Hei. Nyt ahdistaa niin paljon että on pakko kirjoittaa tästä. Sydän jyskyttää kuin olisi hyppäämässä jostain kalliolta tai tekemässä jotain muuta jännää.
Aloitan tämän kertomalla taustoja, alkaen yläasteesta. En ole koskaan oikein päässyt sisään mihinkään porukkaan. Yläasteella kuitenkin kaikki alkoi ihan hyvin. En tiedä mitä tapahtui parin kuukauden jälkeen, kun yhtäkkiä muutama luokkalainen alkoi kiusaamaan. Tiedän kuitenkin että tämä johtuu itsestäni, sillä olen todella huono esim. sosiaalisissa taidoissa (ujo) . Tätä jatkui kauan, kunnes 8 luokalla se vähän väheni. Tässä vaiheessa olo oli ihan ok. Vuoden lopuksi luokka hajotettiin ja seuraavana vuonna itselläni oli tämän vuoksi vain yksi kaveri. Hänkään ei enään tosin jaksanut minua, jostain syystä ja alkoi esimerkiksi kääntymään seinää kohti kun yritin hänelle jotain sanoa.
Tästä johtuen jouduin vain yksin seisomaan käytävällä, muiden vittuilun tiellä. Kaikki mahdollinen itsetunto oli nollissa tämän jälkeen ja mietin että mitä tästä koskaan tulee.
Seuraavan vuoden joulukuussa aloitin opiskelun nykyisessä luokassani. Täällä pari tyyppiä olivat heti tosi mukavia, ja toinen heistä onkin tällä hetkellä paras ystäväni, vaikka hän ei välttämättä näin haluaisikaan, sitä en tiedä. Nyt kuitenkin itsestäni johtuen tuntuu, että en pysty olemaan hänelle hyvä kaveri ollenkaan, vaikka yritän tosissaan. En vain kestäisi sitä jos nyt menettäisin kaikki kaverini jälleen ja olisin taas yksin. Tuntuu vain että kaikki tulevat toimeen paremmin muiden kuin itseni kanssa. Välillä en tiedä mistä johtuu ettei kukaan pidä minusta.
Toinen asia joka ahdistaa myös, että olen vuoden verran ollut ihastunut. Henkilö on sama ystävä josta kerroin äsken. Kesällä käveleskelin ympäriinsä ilman määränpäätä, yrittäen rauhoittaa itseäni. Kuitenkin tuntuu että hetki hetkeltä rakastan häntä enemmän, ja muutenkin hän on itseäni kohtaan mukavin tyyppi jonka olen tavannut. Koulupäivät sujuvat yleensä ihan iloisissa ajatuksissa, mutta heti kotiin päästyä mieli alkaa pikku hiljaa laskemaan ja yleensä illalla olen jo ihan rikki ja itkettää. Kuten sanoin hän on itselleni tärkeä ja hyvä ystävä, jolle voin kertoa asiani. En kestäisi jos hänelläkin menisi hermot minuun. Tunne on nyt sellainen, että mikään ei huvita.
Tällä hetkellä pelkään, että olen pian jälleen ihan yksin ujouden ja muiden vikojeni takia. Vielä on onneksi aikaa korjata asioita. Nyt masentaa, mutta en haluaisi luovuttaa, koska itselläni on joka tapauksessa muutama tyyppi joista välitän todella paljon.
Aloitan tämän kertomalla taustoja, alkaen yläasteesta. En ole koskaan oikein päässyt sisään mihinkään porukkaan. Yläasteella kuitenkin kaikki alkoi ihan hyvin. En tiedä mitä tapahtui parin kuukauden jälkeen, kun yhtäkkiä muutama luokkalainen alkoi kiusaamaan. Tiedän kuitenkin että tämä johtuu itsestäni, sillä olen todella huono esim. sosiaalisissa taidoissa (ujo) . Tätä jatkui kauan, kunnes 8 luokalla se vähän väheni. Tässä vaiheessa olo oli ihan ok. Vuoden lopuksi luokka hajotettiin ja seuraavana vuonna itselläni oli tämän vuoksi vain yksi kaveri. Hänkään ei enään tosin jaksanut minua, jostain syystä ja alkoi esimerkiksi kääntymään seinää kohti kun yritin hänelle jotain sanoa.
Tästä johtuen jouduin vain yksin seisomaan käytävällä, muiden vittuilun tiellä. Kaikki mahdollinen itsetunto oli nollissa tämän jälkeen ja mietin että mitä tästä koskaan tulee.
Seuraavan vuoden joulukuussa aloitin opiskelun nykyisessä luokassani. Täällä pari tyyppiä olivat heti tosi mukavia, ja toinen heistä onkin tällä hetkellä paras ystäväni, vaikka hän ei välttämättä näin haluaisikaan, sitä en tiedä. Nyt kuitenkin itsestäni johtuen tuntuu, että en pysty olemaan hänelle hyvä kaveri ollenkaan, vaikka yritän tosissaan. En vain kestäisi sitä jos nyt menettäisin kaikki kaverini jälleen ja olisin taas yksin. Tuntuu vain että kaikki tulevat toimeen paremmin muiden kuin itseni kanssa. Välillä en tiedä mistä johtuu ettei kukaan pidä minusta.
Toinen asia joka ahdistaa myös, että olen vuoden verran ollut ihastunut. Henkilö on sama ystävä josta kerroin äsken. Kesällä käveleskelin ympäriinsä ilman määränpäätä, yrittäen rauhoittaa itseäni. Kuitenkin tuntuu että hetki hetkeltä rakastan häntä enemmän, ja muutenkin hän on itseäni kohtaan mukavin tyyppi jonka olen tavannut. Koulupäivät sujuvat yleensä ihan iloisissa ajatuksissa, mutta heti kotiin päästyä mieli alkaa pikku hiljaa laskemaan ja yleensä illalla olen jo ihan rikki ja itkettää. Kuten sanoin hän on itselleni tärkeä ja hyvä ystävä, jolle voin kertoa asiani. En kestäisi jos hänelläkin menisi hermot minuun. Tunne on nyt sellainen, että mikään ei huvita.
Tällä hetkellä pelkään, että olen pian jälleen ihan yksin ujouden ja muiden vikojeni takia. Vielä on onneksi aikaa korjata asioita. Nyt masentaa, mutta en haluaisi luovuttaa, koska itselläni on joka tapauksessa muutama tyyppi joista välitän todella paljon.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.