Mä oon tällä hetkellä 17v. Seurustelen mua vanhemman miehen kans ja ollaan kihloihin menossa. Sain tossa vähäsen aikaa sitten tietää et oon raskaana. Siis raskaana, sehän tuntu mahottomalta.. Mä en halunnu lasta, ei musta oo äidiks.. Koulut kesken, ei mitään kokemusta, äiti tappais mut jos sais tietää.. Mä olin niin aborttia vastaan, siis pelkästään henkilökohtasesti. Mulla ei oo mitään sitä vastaan jos ihminen tekee abortin, mut itelleni mä en sitä suostu tekeen.
Mä tulin kuitenkin tilanteen eteen jossa mä jouduin miettimään elämääni uudestaan. Miettiin niitä periaatteita jokka olin ittelleni asettanut. Tuntu pahalta miettiä sitä et mä oon ny lopöuelämäkseni sidottu johkun, mä jouduin koko loppuelämäni pitään huolta lapsesta, vaikka itekki oon sellanen. Olin tosi sekasin. ja ennen tätä "kauheeta" mun elämä oli muutnekin aikas rikki. Mä join tosi usein.. (n. 3kertaa viikossa) Ja se laps oli jo melkein toisella kuulla, joten se oli ollut mun mahassa silloin ku join ja poltin tupakkia melkein askin päivässä.
Mä tein kuitenkin sellaisen ratkasun et mä pidän sen lapsen. Jokaisella lapsella pitäs olla oikeus syntymään ja rakkauteen. Mä päätin sen niin.. Mä rupesin ihan oikeesti rakastaan sitä lasta, stiä pientä ihmistä mun kohdussa.. Mä suunnittelin kaiken.. Ja mä ihan oikeesti tunsin sitä kohtaa sellasta äidin rakkautta ja halua kasvattaa se ja rakastaa sitä ihan hirveesti.. Mä lopetin juomisen ja polttamisen heti.. Mä hyväksyin sen et mun koulut jäis kesken ja et mä jatkaisin sit koulua sen jälkeen ku mun oma vauva olsi taroeeks vanha päiväkotiin..
... Mut sit taphatu jotain.. Tapahtu jotain ihan hirveetä.. ..Mä sain keskenmenon.. Mun koko mialma romahti.. Mä mietin nytten et mistä kaikesta mä jän paitsi. Mä en koskaan saa nähdä minkä näkönen siitä mun lapsesta olsi tullut. Mä en koskaan saa leikkiä sen kans, en viedä sitä tarhaan ja ekana päivänä kouluun. Mä en saa pitää siät sylissä ja antaa sille ihanaa nimee. Mä en saa sanoo sille et mä rakastan sitä enkä mitään muutakaan. Mulla on sisällä niin tyhjä olo et mä en tie mitä mä tekisin..
Mut tää mun periaate mitä mä ny ajan takaa on, et tää tyhjä olo on ihan hirvee, mut mä kuvittelen et aika monella abortin tekijällä on sisällä saman lainen olo kun mulla. Nekin on menettäny lapsen, niillä on sellanen tyhjä kohta sydämessä.. Ne on vaan "omakätisesti" menettänyt sen lapsen, mut menettänyt kuitenkin. Jokaisella on täysin painava syy sihhen et tekee abortin. Mun käsitys abortista muuttu.. MÄ en oo nenää sitä vastaan. Mä elän ny sellasta "tyhjää" elämää.. En tie enää et mtiä mun pitäs tehä. Kaikki tuntuu nini tyhjältä ja raskaalta.. Mut voin sanoo et eikös jokaisesta abortin tekijästä tunnu samalta?? Musta tuntuu nyt et mä oon tappanu oman lapseni.. Mä join, mä poltin.. Mä en tienny lapsesta, mut.. Ja sitä iltana ku se keskenmeno tapahtu mut puristettiin takaapäin kaksinkäsin kohdun kohalta.. (meinasin tukehtua, ni se ote otettiin sitte käyttöön, ku ei se ottaja tienny et oon raskaana) Mut mä kerroin tän tänne sen takia et mä halun et te rupeette ajatteleen... ja mä sanon viä kerran et ää aisa ei ny välttämättä kuulu tänne... mut kirjotin sen tänne kuitenkin..
Mä tulin kuitenkin tilanteen eteen jossa mä jouduin miettimään elämääni uudestaan. Miettiin niitä periaatteita jokka olin ittelleni asettanut. Tuntu pahalta miettiä sitä et mä oon ny lopöuelämäkseni sidottu johkun, mä jouduin koko loppuelämäni pitään huolta lapsesta, vaikka itekki oon sellanen. Olin tosi sekasin. ja ennen tätä "kauheeta" mun elämä oli muutnekin aikas rikki. Mä join tosi usein.. (n. 3kertaa viikossa) Ja se laps oli jo melkein toisella kuulla, joten se oli ollut mun mahassa silloin ku join ja poltin tupakkia melkein askin päivässä.
Mä tein kuitenkin sellaisen ratkasun et mä pidän sen lapsen. Jokaisella lapsella pitäs olla oikeus syntymään ja rakkauteen. Mä päätin sen niin.. Mä rupesin ihan oikeesti rakastaan sitä lasta, stiä pientä ihmistä mun kohdussa.. Mä suunnittelin kaiken.. Ja mä ihan oikeesti tunsin sitä kohtaa sellasta äidin rakkautta ja halua kasvattaa se ja rakastaa sitä ihan hirveesti.. Mä lopetin juomisen ja polttamisen heti.. Mä hyväksyin sen et mun koulut jäis kesken ja et mä jatkaisin sit koulua sen jälkeen ku mun oma vauva olsi taroeeks vanha päiväkotiin..
... Mut sit taphatu jotain.. Tapahtu jotain ihan hirveetä.. ..Mä sain keskenmenon.. Mun koko mialma romahti.. Mä mietin nytten et mistä kaikesta mä jän paitsi. Mä en koskaan saa nähdä minkä näkönen siitä mun lapsesta olsi tullut. Mä en koskaan saa leikkiä sen kans, en viedä sitä tarhaan ja ekana päivänä kouluun. Mä en saa pitää siät sylissä ja antaa sille ihanaa nimee. Mä en saa sanoo sille et mä rakastan sitä enkä mitään muutakaan. Mulla on sisällä niin tyhjä olo et mä en tie mitä mä tekisin..
Mut tää mun periaate mitä mä ny ajan takaa on, et tää tyhjä olo on ihan hirvee, mut mä kuvittelen et aika monella abortin tekijällä on sisällä saman lainen olo kun mulla. Nekin on menettäny lapsen, niillä on sellanen tyhjä kohta sydämessä.. Ne on vaan "omakätisesti" menettänyt sen lapsen, mut menettänyt kuitenkin. Jokaisella on täysin painava syy sihhen et tekee abortin. Mun käsitys abortista muuttu.. MÄ en oo nenää sitä vastaan. Mä elän ny sellasta "tyhjää" elämää.. En tie enää et mtiä mun pitäs tehä. Kaikki tuntuu nini tyhjältä ja raskaalta.. Mut voin sanoo et eikös jokaisesta abortin tekijästä tunnu samalta?? Musta tuntuu nyt et mä oon tappanu oman lapseni.. Mä join, mä poltin.. Mä en tienny lapsesta, mut.. Ja sitä iltana ku se keskenmeno tapahtu mut puristettiin takaapäin kaksinkäsin kohdun kohalta.. (meinasin tukehtua, ni se ote otettiin sitte käyttöön, ku ei se ottaja tienny et oon raskaana) Mut mä kerroin tän tänne sen takia et mä halun et te rupeette ajatteleen... ja mä sanon viä kerran et ää aisa ei ny välttämättä kuulu tänne... mut kirjotin sen tänne kuitenkin..
Vastaukset 2
Vanhimmat
oon pahoillani
Olen tehnyt kaksi aborttia , lääkkellisesti molemmat. Kun tein ensimmäisen olin 17 enkä asiaa sen kummemmin ajatellut ja yritin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se ei onnistunut sillä minusta tuli erittäin ahdistunut ja elämäni luisui alamäkeä. Päätin etten ikinä enää tekisi tätä itselleni enkä tuleville lapsilleni...mutta toisin kävi . Nyt 19 vuotiaana tein toisen abortin kuukausi sitten sydän verellä. Tein sen painostuksen alaisena...Nyt kadun sitä etten vaan paennut jonnekin ja tehnyt sitä lasta koska kerkesin rakastumaan siihen ja miettimään juuri kaikkia niitä asioita mitä itsekin olet miettinyt. Mutta se oli onni onnettomuudessa että sinulle tuli keskenmeno. Ei ainakaan syyllisyys paina. Kaikkea hyvää sinulle ja ennenkaikkea taivaan isän siunausta