Matkustin eilen busseilla Helsingissä. Tavoitteeni oli ehtiä perille ennen viraston sulkeutumisaikaa. Katsoin lakonajan reittioppaasta, miten pääsisin perille. Ehdotetut yhteydet olivat kaikki vaihtoyhteyksiä. Valitsin niistä keskimmäisen, jolloin minun olisi pitänyt olla perillä 15 minuuttia ennen virastoajan päättymistä.
Menin reittioppaan neuvon mukaisesti pysäkille odottamaan. Bussi ei tullut ajallaan. Odotin melkein kymmenen minuuttia jäätävässä viimassa varsin kevyellä vaatetuksella; olihan tarkoitukseni vain käväistä virastossa.
Lopulta bussi tuli ja pääsin sisälle. Bussissa oli mukavan lämmintä. Lämmöstä saikin nauttia pitkään, sillä kuljettajan ajaminen tuntui tarkoituksellisen hitaalta. 40 km/h rajoitusalueella kuljettaja jätti kymmenien metrien välimatkan edelliseen autoon ja ajoi tarkoituksella kahtakymppiä ilmeisesti pyrkien näin jäämään punaisiin valoihin siinä kuitenkaan onnistumatta. En seurannut koko ajan liikennettä, mutta edellä kerrotun panin merkille siinä vaiheessa, kun kyyti alkoi tuntua poikkeuksellisen hitaalta.
Vaihtopysäkille saapuessamme sain huomata vaihtoyhteyteni lähteneen juuri pysäkiltä. Jäin pysäkille värjöttelemään ja totesin, että linjan vuoroväli on 20 minuuttia, mikä ei riitä.
Aika kului odotellessa ja joukkoliikenteen surkeutta sadatellessa. Sitten pysäkille tuli yhtäaikaa kolme bussia. Kaksi ensimmäistä olivat tarpeettomia, kolmas taas näytti numeroltaan melkein samalta kuin vaihtoyhteyteni. Tässä bussissa oli myös määränpäänäyttö, mutta sitä en nähnyt, koska kuljettaja oli ängennyt bussin viiden sentin päähän edellisestä. Määränpäänäyttöä ei ollut sivulla. Menin ko. bussiin, koska muistelin sen menevän samaa reittiä kuin vaihtoyhteyteni oli mennyt (ennen aikojaan muuten).
Tämäkin bussi kulki tuskallisen hitaasti ja oli sen lisäksi tupaten täynnä. Hidasta kulkua ei aiheuttanut kuljettaja vaan liikenneruuhka. Tässä vaiheessa oli kuitenkin vielä toivoa ehtiä.
Bussi ajoi tuttua reittiä, mutta kääntyikin lopulla siltä pois. Painoin STOP-nappia heti tämän huomattuani, minkä jälkeen seurasi tietenkin yksi pääkaupunkiseudun pisimmistä pysäkinväleistä.
Bussista ulos päästyäni huomasin tien toisella puolella bussin, joka meni määränpäähäni. Tässä vaiheessa oli vielä melkein viisi minuuttia viraston sulkeutumiseen. Bussi kaasutti eteenpäin, mutta tiesin edellisessä risteyksessä olleen pitkän ruuhkan, johon bussi jäisi. Oli siis mahdollista ehtiä tähän bussiin.
Panin juoksuksi liukkaalla ja osittain pimeällä jalkakäytävällä kylmässä pakkasviimassa vaatetuksessa, jonka olin suunnitellut enintään parin minuutin pysäkillä odottelua varten. Onneksi näin tavoittelemani bussin jo seisovan liikennevaloissa pitkän jonon perässä. Tuntui, että ehtimismahdollisuuksia olisi vielä.
Juostessani huomasin, miten autosta katsottuna lyhytkin matka tuntuu erittäin pitkältä, kun on pantava monoa toisen eteen. Samalla suututti pilalle mennyt vaihtoyhteys, ensimmäisen bussin hidastelu, vaihtoyhteyden meneminen ennen aikojaan ja koko joukkoliikennejärjestelmä sekä kuljettajien lakko, mikä arvatenkin lisäsi ruuhkia. Tästä syystä myös alun perin valitsin kulkuvälineeksi bussin oman auton sijaan; en halunnut kuluttaa bensiiniä ruuhkassa vaan mennä bussilla sujuvasti, vaikka se on normaalistikin hitaampaa ja kalliimpaa kuin yksityisautoilu. Tällaista siis mietin juostessani.
Arvaatte varmaankin, mitä tapahtui ollessani noin 150 m päässä risteyksestä. Bussin suunnalle tuli vihreä valo ja jono lähti liikkeelle. Arvelin kuitenkin bussin jäävän seuraaviin valoihin. Näin olisi käynytkin, ellei bussi olisi ajanut selvästi päin punaista valoa. Kun vielä risteyksen jälkeiseltä pysäkiltä kukaan ei halunnut kyseiseen bussiin, hävisi se lopullisesti näkyvistäni.
Kävelin loppumatkan pysäkille. Juoksumatkan ansiosta vain päätä ja käsiä paleli. Katsoin, milloin tulisi seuraavia busseja. Ei tietenkään mitään tarpeeksi ajoissa. Lähdin suutuksissani kävelemään eteenpäin. Saavuin viraston lukitun oven eteen neljä ja puoli minuuttia sulkemisajan jälkeen. Teki mieli rikkoa ikkuna, mutta maltoin mieleni.
Lähdin takaisin bussipysäkille odottamaan kyytiä kotiin. Kymmenen minuutin lisäpalelun jälkeen tuli täpötäysi bussi, johon astuin. Onneksi sama matkakorttileima kelpasi vielä. Tässä vaiheessa palelu oli jo unohtunut ja harmittelin (pienehköä) rahallista vahinkoa, joka myöhästymisestä seuraa. Päätin, etten enää tee koskaan mitään matkaa joukkoliikenteellä. Vuosikausia olen tukenut periaatteesta julkisia kulkuvälineitä. Tämänkaltaisia - ja muitakin - pettymyksiä on tullut useita, mutta en ole viitsinyt niistä kirjoittaa, koska niihin ei ole aikaisemmin liittynyt rahallisia tappioita. Jotenkin paha mieli on aina mennyt ohitse, mutta ei tällä kertaa.
Poistuttuani bussista oli arvolippu jo vanhentunut. Menin loppumatkan raitiovaunulla ostamatta lippua - kostoksi koko joukkoliikennejärjestelmälle kärsimästäni vääryydestä. Sitä paitsi valtio saa saman rahan satakertaisena virastosta myöhästymiseni vuoksi. Ajattelin lyödä mahdollista lipuntarkastajaa turpaan tai syöttää hänelle virastoon tarkoittamani lomakkeet.
On tietenkin oma syyni, että olin viemässä papereita viime tingassa. On oma syyni, että yleensä olin viemässä kyseisiä papereita. Omaa syytä on myös se, että menin vapaaehtoisesti joukkoliikenteellä. Olisin voinut mennä omalla autolla ja tehdä matkan paljon nopeammin ja halvemmalla ja olisin ehtinyt takaisinkin jo siinä vaiheessa, kun nyt olin vasta (turhaan) juoksemassa viimeiselle pysäkille. En kuitenkaan käyttänyt autoa, koska aikaa tuntui olevan reilusti myös joukkoliikenteen käyttöön, reittiopas oli lupaillut perille pääsyä jo 15 minuuttia ennen määräaikaa ja koska auton lasit olisi pitänyt puhdistaa jäästä.
Raitiovaunusta päästessäni lähdin kävelemään kotiini. Mietin, miten voisin järjestää asian niin, että en enää koskaan tulisi vahingossakaan käyttäneeksi julkista liikennettä. Tämän olin luvannut itselleni aiempien pettymysten vuoksi jo monta kertaa, mutta silti jokin kiusaus on aina ajanut joukkoliikenteeseen silloin tällöin.
Totesin, että matkakortin olemassaolo helpottaa joukkoliikenteen käyttöä ratkaisevasti. Päätin hankkiutua kortista eroon. Mietin erilaisia näyttäviä vaihtoehtoja kortin tuhoamiseksi esim. HKL:n palvelupisteessä, mutta päädyin sitten vain heittämään sen roskiin.
Niinpä eräässä pääkaupunkiseudun roskapöntössä onnellista löytäjää odottaakin haltijakohtainen matkakortti, jossa käyttämätöntä rahaa on vielä noin yhdeksän euroa! Hyvää matkaa!
Menin reittioppaan neuvon mukaisesti pysäkille odottamaan. Bussi ei tullut ajallaan. Odotin melkein kymmenen minuuttia jäätävässä viimassa varsin kevyellä vaatetuksella; olihan tarkoitukseni vain käväistä virastossa.
Lopulta bussi tuli ja pääsin sisälle. Bussissa oli mukavan lämmintä. Lämmöstä saikin nauttia pitkään, sillä kuljettajan ajaminen tuntui tarkoituksellisen hitaalta. 40 km/h rajoitusalueella kuljettaja jätti kymmenien metrien välimatkan edelliseen autoon ja ajoi tarkoituksella kahtakymppiä ilmeisesti pyrkien näin jäämään punaisiin valoihin siinä kuitenkaan onnistumatta. En seurannut koko ajan liikennettä, mutta edellä kerrotun panin merkille siinä vaiheessa, kun kyyti alkoi tuntua poikkeuksellisen hitaalta.
Vaihtopysäkille saapuessamme sain huomata vaihtoyhteyteni lähteneen juuri pysäkiltä. Jäin pysäkille värjöttelemään ja totesin, että linjan vuoroväli on 20 minuuttia, mikä ei riitä.
Aika kului odotellessa ja joukkoliikenteen surkeutta sadatellessa. Sitten pysäkille tuli yhtäaikaa kolme bussia. Kaksi ensimmäistä olivat tarpeettomia, kolmas taas näytti numeroltaan melkein samalta kuin vaihtoyhteyteni. Tässä bussissa oli myös määränpäänäyttö, mutta sitä en nähnyt, koska kuljettaja oli ängennyt bussin viiden sentin päähän edellisestä. Määränpäänäyttöä ei ollut sivulla. Menin ko. bussiin, koska muistelin sen menevän samaa reittiä kuin vaihtoyhteyteni oli mennyt (ennen aikojaan muuten).
Tämäkin bussi kulki tuskallisen hitaasti ja oli sen lisäksi tupaten täynnä. Hidasta kulkua ei aiheuttanut kuljettaja vaan liikenneruuhka. Tässä vaiheessa oli kuitenkin vielä toivoa ehtiä.
Bussi ajoi tuttua reittiä, mutta kääntyikin lopulla siltä pois. Painoin STOP-nappia heti tämän huomattuani, minkä jälkeen seurasi tietenkin yksi pääkaupunkiseudun pisimmistä pysäkinväleistä.
Bussista ulos päästyäni huomasin tien toisella puolella bussin, joka meni määränpäähäni. Tässä vaiheessa oli vielä melkein viisi minuuttia viraston sulkeutumiseen. Bussi kaasutti eteenpäin, mutta tiesin edellisessä risteyksessä olleen pitkän ruuhkan, johon bussi jäisi. Oli siis mahdollista ehtiä tähän bussiin.
Panin juoksuksi liukkaalla ja osittain pimeällä jalkakäytävällä kylmässä pakkasviimassa vaatetuksessa, jonka olin suunnitellut enintään parin minuutin pysäkillä odottelua varten. Onneksi näin tavoittelemani bussin jo seisovan liikennevaloissa pitkän jonon perässä. Tuntui, että ehtimismahdollisuuksia olisi vielä.
Juostessani huomasin, miten autosta katsottuna lyhytkin matka tuntuu erittäin pitkältä, kun on pantava monoa toisen eteen. Samalla suututti pilalle mennyt vaihtoyhteys, ensimmäisen bussin hidastelu, vaihtoyhteyden meneminen ennen aikojaan ja koko joukkoliikennejärjestelmä sekä kuljettajien lakko, mikä arvatenkin lisäsi ruuhkia. Tästä syystä myös alun perin valitsin kulkuvälineeksi bussin oman auton sijaan; en halunnut kuluttaa bensiiniä ruuhkassa vaan mennä bussilla sujuvasti, vaikka se on normaalistikin hitaampaa ja kalliimpaa kuin yksityisautoilu. Tällaista siis mietin juostessani.
Arvaatte varmaankin, mitä tapahtui ollessani noin 150 m päässä risteyksestä. Bussin suunnalle tuli vihreä valo ja jono lähti liikkeelle. Arvelin kuitenkin bussin jäävän seuraaviin valoihin. Näin olisi käynytkin, ellei bussi olisi ajanut selvästi päin punaista valoa. Kun vielä risteyksen jälkeiseltä pysäkiltä kukaan ei halunnut kyseiseen bussiin, hävisi se lopullisesti näkyvistäni.
Kävelin loppumatkan pysäkille. Juoksumatkan ansiosta vain päätä ja käsiä paleli. Katsoin, milloin tulisi seuraavia busseja. Ei tietenkään mitään tarpeeksi ajoissa. Lähdin suutuksissani kävelemään eteenpäin. Saavuin viraston lukitun oven eteen neljä ja puoli minuuttia sulkemisajan jälkeen. Teki mieli rikkoa ikkuna, mutta maltoin mieleni.
Lähdin takaisin bussipysäkille odottamaan kyytiä kotiin. Kymmenen minuutin lisäpalelun jälkeen tuli täpötäysi bussi, johon astuin. Onneksi sama matkakorttileima kelpasi vielä. Tässä vaiheessa palelu oli jo unohtunut ja harmittelin (pienehköä) rahallista vahinkoa, joka myöhästymisestä seuraa. Päätin, etten enää tee koskaan mitään matkaa joukkoliikenteellä. Vuosikausia olen tukenut periaatteesta julkisia kulkuvälineitä. Tämänkaltaisia - ja muitakin - pettymyksiä on tullut useita, mutta en ole viitsinyt niistä kirjoittaa, koska niihin ei ole aikaisemmin liittynyt rahallisia tappioita. Jotenkin paha mieli on aina mennyt ohitse, mutta ei tällä kertaa.
Poistuttuani bussista oli arvolippu jo vanhentunut. Menin loppumatkan raitiovaunulla ostamatta lippua - kostoksi koko joukkoliikennejärjestelmälle kärsimästäni vääryydestä. Sitä paitsi valtio saa saman rahan satakertaisena virastosta myöhästymiseni vuoksi. Ajattelin lyödä mahdollista lipuntarkastajaa turpaan tai syöttää hänelle virastoon tarkoittamani lomakkeet.
On tietenkin oma syyni, että olin viemässä papereita viime tingassa. On oma syyni, että yleensä olin viemässä kyseisiä papereita. Omaa syytä on myös se, että menin vapaaehtoisesti joukkoliikenteellä. Olisin voinut mennä omalla autolla ja tehdä matkan paljon nopeammin ja halvemmalla ja olisin ehtinyt takaisinkin jo siinä vaiheessa, kun nyt olin vasta (turhaan) juoksemassa viimeiselle pysäkille. En kuitenkaan käyttänyt autoa, koska aikaa tuntui olevan reilusti myös joukkoliikenteen käyttöön, reittiopas oli lupaillut perille pääsyä jo 15 minuuttia ennen määräaikaa ja koska auton lasit olisi pitänyt puhdistaa jäästä.
Raitiovaunusta päästessäni lähdin kävelemään kotiini. Mietin, miten voisin järjestää asian niin, että en enää koskaan tulisi vahingossakaan käyttäneeksi julkista liikennettä. Tämän olin luvannut itselleni aiempien pettymysten vuoksi jo monta kertaa, mutta silti jokin kiusaus on aina ajanut joukkoliikenteeseen silloin tällöin.
Totesin, että matkakortin olemassaolo helpottaa joukkoliikenteen käyttöä ratkaisevasti. Päätin hankkiutua kortista eroon. Mietin erilaisia näyttäviä vaihtoehtoja kortin tuhoamiseksi esim. HKL:n palvelupisteessä, mutta päädyin sitten vain heittämään sen roskiin.
Niinpä eräässä pääkaupunkiseudun roskapöntössä onnellista löytäjää odottaakin haltijakohtainen matkakortti, jossa käyttämätöntä rahaa on vielä noin yhdeksän euroa! Hyvää matkaa!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Virastossa olisi pitänyt olla perillä aikataulujen mukaan 15 min ennen sulkemisaikaa.....ensimmäinen bussi tuli myöhässä,vaihtoyhteys oli JUURI mennyt,seuraava 20 min päästä...sitten sekin kääntyi toiselle reitille.....juoksit kolmannen bussin perässä,josta myöhästyit siitäkin....kävelit virastolle asti...myöhästyit ainoastaan 4,5 min....eli perille pääsit 19,5 min myöhemmin kuin aikataulujen mukaan olisi pitänyt päästä...kuinka seon mahdollista,jos ensinnä jouduit odottelemaan vaihtoyhteyttä 20 min,sitten juoksit yhden bussin perässä ja kävelit koko loppumatkan...ojalan laskuopin mukaan kaikkeen tuohon ei 20 min riitä???????
"seuraava 20 min päästä...sitten sekin kääntyi toiselle reitille"
Vaikka luitkin tekstini ilmeisen huolellisesti, tässä sinulle tuli virhe. Oikean linjan bussi olisi tullut 20 minuutin päästä. Väärän linjan bussi tuli huomattavasti aikaisemmin, joten menin siihen. Lopputulos perillepääsyn suhteen oli kuitenkin samaa luokkaa.
Mainittakoon vielä, että normaalisti (ruuhkan ulkopuolella) tämän matkan ajaa omalla autolla 10-15 minuutissa. Varasin joukkoliikennematkaan aikaa 40 minuuttia. Sekään ei riittänyt.
Ennen kaikkea suututtaa se, että osa joukkoliikenteestä on järkyttävän paljon myöhässä, osa taas kulkee ennen aikojaan. Miten sellaisessa järjestelmässä voi päästä ajoissa perille? Useimmat matkat (töihin, kouluun, jne.) kuitenkin tähtäävät siihen, että perillä ollaan tiettyyn aikaan.
Onneksi tämä ei enää koske minua. Jos joskus yllättävän ruuhkan takia myöhästynkin, saan ainakin istua omassa autossani tarvitsematta palella tai juosta pakkasviimassa. Lisäksi säästän rahaa ja tiedän, että joukkoliikenteellä en myöskään olisi ehtinyt.