Olen 18v tyttö. Suurin pelkoni maailmassa on jäädä yksin. Yksin ollessani ajattelen surullisia asioita, minua ahdistaa ja itken paljon. Heti kun mulla on joku kaveri siinä mun vieressä vaikutan maailman iloisimmalta ihmiseltä. Oikeasti mua pelottaa ja sattuu koko ajan.
Aloin 16-vuotiaana seurustelemaan. Poika asui toisella paikkakunnalla ja tutustuin häneen parhaan ystäväni kautta, joka asuu myös kyseisessä kaupungissa. Kaikki viikonloput vietin hänen kanssaan ja poissa kotoa joten menetin kotikaupunkini ystävät melkein kokonaan ja tutustuin poikaystäväni ja parhaan ystäväni tuttaviin. En myöskään ystävystynyt lukiokavereihini koska arkisin oli vaikeuksia löytää yhteistä aikaa heidän kanssaan.
Suhteeni kesti 2.5 vuotta. Se oli ajoittain vaikea ja satutti mua kyllä, mutta silti rakastan tätä poikaa. Hän kuitenkin jätti mut viime viikolla yllättäen. Mulla ei enää ollut ketään muuta kuin poikaystäväni ja paras kaverini joka asuu myös kaukana. Paras kaverini on alkanut seurustelemaan ja siksi ei voi nykyisin kovinkaan usein tulla viikonloppuisin mua moikkaamaan kun hänelläkin on oma elämänsä siellä. Poikaystävä oli mulle kaikki kaikessa ja nyt hän on poissa.
Toinen muutos syksyllä on ollu kun mulle tärkeä äitini muutti ihan toiselle puolelle Suomea. Matkustaminen sinne on kallista ja nään häntä n. Kerran kuussa yhden viikonlopun.
Muutin siskoni kanssa isäni luokse sen takia ja alku sujui ihan hyvin. Nyt kuitenkin yhtenä päivänä isän avovaimo sai kamalan raivokohtauksen ja huusi ettei mua kaivata tänne taloon ja minun pitää muuttaa pois. Hänelle uusioperhe ri näköjään käy. Isä antoi ensin ymmärtää että he eroaisivat, koska ei siitä tule mitään jos ei hyväksy toisen puolison lapsia. Nyt kuitenkin on alkanut näyttää siltä että se olen minä joka laitetaan muuttamaan pois kotoa. Toki olenkin jo siinä iässä, että pian muuttaisin kuitenkin, mutta tuntuu että isä hylkää mut ja valitsee naisystävänsä lapsensa sijaan.
Siskoni ei ole koskaan kotona ja aina jos pyydän häntä viettämään kanssani aikaa hän peruu lopulta lupauksensa. Mulla on täällä kotikaupungissa yksi kaveri ja hänelläkin on ne omat parhaat ystävänsä.
Kohta lukio on ohi ja yritän päästä yliopistoon. Ehkä pääsen ja ehkä saan uusia ystäviä. Mutta jos en pääsekkään.. Yksin muuttaminen tuntuu pahalta kun pelkään yksin oloa. Tosin kotonakaan en voi elää kun äitipuoli tekee siitä niin vaikeaa tuottamalla tahallaan mulle pahaa oloa lisää joka päivä.
Ex-poikaystäväni kotikaupunkiin ei tee mieli mennä enää vaikka siellä mulla on niitä kavereita. Rakastan häntä niin enkä ikinä tule pääsemään yli jos vietän siellä aikaa missä olen hänen kanssaan 2.5 vuotta elänyt.
En tiedä miten jaksan tulla uudestaan ja uudestaan hylätyksi. Äiti muutti pois ja jätti tänne, isä valitsee naisystävänsä ja parhaalle kaverile on nykyään poikaystävä tärkeämpi kuin minä.
Aloin 16-vuotiaana seurustelemaan. Poika asui toisella paikkakunnalla ja tutustuin häneen parhaan ystäväni kautta, joka asuu myös kyseisessä kaupungissa. Kaikki viikonloput vietin hänen kanssaan ja poissa kotoa joten menetin kotikaupunkini ystävät melkein kokonaan ja tutustuin poikaystäväni ja parhaan ystäväni tuttaviin. En myöskään ystävystynyt lukiokavereihini koska arkisin oli vaikeuksia löytää yhteistä aikaa heidän kanssaan.
Suhteeni kesti 2.5 vuotta. Se oli ajoittain vaikea ja satutti mua kyllä, mutta silti rakastan tätä poikaa. Hän kuitenkin jätti mut viime viikolla yllättäen. Mulla ei enää ollut ketään muuta kuin poikaystäväni ja paras kaverini joka asuu myös kaukana. Paras kaverini on alkanut seurustelemaan ja siksi ei voi nykyisin kovinkaan usein tulla viikonloppuisin mua moikkaamaan kun hänelläkin on oma elämänsä siellä. Poikaystävä oli mulle kaikki kaikessa ja nyt hän on poissa.
Toinen muutos syksyllä on ollu kun mulle tärkeä äitini muutti ihan toiselle puolelle Suomea. Matkustaminen sinne on kallista ja nään häntä n. Kerran kuussa yhden viikonlopun.
Muutin siskoni kanssa isäni luokse sen takia ja alku sujui ihan hyvin. Nyt kuitenkin yhtenä päivänä isän avovaimo sai kamalan raivokohtauksen ja huusi ettei mua kaivata tänne taloon ja minun pitää muuttaa pois. Hänelle uusioperhe ri näköjään käy. Isä antoi ensin ymmärtää että he eroaisivat, koska ei siitä tule mitään jos ei hyväksy toisen puolison lapsia. Nyt kuitenkin on alkanut näyttää siltä että se olen minä joka laitetaan muuttamaan pois kotoa. Toki olenkin jo siinä iässä, että pian muuttaisin kuitenkin, mutta tuntuu että isä hylkää mut ja valitsee naisystävänsä lapsensa sijaan.
Siskoni ei ole koskaan kotona ja aina jos pyydän häntä viettämään kanssani aikaa hän peruu lopulta lupauksensa. Mulla on täällä kotikaupungissa yksi kaveri ja hänelläkin on ne omat parhaat ystävänsä.
Kohta lukio on ohi ja yritän päästä yliopistoon. Ehkä pääsen ja ehkä saan uusia ystäviä. Mutta jos en pääsekkään.. Yksin muuttaminen tuntuu pahalta kun pelkään yksin oloa. Tosin kotonakaan en voi elää kun äitipuoli tekee siitä niin vaikeaa tuottamalla tahallaan mulle pahaa oloa lisää joka päivä.
Ex-poikaystäväni kotikaupunkiin ei tee mieli mennä enää vaikka siellä mulla on niitä kavereita. Rakastan häntä niin enkä ikinä tule pääsemään yli jos vietän siellä aikaa missä olen hänen kanssaan 2.5 vuotta elänyt.
En tiedä miten jaksan tulla uudestaan ja uudestaan hylätyksi. Äiti muutti pois ja jätti tänne, isä valitsee naisystävänsä ja parhaalle kaverile on nykyään poikaystävä tärkeämpi kuin minä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ainakin se hyvä tuossa on että ymmärrät tästä lähtien toisia yksinäisiä. Eiköhän melkein jokaisella ole välillä aikoja, että kokee olevansa kuin orpo muukalainen maan päällä. Seurustelu etäännyttää monet sosiaalisista verkostoista. Ei kannattaisi jättää ihmissuhteitaan yhden kortin varaan. Niin se vain monelle käy. Olet sinäkin varmaan laiminlyönyt ystävyyssuhteita kun aloit seurustelemaan.
Kyllä saat uusia ystäviä ja sosiaalisia suhteita.
Aika surullinen tilanne kun perhesuhteet on tollasia... :( Mulla sentään on aika hyvin kaikki kotona vaikkei mun vanhemmat mun henkisestä hyvinvoinnista koskaan oo ollu kiinnostuneita tai mun oman elämän ongelmista...
Oon asunu reilu vuoden yksinkin.. Kyllä mä sen kestin enkä sillon tosiaan mitään valittanut mutta jälkeenpäin voin (itelleni) myöntää että se oli ihan hullua. Oon tyttö 19v ja muutin lukion 3. vuodeksi ja 4. vuoden aluksi yksin. Olin ihan pa ja asuin itsemurhakämpässä. En tahtois liikaa pelotella mut älä ainakaan mihinkään koppiin muuta niinku mä. :) Masennuin. Niinku en ennen jo olis ollu masentunu...
Tiedän että yksinäisyys pelottaa jos ei oo koskaan elämässään yksin ollut.. Oon ekan kommentoijan kanssa samaa mieltä. Kaikki saattaa yhtäkkii tuntuu elämässä vielä paljon pahemmalta mitä se lopulta onkaan... Sulla on sentään vielä ystävä. Ei vain yksi vaan todellakin oo onnellinen koska kaikilla ei oo yhtäkään. (esim. mulla)
Oon ollu jo kauanki yksin mut sitte tapasin yhden pojan... jonka kanssa vähän aikaa sitten erosin ja nyt oon tossa tilanteessa että 0 ystävää mut toivottavasti pääsen yliopistoon ja saan alottaa oman elämäni kaukana täältä. :) Haaveiden varassa elän. Oon optimisti kun on vielä mahdollisuuksia edessä.
Yritä sinnitellä vielä kotona lukio loppuun ellei ihan mahdottomaksi mee. Älä ala haastaa riitaa. Anna sun isän nähdä että kuka on syypää sotaan. Aika käsittämätön ihminen se on jos haluu rikkoo välit lapsensa kanssa jonkun naisen takia... Oot vielä sun vanhemmista riippuvainen. Kelalta saat tukea sen vajaa 200 jos muutat lukioaikana omilleen noin nuorena. Ellet oo rikas niin köyhää tulee olemaan. Sossu varmaan kyllä tukee jos sut oikeen heitetään pois vanhempien luota.
Keskity vaikka nyt kouluun hyvin ja ota sellanen asenne että pääset sitten jatkamaan jossain korkeakoulussa missä sitten haluatkin. Äläkä unohda sitä sun kaveria! Mulla on nyt vielä parin kuukaudenkin jälkeen vielä ikävä exää mutta ero oli meillä yhteinen päätös tavallaan. Pitää hyväksyä vaan se asia. Vanhemmistaan ei ihmiset kyllä yleensä eroa vaikka omilleen muuttavatkin..
Nyt kun mietin niin erosta on jo 3kk... :o aika kuluu.. mietin häntä päivittäin ainakin vähän mutta nyt on jo paljon parempi.. Enemmän on ajatukset tulevassa kuin menneessä:) En vain jaksa enää harmitellakaan, paitsi ehkä iltaisin..
Hei Hylkiö ja Tuntematon potilas!
Ruvetkaapa te kaksi ystäviksi!
Niin voitte yhdessä keksiä jotain hauskaa ja lähteä yhdessä etsimään uusia poikakavereita!
Mutta kun olette löytäneet omat kullat, niin pitäkää keskenänne yllä ystävyyttä jatkossakin!
Kai tuolta 24-kautta saa selville, miten tutustutte, tai laittakaa jompi kumpi osoite tänne.
Kyllä se siitä!
Olette molemmat tarttuneet asiaan jo.
On helppoa ehdottaa tuota...
En niin helposti tutustu toisiin ihmisiin. Haluan olla yksin aika paljon ja tarvitsen omaa tilaa. Toisaalta oikeesti haluan löytää kavereita niin kuin kaikki muutkin... Jotenkin netin kautta tutustuminen tuntuu vaikealta... En ole niin spontaani. Tiedän, kuulosti tyhmältä...
Tuntuu vain siltä, että netissä on ihan yhtä helppo aloittaa kuin lopettaakin keskustelu toisen ihmisen kanssa. Ketään ei oikeasti kiinnosta mikään kun kukaan ei odota mitään. En tahallani halua verrata ketään mihinkään chat-palstan massaan. Tuntuu vain aika pieneltä se mahdollisuus löytää kaveri täältä. Oon optimisti, paitsi tässä asiassa. :) Ei täysin mahdoton ajatus, mutta silti... Musta on helpompi jutella kasvotusten, se on jotenkin rehellisempää ja välittömämpää.
Asun luultavasti myös toisella puolella maata? Eräässä tuppukylässä asustan mutta Turkuun toivon muuttavani.
Sekä aloittaja että nimimerkki tuntematon potilas: jos pääsette yliopistoon, todennäköisesti löydätte ystäviä. Ainakin itselleni kävi niin. Parhaat ystäväni sain juuri opiskeluaikoina. Joten kyllä se teiltäkin onnistuu.
"Yksin ollessani ajattelen surullisia asioita, minua ahdistaa ja itken paljon. Heti kun mulla on joku kaveri siinä mun vieressä vaikutan maailman iloisimmalta ihmiseltä. Oikeasti mua pelottaa ja sattuu koko ajan. "
Tämä vaikutti aika pahalta. Voisitko kokeilla jotain läheisriippuvaisten tukiryhmää? Googleta "irti läheisriippuvuudesta", löydät kirjoja ja ohjeita.