiköhän demokraattinen Nato ei ole ollut viemässä "rauhaa" esimerkiksi Israelin ja Palestiinan kansoille?)
4) kun puhutaan "rauhanluonnista" eli sodankäynnistä niin kliinisesti kuin tunnutaan tehtävän esim. joissakin ex-pääministeri Lipposen Apu-lehden kirjoituksisa, minulle ei tule mieleenkään, että siinä puhuttaisiin ja/tai kirjoitettaisiin vain "lämpimikseen". Minulle tulee suorastaan tuskan hiki!
Kun nyt "K.K.Korhosella" on tuota "militaristista" ja vänkäämisen verran tuota "asevelisosialististakin" taustaa, suosittelisin, että hän tutustuisi - jokusen kirjoittamistuokionsa sijasta - vaikkapa kollegansa Pekka Visurin argumentaatioon sotilaalliselta ja (ex-)presidentti Mauno Koiviston argumentaatioon poliittiselta kannalta.
Kysymys tyyliin "mitä pahaa" on toki kiero vastattavaksi.
Mutta sanoisin lyhykäisesti, että Suomen kannalta Nato-jäsenyys ei tuo mitään lisäarvoa sille, että suomen kansa voisi turvallisesti rakentaa maataan omien "pohjoismaisten" arvojensa pohjalta.
Harhakuvaa - samalla lailla kuin suhteessa suomalaisten arvojen viennissä muka EU:n kaikkiin ytimiin - on myös se, että Suomen sana painaisi edes murto-osan vertaa siitä, mitä voisi kuvitella vissin pitkälti yli tuhannen kilometrin rajan omaavan maan sanan painavan...
Demokraattista päätöksentekoakin on niin monenmoista. Kerrataanpa vaikka kasku Kallesta, Villestä ja Jullesta, jotka päättivät kukin ostaa kossupullon ja lähteä saareen niitä ryyppäämään. Sitten kävi niin, että ensin päättivät - toki aivan demokraattisesti (?) - Ville ja Kalle, että ensin juodaan Jullen pullo. Ja sitten päättivät - vielä demokraattisemmin - Ville ja Kalle, että kukin juo oman pullonsa.
Huolestuneena rauhanturvalainmuutospaineistakin asetan kysymyksen mieluiten aivan toisin: "- - multilateraalin, monenkeskisen yhteistyön merkitystä myös puolustuskysymyksissä - -" tunnutaan siinäkin vänkäävän siihen suuntaan, että todellinen rauhanjärjestö, Yhdistyneet Kansakunnat, voitaisiin sivuuttaa - ulkopoliittisen Pihkalan & Puskalan kaartin eli "vientirauhan" nimissä...
Kysynkin: "Mitä hyvää siis?"
Lisää Nato-näkemyksiäni voit(te) ensi hätään(ne) klikkailla seuraavasta linkistä ja sen linkeistä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005369748
... eikä myöskään nimimerkeille "Jaba_43", "Mielipidepankki" ja "K.K.Korhonen" olisi pahitteeksi tutustua (puoli)tuttuihisi!
Kiva, että "Demarilla" on paljon tuttuja kansainvälisen oikeuden arvostettujen asiantuntijoiden(kin) joukossa - aina Martti Koskenniemeä myöten!
Olisinpa suonut niitä olevan pari vuotta sitten puheenjohtaja, pääministeri Paavo Lipposellakin!
Minä en ole semmoisessa asemassa, että minun tarvitsisi hakea auktoriteettitukea keneltäkään kenellekään.
Minä olen yrittänyt vain näillä kapisillakin saiteilla tuoda ihmisten silmien eteen myös ns. poikkipuolista viestiä. Sattumoisin se nyt ns. Irakgaten ja ex-pääministeri, nyk. europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäen osalta ei ainakaan "todista häntä vastaan".
Eikä muuten todistanut muuta myöskään "rikos- ja valtiosääntöoikeudenkaan" näkövinkkelistä, kuten kaikki eivät näytä tajuavan ja tunnustavan vieläkään, monta kuukautta Helsingin käräjäoikeuden 19.3.2004 antaman vapauttavan päätöksen jälkeenkään!
"Kansainvälinen oikeus on vaikea ala ja vaikeammaksi sen tekee se, että sille ei ole täytäntöönpanokoneistoa. Itse en hyväksy sitä, että USA yrittää yksinään ainoana suurvaltana tuollaisena toimia."
Tuosta pätkästä voimme olla kutakuinkin yhtä mieltä. Tosin voisi todeta, että tuskin itse kansainvälinen oikeus on sen vaikeampi ala kuin muukaan oikeus. Ja sen, että Yhdysvallathan se juuri kaikkein keskeisimmin on ollut estämässä "täytäntöönpanokoneiston" luomista; sotarikostuomioistuimen ulkopuolella pysyttäydytään - ja kun näki tänäkin aamuna NBC-uutispätkän Fallujan moskeijasta ei kyllä ihmettele miksi! - tehostetuin syytesuojasopimuksin ja ihmisoikeus- ja kansanmurha-asiatkin kiinnostavat vain silloin kuin estradille on saatu hilatuksi milosevicejä ja saddameita...
"Isanmaan rakkaus ei tunne toisten maitten rajoja."
(Stanislaw Jerzy Lec, puolalainen satiirikko, 1909 - 1960)
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005384439
>> Näyttää siltä, että yksi "rautavaarallinen emeritus-vääpeli
...kirjoitti Erno Paaasilinna "Mustassa aukossa" (v. 1977).
Ja kirjoittihan tuo Erno Paasilinna "Mustassa aukossa" sattuvasti myös historiasta - ja "historioitsijoista":
"Historiasta myöhästyneet arvostelevat sitä että historia on väärässä".
Mutta nimimerkiltä "K.K.Korhonen" se vasta latinki laukeaa:
"Sinunlaisesi huu-haa-idealistit ovat niitä maansa ja sen kansalaisten turvallisuudelle tosivaarallisia ihmisiä."
Kiitosta vaan. Paljonpa ei sitä muunlaista tunnustusta ole tullutkaan!
Sanonnan sykkeestä päätellen suruaika tuntuu olevan ohi, jos siitä ennätettiin juuri nauttiakaan...
Kotiseuturakkaudelle annan aina pointsit, itserakkaudelle tuskin milloinkaan, huumorintajuttomuudellekin (vain) aniharvoin...
Muuten olen kyllä sitä mieltä, että jokustakin kenraalia kuin myös sitten vaikka kapteeniakin vähemmällä maailma olisi saattanut hyvinkin säästyä jokuseltakin taiston tieltä. Mutta sehän onkin jo aivan toinen juttu.
PS1. Minusta kohtalaisen vaarallisia ovat semmoiset, joilta tuntuu jääneen edellinen(kin) sota kesken ja kuitenkin näyttävät jo kiirehtivän kohti seuraavia urotöitä!
Näinä "suurten suomalaisten" äänestämisen ja kampanjoinnin aikoina ei näyttäisi tällaisista revansisteista olevan puutetta näilläkään kapisilla saiteilla...
PS2. "Muu tuossa kirjoituksessasi ei annakaan aihetta kommentoinnille."
En tunne Jaakonsaarta, niin hyvin että kelpaisin esittelemään. Sensijaan tiedän noista tutkijoista monen, ainakin professoritason henkilöiden olleen tekemisissä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajien kanssa, sillä heiltä usein valiokunta pyytää lausuntoja kv. oikeuden sisällöstä.
... tapasi vanha kansa sattuvasti sanoa. Sama lienee pätenyt jo pitkään suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan siinä siivekkeessä, joka saa olla maailman tappiin taivaan varma Erkon ja Alman median poliittisten päätoimitsijain ja kolumnistien tuesta...
Eli tokko sitten "henkilökohtaisimmasta" esittelyistä(kään) olisi apua. (Nimittäin esim. Liisa Jaakonsaaren herkeämättömän liittoutumisvimman tolkullisissa mittasuhteissa pitämisessä.)
Tietysti on niin, että keskeisimpiä kansainvälisen oikeuden asiantuntijoitakin lienee kuultu esimerkiksi Irakin-kysymyksen yhteydessä. Ihmetyttää vain se, miksi heidän viestinsä ei - etenkään Lipposen toisen hallituksen aikana - ns. mennyt perille, vaan esimerkiksi hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan eli utvan 20.3.2003 määrittämään "Suomen viralliseen linjaan" he joutuivat ilmaisemaan näkemyksensä Hufvudstadsbladetin mielipidekirjoituksena!
Kyseisten hallitusten "sisäistä ilmapiiriä" hyvin tunteneiden tahojen mielestä nimenomaan regimen ryhdikkäin transatlantikko ajatteli (niin tuolloin kuin ajatellee edelleenkin) niin, että jos "samanhenkisten koalition" eli liittouman "vientirauhaponnistukset" sattuisivatkin olemaan kansainvälisen oikeuden vastaisia, sen pahempi kansainväliselle oikeudelle.
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005386025
Missä ovat hallituksen teot ja täytetyt lupaukset. Hallitusohjelma lupaa läjän selvityksiä ja selityksiä, siinä kaikki mitä tämä selvitystilahallitus on saanut aikaiseksi.
Missä ovat toteutuneet kepun lupaukset? Missä ovat hallituksen toteutuneet teot?
Yksikään kepulainen ei ole saanut mitään järkevää vastausta aikaiseksi yksinkertaisiin kysymyksiin. Vastaus on tietysti yksinkertainen: ei missään, koska hallitus ei tee muuta kuin selvittää ja selittää.
Onhan tuossa tämän aamun HS:ssa hallitus saanut kiitostakin, vieläpä yllättävältä taholta! Olli Kivinen on nimittäin pääkirjoitussivun kolumnissaan "Suomen puolustusmullistus" kehunut kovasti Suomen nopeaa etenemistä EU:n yhteisen puolustuksen eturiviin.
Kivisen kirjoituksessaan toteamat tapahtuneet (joita en tässä käy toistelemaan) ovat ihan tosia, ja on minunkin mielestäni tuolla alueella lähinnä ulkoministeristämme johtuneen alkuhangoittelun jälkeen tapahtunut paljon myönteistä kehitystä, kuten mm. nuo nopean toiminnan joukkojen kouluttaminen ja ajanmukainen aseistaminen. Kyllähän tuolla yhteistoiminnalla parannetaan kovin myön oman turvallisuutemme edellytyksiä samalla kun annamme panoksemme EU:n yhteiseksi hyväksi.
Tuossa tosiasiallisesti tapahtuneessa on kuitenkin ikäänkuin eräänlaista silmänkääntötemppuilua. Ollaan sen kautta olevinamme jotakin muuta kuin mitä jo itse asiassa olemme. Miksi ei siis samantien voida liittyä suoraan siihen järjestöön, Natoon, johon kuitenkin kaikki pohjimmiltaan perustetaan? Miksi meidän täytyy olla Naton päätöksissä vain informaation vastaanottajana ja sopeutujana, kun voisimme olla mukana päätöksenteossakin? Tätähän Liisa Jaakonsaarikin kyselee.
Samaa ihmettelee Olli Kivinenkin kolumninsa lopuksi:
"Yhteistyö Nato-maiden kanssa avaa jonkinlaisen kanavan sinne, missä todellinen sotilastieto kulkee eli Naton tiedustelutietoihinm, joihin maallemme ei liittoutumattomuutemme johdosta ole muuten pääsyä.
Vauhdikkaasti syventyvä EU:n puolustusyhteistyö tekee liittoutumattomuus-sanaan tarrautumisen entistäkin kummallisemmaksi."