Olen ajautunut nurkkaan, vaikka kuinka järjevästi olen yrittänyt elää. Tämä on nyt yritys, josko löytyisi saman asioita kokeita ihmisiä, tai muita hyväntahtoisia ihmisiä, joilla riittää fiksuja neuvoja.
Olen lähtöisin vähän ongelmallisesta perheestä, jossa jouduin elämään henkisen väkivallan, vähättelyn ja tunteiden laiminlyönnin keskellä. Olin aina arka lapsi ja saatiin veljeni kanssa aina kuulla, kuinka huonoja lapsia olemme. (Josta muuten tuli mieleen, miksi täällä Suomessa on oikeasti niin negatiivinen asenne lapsia kohtaan? Miksi on hyväksyttävää haukkua lapsiaan kilpa? Miksi Suomen kielessä on niin monta alentavaa ilmaisua lapselle (kakara, kersa, pentu, penikka, ipana, ketale))?
Varhaisteini-iässä tulin koulukiusatuksi, koska olin aina niin arka ja kuuliainen, suoritin koulutehtäväni viimeisen päälle suoriutuen aina luokan parhaana, se taas johtui siitä että se oli mun keino hakea hyväksyntää ja arvostusta vanhemmiltani. Opetus oli silloin jaettu kahteen osaan, josta toisessa ryhmässä kiusausta ja eristämistä tapahtui, toisessa olin "normaali" kavereideni seurassa. Salasin ja häpesin, ja kerroin asiasta vasta peruskoulun päätyttyä. Se oli armottoman raskasta aikaa.
Näistä sitten aloin oireilla vakavasti jo 14-vuotiaana. Masennuin ja olin itsetuhoinen, mutta vastustin hoitoonmenoa. Hoidon piiriin päädyin vasta 16-vuotiaana uniongelmien kautta. Noihin aikoihin aloitin seurustelusuhteen, mikä toi "normaalin" elämän koskestusta, ja jatkui pitkälle yliopisto-opintoihin. Olin edelleen hyvin epävarma, uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa, mutta löysin muutaman ystävyyssuhteen uudelta paikkakunnalta. Suhde kuitenkin aikanaan päättyi, ja päätin samantien lähteä kokeilemaan onneani muuttamalla pois maasta. Vuoden olin vaihto-oppilaana ja toisen tein opinnäytetyötä toisessa maassa, pakeneminen ja uusien ärsykkeiden löytäminen tuntui helpottavan oireita. Ystävyyssuhteita tuli ja meni, hain aina uutta miestä paikkaa täyttämään ja eläminen oli sinänsä helpompaa.
Tähän mennessä olin Suomessa asuessani kolunnut lukuisat eri psykologit, psykiatrit, erikoissairaanhoitajat ja lääkärit sekä ollut kahdessä eri terapiajaksossa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. En osaa avautua, eivätkä ammatiauttajat kuitenkaan tuntuneet kovin motivoituneilta todella "parantamaan", joten lähinnä neuvottomana heidän vastaanotoillaan istuin.
Ulkomailla kuitenkin äkillisesti sairastuin, jouduin hätäleikkaukseen ja melko yksin makasin sairaalasängyssä kivuissa ja mahdollisen syöpäepäilyn kanssa. En jaksanut pitää pokerinaamaa siinä tilanteessa, jolloin yhteisymmärryksessä juttelin tunnin uuden psykiatrin kanssa, mutta tällä kertaa ehkä hieman eri lähtökohdissa (sairaalasängyssä ja selätettynä). Jälkikäteen hänen raportistaan luin, että hän epäili minulla olevan epävakaa persoonallisuushäiriö. Aluksi sitä kovin kummeksuin, miksi koskaan aiemmin en siihen lukuisista hoitokontakteista huolimatta ollut törmännyt, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu selittävän monia asioita. Kuten arvottomuude tunteen, ainaisen menettämisen ja hylkäämisen pelon, ihmisten idealisoinnin tai väheksynnän.
Nyt olen takaisin Suomessa ja yritän viedä opinnot loppuun, mutta jaksaminen katkeilee. Täällä olevat ystäväni eivät suoranaisesti toivottaneet minua tervetulleeksi, vaan olivat varautuneita, ja jälkikäteen sain kuulla että ongelmia on kimmonnut omasta käyttäytymisestäni - siitä, etten kestä kritiikkiä ("et kestä sitä, ettet ole täydellinen"), ja siitä, että väheksyn ihmisiä. Todellisuudessa näen itseni kelpaamattomana ja yksikin kommentti voi toimia osoituksena, etten ole ansainnut paikkaani tässä maailmassa, mutta näin ei taida asia aina tulla ulos.
Toisinsanoen, nyt olen neuvoton, tuskainen ja hyvin yksin. Tunnen suurta epäonnistumista, kun en jaksa elää kuten normaali ihminen. Avun piiriin olen hakeutumassa (mutta voi että, kuinka se on saamattomalle ihmiselle niin hankalaa). Toisaalta olen osannut ylläpitää kulissia menestyvästä opiskelijasta akateemisella uralla ja tytöstä, joka on löytänyt intohimonsa tanssista - sitä kai suuren osan ajasta olenkin, ja jonkinlaisella itsevarmuudella - mutta toisaalta rikkoudun aika-ajoin palaksi, ja liitoskohta näiden kahden persoonan välillä on kummallinen. Tätä se epävakaa persoonallisuus kai on, mutta ihmettelen, mikseivät lukuiset hoitokontaktit ole ymmärtäneet sitä aiemmin, saati osanneet hoitaa.
Haluaisin kuulla samanlasia kokemuksia, kommentteja, neuvoja, mitä vaan. Tai löytää vertaistukea, sillä osaan olla myös antavana osapuolena. Tai ystävän, joka tietää kaiken tämän minusta jo etukäteen, sillä nämä asiat ovat liian kuormittavia asioista kokemattomille ihmisille.
Olen lähtöisin vähän ongelmallisesta perheestä, jossa jouduin elämään henkisen väkivallan, vähättelyn ja tunteiden laiminlyönnin keskellä. Olin aina arka lapsi ja saatiin veljeni kanssa aina kuulla, kuinka huonoja lapsia olemme. (Josta muuten tuli mieleen, miksi täällä Suomessa on oikeasti niin negatiivinen asenne lapsia kohtaan? Miksi on hyväksyttävää haukkua lapsiaan kilpa? Miksi Suomen kielessä on niin monta alentavaa ilmaisua lapselle (kakara, kersa, pentu, penikka, ipana, ketale))?
Varhaisteini-iässä tulin koulukiusatuksi, koska olin aina niin arka ja kuuliainen, suoritin koulutehtäväni viimeisen päälle suoriutuen aina luokan parhaana, se taas johtui siitä että se oli mun keino hakea hyväksyntää ja arvostusta vanhemmiltani. Opetus oli silloin jaettu kahteen osaan, josta toisessa ryhmässä kiusausta ja eristämistä tapahtui, toisessa olin "normaali" kavereideni seurassa. Salasin ja häpesin, ja kerroin asiasta vasta peruskoulun päätyttyä. Se oli armottoman raskasta aikaa.
Näistä sitten aloin oireilla vakavasti jo 14-vuotiaana. Masennuin ja olin itsetuhoinen, mutta vastustin hoitoonmenoa. Hoidon piiriin päädyin vasta 16-vuotiaana uniongelmien kautta. Noihin aikoihin aloitin seurustelusuhteen, mikä toi "normaalin" elämän koskestusta, ja jatkui pitkälle yliopisto-opintoihin. Olin edelleen hyvin epävarma, uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa, mutta löysin muutaman ystävyyssuhteen uudelta paikkakunnalta. Suhde kuitenkin aikanaan päättyi, ja päätin samantien lähteä kokeilemaan onneani muuttamalla pois maasta. Vuoden olin vaihto-oppilaana ja toisen tein opinnäytetyötä toisessa maassa, pakeneminen ja uusien ärsykkeiden löytäminen tuntui helpottavan oireita. Ystävyyssuhteita tuli ja meni, hain aina uutta miestä paikkaa täyttämään ja eläminen oli sinänsä helpompaa.
Tähän mennessä olin Suomessa asuessani kolunnut lukuisat eri psykologit, psykiatrit, erikoissairaanhoitajat ja lääkärit sekä ollut kahdessä eri terapiajaksossa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. En osaa avautua, eivätkä ammatiauttajat kuitenkaan tuntuneet kovin motivoituneilta todella "parantamaan", joten lähinnä neuvottomana heidän vastaanotoillaan istuin.
Ulkomailla kuitenkin äkillisesti sairastuin, jouduin hätäleikkaukseen ja melko yksin makasin sairaalasängyssä kivuissa ja mahdollisen syöpäepäilyn kanssa. En jaksanut pitää pokerinaamaa siinä tilanteessa, jolloin yhteisymmärryksessä juttelin tunnin uuden psykiatrin kanssa, mutta tällä kertaa ehkä hieman eri lähtökohdissa (sairaalasängyssä ja selätettynä). Jälkikäteen hänen raportistaan luin, että hän epäili minulla olevan epävakaa persoonallisuushäiriö. Aluksi sitä kovin kummeksuin, miksi koskaan aiemmin en siihen lukuisista hoitokontakteista huolimatta ollut törmännyt, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu selittävän monia asioita. Kuten arvottomuude tunteen, ainaisen menettämisen ja hylkäämisen pelon, ihmisten idealisoinnin tai väheksynnän.
Nyt olen takaisin Suomessa ja yritän viedä opinnot loppuun, mutta jaksaminen katkeilee. Täällä olevat ystäväni eivät suoranaisesti toivottaneet minua tervetulleeksi, vaan olivat varautuneita, ja jälkikäteen sain kuulla että ongelmia on kimmonnut omasta käyttäytymisestäni - siitä, etten kestä kritiikkiä ("et kestä sitä, ettet ole täydellinen"), ja siitä, että väheksyn ihmisiä. Todellisuudessa näen itseni kelpaamattomana ja yksikin kommentti voi toimia osoituksena, etten ole ansainnut paikkaani tässä maailmassa, mutta näin ei taida asia aina tulla ulos.
Toisinsanoen, nyt olen neuvoton, tuskainen ja hyvin yksin. Tunnen suurta epäonnistumista, kun en jaksa elää kuten normaali ihminen. Avun piiriin olen hakeutumassa (mutta voi että, kuinka se on saamattomalle ihmiselle niin hankalaa). Toisaalta olen osannut ylläpitää kulissia menestyvästä opiskelijasta akateemisella uralla ja tytöstä, joka on löytänyt intohimonsa tanssista - sitä kai suuren osan ajasta olenkin, ja jonkinlaisella itsevarmuudella - mutta toisaalta rikkoudun aika-ajoin palaksi, ja liitoskohta näiden kahden persoonan välillä on kummallinen. Tätä se epävakaa persoonallisuus kai on, mutta ihmettelen, mikseivät lukuiset hoitokontaktit ole ymmärtäneet sitä aiemmin, saati osanneet hoitaa.
Haluaisin kuulla samanlasia kokemuksia, kommentteja, neuvoja, mitä vaan. Tai löytää vertaistukea, sillä osaan olla myös antavana osapuolena. Tai ystävän, joka tietää kaiken tämän minusta jo etukäteen, sillä nämä asiat ovat liian kuormittavia asioista kokemattomille ihmisille.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Unohtui mainita, mikäli siitä on jotain merkitystä, niin olen parikymppinen nainen.
Luulisin, että ongelmana aikaisempien hoitokontaktiesi kanssa on ollut toisaalta niiden lukuisuus ja toisaalta se - kuten itse sanoitkin - ettet ole osannut avautua. Terapeutin tms. ja asiakkaan välinen suhde on kuin mikä tahansa ihmissuhde siinä että keskinäinen vuorovaikutus ja luottamus ovat edellytyksenä suhteen toimivuudelle. Jos hoitokontakti on vaihtunut jatkuvasti, olettaisin että sinun on ollut vaikeata päästä sellaiseen mielentilaan, jossa voisit sanoa edes sen että sinun on vaikea kertoa asioistasi. Siitä on sitten seurannut se että koet jääneesi ilman apua, mikä on ymmärrettävää, sillä hoitohenkilökunnan on aika vaikea auttaa jos he eivät tiedä mihin ongelmaan sitä apua kaivataan.
Kun seuraavan kerran menet terapiaan, lääkärille yms., sinun ehkä kannattaisi ottaa mukaasi lappu jossa on vaikka ranskalaisilla viivoilla tiivistelmä tilanteestasi, niin että jos puhuminen alkaa tuntua liian vaikealta, voit pyytää lääkäriä lukemaan lapun. Niin, ja se luottamus - kyllä se sieltä syntyy kun sille vaan on aikaa. Olen itse hyvin varautunut, ja oma terapeuttini sanoi kerran että meillä meni noin vuosi ennen kuin aloimme puhua mistään minun aloitteestani. Voihan se olla että sinäkin huomaat pystyväsi puhumaan asioista kun tunnet olosi turvallisemmaksi pysyvässä hoitosuhteessa.
Sinulla tuntuu kuitenkin olevan melko iso osuus elämästäsi ihan palkitsevaa kuten tanssiharrastus ja opiskelu. Sinun ehkä kannattaisi keskittyä niihin, ja yleensäkin kaikkeen, missä koet olevasi hyvä.
Minulla on myös tuo kokemus, että ulkomailla oli tavallaan helpompi elää kuin Suomessa.
Minua kiinnostaisi vaihtaa ajatuksia kanssasi enemmänkin, jos niin haluat. Vaikka sähköpostilla. Olen jo jonkin verran elämää nähnyt ja saattaisin osata avata sinulle uusia näkökulmia.
Kannattaa varoa näillä sivuilla olevia miehiä, jotka haluaa "auttaa".
Varsinkin, kun osaa olla "antavana" osapuolena...
Omaan kyllä kriittisen ajattelun ja (tähän mennessä) olen osannut välttää noita "petollisia miehiä". Ne on kuitenkin aika helppo bongata, kun eivät ole siitä fiksuimmasta päästä (anteeksi).
Toki toivon uusia sähköpostikontakteja, joten voin vastata, jos annat sähköpostin.
No itseasiassa kaksi aiempaa terapiajaksoani olivat molemmat yli vuoden kestäviä, toinen parikin vuotta, mutta niistä ei tuntunut olevan muuta apua, kuin perusjaksamisen ylläpitäminen. Toisaalta, kukaan heistä ei koskaan edes maininnut mistään persoonallisuushäiriöstä, joten josko sitten jäin ilman oikeaa ymmärrystä. Muutenkin haluan ajatella asioita loogisesti ja matemaattisesti, ja en vielä vaan osaa vastata terapeuttien "puhu jotain" -toimintatapaan.
Hoitoonpääsy tuntuu kans nyt vaikealta, vapaita aikoja on vasta kuukauden päästä tai helmikuussa.
Tuo, että haluat ajatella asioita loogisesti ja matemaattisesti, saattaa viitata siihen, että pyrit kaikin voimin pitämään ajatuksesi ja muunkin elämäsi tiukassa järjen kontrollissa. Ehkä sinulle tekisi hyvää joskus vähän löysätä kontrollia ja kuulostella, miltä sinusta ihan oikeasti tuntuu. Sekä myös opetella vähitellen erittelemään ja sanoittamaan tuntemuksiasi. Tunteilla on kuitenkin hyvin suuri vaikutus elämänlaatuumme, ja jos niitä koettaa painaa näkymättömiin, ne saattavat aiheuttaa epämääräistä pahaaoloa ja jopa fyysisiä oireita. Miltä tällaiset ajatukset tuntuvat sinusta?
No se onkin ollut mun selviytymiskeino tähän mennessä, että yritän pitää asiat loogisessa järjestyksessä. Eihän se työkalu yksinään tietenkään riitä. Kontrollin höllääminen on kauhean vaikeaa, koska se vaatisi vastaanottavan ihmissuhteen. Tähän mennessä mulla on ollut kokemus, ettei nykyiset ihmissuhteet haluaisi ottaa raskaita tunteita kontolleen. Miten sitä muka voi sairastunut kenellekään kertoa esim. että ajatus itsemurhasta liikkuu mielessä päivittäin? Ei kukaan sellaista kestä. Pari kertaa mut on näpäytetty takaisin omien rajojeni taakse, ja en sitten halua näillä asioilla ketään kuormittaa, kun varsinaista avointa kättäkään ole tarjottu. Toisinsanoen, en ole tainnut koskaan oppia puhumaan tunteista. Tietenkin se on äärimmäisen raskasta, kun ei ole ketään johon todellisen hädän aikana turvautua.
Sen lisäksi, jos edes yritän puhua tai jos keskustelu muuten kääntyy mulle arempiin aiheisiin, niin mut valtaisi tahtomaton itkeminen ja vapina, ja aika paljon olen käyttänyt energiaa tuollaisten tilanteiden poissapitämisestä, Se on varmaan lähtöisin myös lapsuusta, missä muuten sai näpeille, mutta en ole sitä vieläkään osannut korjata. Enkä tiedä miten.
Niin, vastaanottava ihmissuhde on ymmärrettävästi välttämätön, jotta voisi kunnolla näyttää tunteet. Oletko harkinnut esim. vapaaehtoistyöhön hakeutumista? Sieltä voisi, itse palkitsevan työn lisäksi, löytää samanhenkisiä ihmisiä ja kukaties avautumisen mahdollistaviakin.
Itsemurha-ajatuksista sen verran, että omissa sukulaisissani on esimerkkejä sekä itsemurhaa yrittäneistä että myös siinä onnistuneista. Äidinisä, äiti, eno, äidin sisko, äidin siskon tytär. Joten esikuvia olisi, jos sellaista ratkaisua harkitsisin. Mutta ei minusta olisi siihen, koska ajatus totaalisesta olemattomuudesta on kertakaikkiaan sietämätön minulle. Tai kukapa tietää, vaikka itsensä tapettuaan joutuisikin ojasta allikkoon ja entistä vaikeampiin oloihin? Mutta tämä on osittain mustaa huumoriani, joten tarkoitukseni ei ole masentaa lisää.
Ihmissuhteiden rakentaminen on niin vaikeaa. Mulla on jotkut asetukset sekaisin päässä, kun suomalaisiin tutustuminen tuntuu niin hankalalta, mutta heti kieltä vaihdettaessa alkaa asiat sujumaan paljon paremmin (luulen, että tää johtuu siitä, että lapsuudessa mut tunnekasvatti Kauniit ja rohkeat, eikä niinkään vanhemmat. :D)
No, tuota kuoleman jälkeisen argumenttia kuulee kyllä usein, mutta se ei mun tieteistyneeseen maailmankatsomukseen oikein sovi, niin en sitä oikein osaa pelätä. Ainoastaan vaikeaa vammautumista sekä sukulaisille ja ystäville jäävää taakkaa. En ole mikään impulsiivinen, nämä asiat ovat jo vuosikymmenen vanhoja, mutta ajoittain kipu kyllä yltyy sietämättömäksi, eikä tähän asiaan tunnu edes auttavan ikä tai iän tuoma viisaus.
Tuon saman, nimittäin että helpompi kommunikoida muulla kielellä kuin suomeksi, huomasin minäkin silloin aikoinaan. Voisitko ajatella kouluttautuvasi alalle, jolla voisit hankkiutua pitemmäksi aikaa ulkomaille töihin? Se saattaisi auttaa elämääsi aimo askeleen eteenpäin.