Olen pienestä pitäen ollut itsetunnoltani huono. Kohottanut positiivisuuden muurin kasvoilleni. Elänyt sen takana yli kymmenen vuotta. En ole näyttänyt todellisia tunteitani, jottei kukaan voisi loukata minua. Vaan niin kuitenki on käynyt useasti, mutta en tietenkään ole paljastanut, miten toinen ihmisen teot ja sanat raastaa sisältä.
Olen henkisesti ollut yksin aina.
Nyt olen 24-vuotias. Olen kokenut lukion jälkeen aliarviointia, syrjintää - jopa sanottu minun olevan hyödytön. En ole saanut niin paljoa rakkautta ja välittämistä kuin toivoin.
Ainoa vanhempani, äitini kuoli viime vuonna äkillissesti. Turvattomuuden tunne painaa edelleen. Minne menisin? Sukulasisiani en tunne. Näen heitä ainostaan juhlissa. Sitä paitsi se tarkoittaisi, että lähtisin kotipaikkakunnalleni. Paikkaan, joka ahdistaa nykyään.
Siskoni on jo luonut perheen ennen äitin kuolemaa. Hän on osa poikaystävänsä perhettä, jossa minä olen pakollinen lisäosa jouluna.
Ystävät vähentyneet kasvaessa. Hän, jonka tukeen luotin, ei tukenut. Hän, joka kuunteli, katosi viereltä. Hän, joka on vielä tuolla, lupaa pitää yhteyttä tekemättä niin.
Sinä, joka sait mut ihastumaan ja rakastumaan, nauramaan aidosti niin että vatsaan sattui, tuntemaan, että mä oon tärkeä, laitoi viestin. Sulla ei ollutkaan mitään tunteita mua kohtaan. Annoit väärän kuvan ja valehtelit, että pidät musta paljon.
Yksinäisten vuosien jälkeen mä olin kokonaisen kuukauden taivaassa, kunnes rysähdin takaisin tänne yksinäiseen talooni. Yhden viestin voimalla.
Nyt huomaan, että olen ontto. Nousen aamulla, syön joka aamu saman aamupalan, lähden ovesta ulos aina samaan aikaan. Työmatka alkaa tupakalla ja samalla talutan pyörää, minkä jälkeen hyppään satulaan ja lähen ajamaan.
Menen työpaikkaan, josta en välitä. En saa sieltä mitään irti. Firman autolla lähetään työkaverin kanssa ajelemaan kohteisiin puhuen melkein aina samoista asioista kuin edellisinäkin päivinä. Työ on itsenäistä eli yksinäistä. Työpäivän jälkeen menen kotiin, syön ja alan katsoa telkkaria. Menen nukkumaan, nukahdan.
En osaa enää kunnolla keskustella asioista. Jos isolla porukalla käydään keskustelua jään seinäruusuksi ja lopulta huomaan, etten ole sanonut sanaakaan.
Hymyilen, mutta en hymyile. Nauran, mutta en naura. Ontto ja typerä tyttö. Olen yksin ja surullinen.
Olen henkisesti ollut yksin aina.
Nyt olen 24-vuotias. Olen kokenut lukion jälkeen aliarviointia, syrjintää - jopa sanottu minun olevan hyödytön. En ole saanut niin paljoa rakkautta ja välittämistä kuin toivoin.
Ainoa vanhempani, äitini kuoli viime vuonna äkillissesti. Turvattomuuden tunne painaa edelleen. Minne menisin? Sukulasisiani en tunne. Näen heitä ainostaan juhlissa. Sitä paitsi se tarkoittaisi, että lähtisin kotipaikkakunnalleni. Paikkaan, joka ahdistaa nykyään.
Siskoni on jo luonut perheen ennen äitin kuolemaa. Hän on osa poikaystävänsä perhettä, jossa minä olen pakollinen lisäosa jouluna.
Ystävät vähentyneet kasvaessa. Hän, jonka tukeen luotin, ei tukenut. Hän, joka kuunteli, katosi viereltä. Hän, joka on vielä tuolla, lupaa pitää yhteyttä tekemättä niin.
Sinä, joka sait mut ihastumaan ja rakastumaan, nauramaan aidosti niin että vatsaan sattui, tuntemaan, että mä oon tärkeä, laitoi viestin. Sulla ei ollutkaan mitään tunteita mua kohtaan. Annoit väärän kuvan ja valehtelit, että pidät musta paljon.
Yksinäisten vuosien jälkeen mä olin kokonaisen kuukauden taivaassa, kunnes rysähdin takaisin tänne yksinäiseen talooni. Yhden viestin voimalla.
Nyt huomaan, että olen ontto. Nousen aamulla, syön joka aamu saman aamupalan, lähden ovesta ulos aina samaan aikaan. Työmatka alkaa tupakalla ja samalla talutan pyörää, minkä jälkeen hyppään satulaan ja lähen ajamaan.
Menen työpaikkaan, josta en välitä. En saa sieltä mitään irti. Firman autolla lähetään työkaverin kanssa ajelemaan kohteisiin puhuen melkein aina samoista asioista kuin edellisinäkin päivinä. Työ on itsenäistä eli yksinäistä. Työpäivän jälkeen menen kotiin, syön ja alan katsoa telkkaria. Menen nukkumaan, nukahdan.
En osaa enää kunnolla keskustella asioista. Jos isolla porukalla käydään keskustelua jään seinäruusuksi ja lopulta huomaan, etten ole sanonut sanaakaan.
Hymyilen, mutta en hymyile. Nauran, mutta en naura. Ontto ja typerä tyttö. Olen yksin ja surullinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi kun ikävää..kirjoitit viisaast itsestäsi......Paitsi että olet "ontto ..typerä tyttö"
"ontto ja typerä" ei näi hyvin pysty kirjoittamaan.....
.
Yksinhän usein vain niin TUNTUU koska voisit hyvin jos elämässäri olisi vaihtelua
Sisältöä ja....Rakkautta..koska tuntuu että sinulla olisi paljon myös sitä ..antaa
Ja sitten se tärkeä sinun pitää kääntää ...KAIKKI ..negatiivi ajattelutapa
Positiiviseksi...
Siihen on menetelmä ...onnistua
Äitin menetys on sanoinkuvaamattoman suuri....Pohjaton suru.....
Itse menetin äitini kesällä ...mikään ei häntä korvaa ..mikään ei lohduta...
Niin kauniita sanoja ei ole....Vain aika parantaa pahimman olon
Äidin menetystä ei koskaan
.
Oletko koskaan ajatellut tehdä suurempaa muutosta ....kuin että vaikka muuttaa
ulkomaille SE tuo paljon sisältöä elämään
itse olen jo asunut paitsi Suomi...4 muussa massa ..enkä koskaan vaihtaisi
sitä elämää muuhun..en sekuntiakaan
.
Muista nyt....Yksin...ja surullinen olet.....mutta koskaan ET ..ole ontto etkä typerä
Ja muista .....kaikki negatiivi voit treenata pois ..tiedän sen ..kun itse niin olen tehnyt..
Mvh/