Kamala olo

En osaa selittää tätä hyvin, mut yritän. Mulla on ailahtelevat tunteet ja käyttäytymismallit jossain määrin. Ja nyt on vallalla koko ajan tunne siitä, että elämän kärsimyksistä on saatu iha tarpeeks jo ja koska on oltava muitten vuoks elos, "mun pitää saada enemmän ja useammin apua", tai ei oo reiluu kenenkään vaatii mua kitumaan täällä.

Käyn terapiassa, mutta muun ajan oon pohjattoman yksin mun tunteitten kanssa. Terapiassa saan hyviä tietopaketteja ja ohjeita mun traumanjälkeisiin tunteitten heilahtelevuuksiin liittyen, mut ne ohjeet ei täs asias auta. Tekee mieli suorastaan kiljua apua, kun olo on niin usein sellanen, et mä en jaksa yrittää enää yhtään tulla tunteitteni kanssa toimeen. Ja itsemurhaakaan ei sais tehä silti.

Mua ärsyttää, miksi juuri mulle on langennu nää psyykkiset ongelmat, joista kärsin todella. Ja sit harmittaa, ettei ollu aiemmin tietoa avun hakemisesta ja oon joutunu niin kovin kauan sinnittelee. Terapeuttini sanoi, et yläasteella jos oisin saanu apuu ja mun tilanne ois kokonaisuudessaan kuultu, mut ois ehkä lähetetty sairaalaan, sillä olin jo suunnitellu itsemurhan valmiiksi. Voi että ku ilman mitään häpeää ja syyllisyyttä pääsis tilanteeseen, et joku ois koko ajan tolleen vuorokauden ympäri valmiina auttamaan.

Nykyään itsemurhan toteuttaminen tuntuu vaan vielä kamalammalta ja syyllisemmältä, koska terapeutti koittaa auttaa ja mun mieliala ei oo koko ajan ihan huono, mitä se oli ennen hoitoon pääsyä. Silti olo on tuskallinen.