Tämä palsta pursuaa lohduttomia kertomuksia ja avunhuutoja, jotka toistavat samaa kaavaa - yksin, yksin, yksin.
Lisään nyt oman purkaukseni tänne sekaan sillä mitta on tullut täyteen täälläkin.
Äkkiseltään saattaa vaikuttaa, että olen aivan tavallinen parikymppinen nainen. Olen mukava, rehellinen, hauska, ehkä vähän ujo. Minulla on satoja fb "kavereita", perhe, poikaystävä, harrastuksia, opiskelupaikka ja huipputyö ulkomailla.
Olen aina ollut hieman sisäänpäinvetäytyvä, mutta viime vuosina tämä piirre on jotenkin entisestään korostunut ja alkanut määrittää koko elämääni. En yksinkertaisesti pysty rakentamaan uusia ystävä- tai kaverisuhteita, tunnen, että smalltalkin jälkeen minulla ei ole mitään oikeasti tärkeää jaettavaa tai puhuttavaa. Tuntuu, että kenenkään kanssa ei ns. "klikkaa" ja tästä syystä tunnen itseni seurassa entistä yksinäisemmäksi. Olen alkanut välttää sosiaalisia tilanteita ja myös vanhojen tuttujeni kanssa asioimista. Näin on jatkunut jo vuosia ja olen oikeastaan jo tottunut viettämään kaiken aikani yksin. Minulla on myös taipumusta kausittaiseen masennukseen ja juuri nyt on menossa oikea aallonpohja-vaihe, kaikki masentaa, on hirvittävän vaikeaa yrittää kestää. Yhtäkkiä kaipaankin juttuseuraa, tyttöjen iltaa, jotakuta jonka kanssa käydä kahvilla. Olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten yksin oikein olenkaan. Olen viettänyt viimeiset kaksi kuukautta ypöyksin kotona tai töissä, poistuen lähinnä ruokakauppaa, kirjastoon ja lenkille. Viikonloput olen aina yksin.
Häpeän yksinäisyyttäni, jos töissä kysytään mitä teit viikonloppuna, minulla on jo sunnuntai-iltana keksitty viikonlopun ohjelma esittää. Tai jos joku perheenjäsenistäni kysyy, että olenko saanut kavereita uudessa työssä, niin vastaan vaan että joojoo.
Jokin aika sitten olin pyöräilemässä kotiin ja liikenteessä sattui läheltä piti -tilanne. Oli aivan hilkulla, ettei käyny tosi pahasti. Se havahdutti minut ajatukseen, että jos nyt delaisin, kuka tulisi hautajaisiini? Kuka jäisi kaipaamaan? Jäisikö minusta edes muistoja elämään? Ei. Vain perheeni ja poikaystävä jäisivät minua kaipaamaan.
Olen myös alkanut pelkäämään, että poikaystäväni yhtäkkiä jättää minut. Hän on minulle perheeni lisäksi ainut tärkeä ihminen maailmassa. Ilman häntä tuskin olisin enää elossa. Hän on myös linkkini sosiaaliseen kanssakäymiseen, hän raahaa minut mukanaan toisinaan tuulettumaan. Ilman häntä olisin todella yksin.
Tai entä jos/kun elämässäni tapahtuu jotain ihanaa, ostaisin unelmieni kämpän, päättäisimme perustaa perheen poikaystäväni kanssa, saisin ylennyksen, valmistuisin yliopistosta? Minulla ei ole oikeasti ketään kenen kanssa jakaa hyviä hetkiä.
Elämä tuntuu puolikkaalta, merkityksettömältä, kun sen ihanuutta ja kamaluutta ei voi jakaa. Tuntuu, että tuhlaan parhaimmat hetkeni, vapaan ja villin nuoruuden istuen ylhäisessä yksinäisyydessäni kotona.
Masentaa ja tuntuu lohduttomalta, että yrityksistä huolimatta, en vain löydä enää aikuisiällä ystäviä tai edes kavereita. Ajatuksiini on nyt hiipinyt pelko, että jään todennäköisesti loppuelämäkseni yksin.
Lukeeko tätä palstaa joku yksinäisyydestä selviytynyt?
Mitkä ovat parhaat vinkit ystävien löytämiseen aikuisiällä? Miten omaa sisäänpäinkääntynyttä persoonalisuutta voisi oppia avaamaan?
Aina yksin
29
837
Vastaukset
- diskreet
No voi elämä, et sinä mikään yksinäinen ole. Kunhan itket ja valitat, olet vain tyypillinen minä-minä-minä -ihminen.
Ei yksinäisyydestä selviä kuin kahdella tavalla: joko hyväksymällä sen ja yrittämällä elää niin hyvää elämää kuin mahdollista (sinullakin poikaystävä, ja tilalle on kyllä jonossa muita hahaha) tai sitten niin. Enpäs kirjoitakaan jatkoa.- Nuori kaunis onneton
Miksi väität, että en ole yksinäinen? Yksinäisyys on hyvin subjektiivinen kokemus. On totta, että ilman perhettä ja poikaystävääni olisin varmasti vielä yksinäisempi, mutta se ei poista kokemustani siitä emotionaalisesta yksinäisyyden tunteesta, joka minulla on ilman ystäviä.
En myöskään ymmärrä, mistä sait käsityksen, että olisin minä-minä-minä -ihminen? - diskreet
Nuori kaunis onneton kirjoitti:
Miksi väität, että en ole yksinäinen? Yksinäisyys on hyvin subjektiivinen kokemus. On totta, että ilman perhettä ja poikaystävääni olisin varmasti vielä yksinäisempi, mutta se ei poista kokemustani siitä emotionaalisesta yksinäisyyden tunteesta, joka minulla on ilman ystäviä.
En myöskään ymmärrä, mistä sait käsityksen, että olisin minä-minä-minä -ihminen?Koska et ole yksinäinen? Se, jos seurustelusuhteessa elävät ihmiset, siis lähinnä naiset, voisivat kokea "yksinäisyyttä", on minun mielestäni "yksinäisyys" sanan halventamista. Et sinä ole yksinäinen, kunhan vain parut ja kerjäät täällä sääliä. Miltä luulet poikaystävästäsi tuntuvan?
Niin, mitäpä sinä siitä välittäisit.
Kuka muu kuin minä-minä-minä -ihminen huolehtisi siitä, että häntä jäädään kaipaamaan? Ikäänkuin olisit jotenkin niin poikkeuksellisen tärkeä yksilö maailmankaikkeudessa, että kaikkien ihmisten pitäisi kerääntyä haudallesi itkemään. Mitä väliä sillä on, kun olet kuollut?
Pyh. Ja vielä nimimerkkinä "kaunis". Haha. Sinä et todellakaan tiedä, mitä yksinäisyys on, ja olisi suotavaa, että lopettaisit sen sanan raiskaamisen itsekkyydelläsi. Opettele arvostamaan mitä sinulla on, sillä meillä muilla ei ole tuotakaan vähää. - Nuori kaunis onneton
diskreet kirjoitti:
Koska et ole yksinäinen? Se, jos seurustelusuhteessa elävät ihmiset, siis lähinnä naiset, voisivat kokea "yksinäisyyttä", on minun mielestäni "yksinäisyys" sanan halventamista. Et sinä ole yksinäinen, kunhan vain parut ja kerjäät täällä sääliä. Miltä luulet poikaystävästäsi tuntuvan?
Niin, mitäpä sinä siitä välittäisit.
Kuka muu kuin minä-minä-minä -ihminen huolehtisi siitä, että häntä jäädään kaipaamaan? Ikäänkuin olisit jotenkin niin poikkeuksellisen tärkeä yksilö maailmankaikkeudessa, että kaikkien ihmisten pitäisi kerääntyä haudallesi itkemään. Mitä väliä sillä on, kun olet kuollut?
Pyh. Ja vielä nimimerkkinä "kaunis". Haha. Sinä et todellakaan tiedä, mitä yksinäisyys on, ja olisi suotavaa, että lopettaisit sen sanan raiskaamisen itsekkyydelläsi. Opettele arvostamaan mitä sinulla on, sillä meillä muilla ei ole tuotakaan vähää.Hahhah, no saitpa ainakin käsittämättömällä asenteellasi minut paremmalle tuulelle, sillä tajusin, että en sentään ole noin katkeroitunut tilanteestani. Enpä ihmettele, että olet yksinäinen.
diskreet kirjoitti:
Koska et ole yksinäinen? Se, jos seurustelusuhteessa elävät ihmiset, siis lähinnä naiset, voisivat kokea "yksinäisyyttä", on minun mielestäni "yksinäisyys" sanan halventamista. Et sinä ole yksinäinen, kunhan vain parut ja kerjäät täällä sääliä. Miltä luulet poikaystävästäsi tuntuvan?
Niin, mitäpä sinä siitä välittäisit.
Kuka muu kuin minä-minä-minä -ihminen huolehtisi siitä, että häntä jäädään kaipaamaan? Ikäänkuin olisit jotenkin niin poikkeuksellisen tärkeä yksilö maailmankaikkeudessa, että kaikkien ihmisten pitäisi kerääntyä haudallesi itkemään. Mitä väliä sillä on, kun olet kuollut?
Pyh. Ja vielä nimimerkkinä "kaunis". Haha. Sinä et todellakaan tiedä, mitä yksinäisyys on, ja olisi suotavaa, että lopettaisit sen sanan raiskaamisen itsekkyydelläsi. Opettele arvostamaan mitä sinulla on, sillä meillä muilla ei ole tuotakaan vähää.Tässä taas yksi tapaus minkä takia en näillä palstoilla enään niinkään käy...
Aloittajalle voin sanoa että se tuntuu varmasti vaikealta luoda niitä uusia tuttavuuksia, mutta se ei ole mahdotonta. Tarvitaan vaan paljon rohkeutta mennä puhumaan tuntemattomille ihmisille niin saa "puhekokemuksia" joita sitten jakaa muiden jo siinä vaiheessa toivottavasti tuttavien kanssa esim. tapasin tänään kaupungilla tyypin kenen kanssa puhuttiin siitä ja siitä ja se sano niin ja noin. Vähitellen sitten huomaamatta puhut jopa koko illan poikaystäväsi/tuttavasi kanssa;). Lähde se mikä ei tapa vahvistaa asenteella liikkeelle niin kyllä se siitä vähitellen ja tietysti takapakista ei kannata luovuttaa vaan jatka eteenpäin sinnikkäästi niin varmasti saat paremman elämän ja yksinäisyys katoaa. Kaikki on omasta asenteesta kiinni;)- itsetuntemus
Nuori kaunis onneton kirjoitti:
Hahhah, no saitpa ainakin käsittämättömällä asenteellasi minut paremmalle tuulelle, sillä tajusin, että en sentään ole noin katkeroitunut tilanteestani. Enpä ihmettele, että olet yksinäinen.
No, minä ihmettelen miksi sinä sitten olet?
Toisekseen, kuvailet itseäsi mm. sanalla rehellinen. Kuitenkin aloitusviestissäsi toisaalla kerroit, että valehtelet (häpeän takia) työkavereillesi ja läheisillesi päin naamaa kun he kysyvät kuulumiasi. Aika erikoinen käsitys sinulla on rehellisestä ihmisestä. - ....................
Nuori kaunis onneton kirjoitti:
Hahhah, no saitpa ainakin käsittämättömällä asenteellasi minut paremmalle tuulelle, sillä tajusin, että en sentään ole noin katkeroitunut tilanteestani. Enpä ihmettele, että olet yksinäinen.
Et tietenkään ihmettele. Sinulle, joka et ole ikinä kokenut sitä, miltä tuntuu olla kaikkien hyljeksimä, on itsestäänselvyys, että katkeruus on syy yksinäisyyteen, ei missään nimessä seurausta siitä. Sinullehan se onkin niin helppoa, että tunnetaan vähän yksinäisyyttä ja sitten mennään oman kullan kainaloon kokemaan sitä, mikä pitää katkeruuden poissa.
Sanot, että et keksi mitään sanottavaa kenenkään kanssa. Mitenkähän olet onnistunut hankkimaan poikakaverin? Aivan, hän teki aloitteen ja hurmasi sinut, eikö? Jos hän sinut jättää, kuten pelkäät, ei sinun tarvitse muuta kuin olla ja kappas, seuraava orhi tulee tyrkylle. Meille miehille ei käy koskaan noin, se ei ole niin helppoa.
Myös minun nuoruuteni, se paras aika elämästä, meni yksin ollessa. Minulla ei ollut YHTÄÄN kaveria, äläkä luule, että joku pimpin omaava olisi tullut koskaan tyrkyttämään itseään minulle. En ole koskaan saanut keneltäkään läheisyyttä, mistään muusta, sinulle arkisesta asiasta, puhumattakaan. Minua ei ole kenellekään, minua ei kukaan kaipaa, eikä hautajaisissani tule olemaan väenpaljoutta. Minusta ei jää mitään jälkeä, kun hengitykseni lopetan. Minä en tule koskaan saamaan perhettä (vaikken kylläkään sellaista ole koskaan haikaillutkaan), ja tiedän jääväni loppuelämäkseni yksin. Tilanteeni on siis aikalailla toivoton. Ymmärtänet varmaan, että jos oma tilanteesi surettaa sinua, huolimatta siitä, että olet saanut kokea 15 vuotta nuorempana sellaisia asioita, joista minä vain unelmoin, että se helvetin katkeruus hiipii väkisinkin mieleen? Ikää tulee ja edessä on vain vitun vanhuus, enkä koskaan saanut elää edes nuoruuttani. En ikinä saanut olla omanikäisteni parissa ja tuntea eläväni ja olla huoleton. En ole edes saanut tällä vuosituhannella keskustella kenenkään kanssa, minkään sortin hengailusta puhumattakaan. Etpä tietenkään ole katkeroitunut tilanteestasi, sinullahan ei ole siihen mitään syytä.
- jokin mattäää
Olen ilman perhettä, lapsia, sukulaisia on tosi vähän ja heilläkin on omat ydinperheensä ja juttunsa. Siitä huolimatta nautin elämästäni ja en kaipaa ystäviä ja seuraa elämäni "keuhkoiksi". Minulla on kyllä muutama ystävä ja voin puhua heidän kanssaan henkeviä ja avoimesti, mutta kyllähän sitä suurimman osan ajastaan viettää itsensä seurassa. Olen kyllä uskossa ja elämäntarkoitus ja mielekkyys peilautuu sen kautta. On hyvä olla ihmisten parissa, mutta myös yksinään kotona. Sinulla on poikaystävä ja perhe; eikö tuo jo ole aika paljon? Onko niin että et ole oikein yhteydessä omaan itseesi. Jos ei olet sinut itsensä kanssa, vaikea on luoda yhteyttä toisten kanssa.
- Nuori kaunis onneton
Niin, en ehkä tekstissäni tullut maininneeksi selkeästi, että perheeni on tuhansien kilometrien välimatkan päässä ja pääsen heitä tapaamaan 1-2 kertaa vuodessa. Ja mielestäni poikaystävä ei voi yksinään korvata muita läheisiä ihmissuhteita.
Olet varmasti oikeassa, että yhteys omaan itseeni on toisinaan hieman kadoksissa. Tätä pitää varmaan pohtia enemmän. - detvardet
Nuori kaunis onneton kirjoitti:
Niin, en ehkä tekstissäni tullut maininneeksi selkeästi, että perheeni on tuhansien kilometrien välimatkan päässä ja pääsen heitä tapaamaan 1-2 kertaa vuodessa. Ja mielestäni poikaystävä ei voi yksinään korvata muita läheisiä ihmissuhteita.
Olet varmasti oikeassa, että yhteys omaan itseeni on toisinaan hieman kadoksissa. Tätä pitää varmaan pohtia enemmän.Hei,
Taidan tietää mistä puhut; ihmisiä on paljon ympärillä, mutta silti tunnet yksinäisyyttä. Olin kirjoittamassa sinulle suht pitkääkin sepustusta vastaavasta omasta tilanteesta, mutta menin, ryssin ja hävitin kirjoitukseni. - Kova totuus
Nuori kaunis onneton kirjoitti:
Niin, en ehkä tekstissäni tullut maininneeksi selkeästi, että perheeni on tuhansien kilometrien välimatkan päässä ja pääsen heitä tapaamaan 1-2 kertaa vuodessa. Ja mielestäni poikaystävä ei voi yksinään korvata muita läheisiä ihmissuhteita.
Olet varmasti oikeassa, että yhteys omaan itseeni on toisinaan hieman kadoksissa. Tätä pitää varmaan pohtia enemmän.Lopeta se trollaaminen ja hanki elämä.
- ----------
Taas tällainen haistatteluketju niille, jotka ovat sata kertaa pahemmassa tilanteessa. Vähän sama kuin jos miljonääri valittaisi köyhyyttään koska ei ole miljardööri.
- boltzmann
Lukekaa nim. "Nuori kaunis onneton" aloitus uudestaan ja ajatuksella, koska minustakin tuntui alussa myös, että mitä ihmettä: sinullahan on perhe, poikaystävä, opiskelupaikka, harrastuksia... että mitä sinä tiedät yksinäisyydestä.
Tässä me kaikki - minä mukaan lukien - syyllistymme kuitenkin ikävään "et voi oikeasti olla yksinäinen koska me muut olemme perinteisesti ajatellen paljon enemmän yksinäisiä"-syndroomaan.
Kyllä aloittaja voi kokea samalla lailla yksinäisyyttä vaikka hänellä olisikin ihmisiä ympärillä, yksinäisyys on hyvin hyvin monitahoinen ja monivivahteinen tunnetila. Ihmisten seurassa tunnettu yksinäisyys voi itse asiassa olla vielä pahempaa kuin tämä n.s "perinteinen yksinäisyys" (= ei ole ihmisiä ympärillä), koska siinä voi tulla yksinäisyyden lisäksi muita negatiivisia tuntemuksia, kuten itsensä halveksimista, itsensä huonoksi tuntemista muiden seurassa ja muuta pahoinvointia kun joutuu osittain vastentahtoisesti olemaan siinä ihmisten tilassa jne.
Aloittaja sai ainakin minut ajattelemaan omaa yksinäisyyttäni (jo viidestoista vuosi peräkkäin yksin merkkipäivinä kuten jouluna, pääsiäisenä ja juhannuksena) paljon laajemmasta näkökulmasta.- ....................
Aloittajalla on aina joku, jonka olkapäätä vasten itkeä yksinäisyyttään. Hänellä on joku, jolta saa kaikkea sitä, mitä moni tälläkin palstalla on täysin vailla, tiedäthän, juttukaveri, tsemppaaja, jeesaaja, seksikaveri, ihminen, joka välittää. Jos on kavereita, ei uusien kavereiden saaminen tunnut toivottomalta, koska kavereiden kautta ne uudet kaverisuhteet syntyvät, ja muutenkin, jos on onnistunut saamaan jo kavereita, onnistuu se varmasti myös jatkossakin. Ne, jotka ovat olleet ehkä vuosikymmeniä ilman kavereita, tietävät sen toivottoman tunteen, kun realiteetit on vuosien kokemuksella tehneet itsensä selväksi. Sama pätee kumppanin löytämiseen. Aloittajalla ei ole tuonkaan kanssa ongelmia. Mikäli jompikumpi pistää poikki, on uusia ottajia takuulla tiedossa.
Eikö sitten nämä "perinteisen yksinäisyyden" edustajat voi tuntea noin? Eivätkö he voi ruveta halveksimaan itseään, kun KUKAAN ei ole koskaan heitä huolinut edes kaveriksi?
- böö
Semmosta se introvertin elämä usein on, enemmän tai vähemmän yksinäistä.
- haukkumatta paras
Minä olen oikeasti yksin. Vieraalla paikkakunnalla ilman sukulaisia, sisartani ja ketään muutakaan. Olen aina yksin. Teen kaiken yksin. Siivoan kotiani, teen ruokaa, katson telkkua, istun täällä, yksin. Joulunkin olen yksin.
Siis ilman ihmistä. Vierelläni yksi karvainen hyvä, ainut, luotettava paras ystävä, koira.
Pettynyt ihmissuhteisiin, petetty, hyväksikäytetty. Koirani rakastaa ilman vaatimuksia, millainen pitäisi olla, jotta hyväksyttäisi joukkoon. En kaipaa ihmisiä enää. Silti kaiken tämän keskellä osaan iloita terveydestä, luonnosta ja jutteluhetkistä koiralleni. Hyvää joulua kaikille. - lonelyplanet
Nuori kaunis onneton; ymmärrän tunteesi. Tiedän miltä tuntuu, kun huomaa, että omia tuntemuksia on vaikea pukea sanoiksi, joita ympärillä olevat ymmärtäisivät. Kävikö niin, että huomasit katsovasi kaivon sijasta kuiluun? Aloitko ymmärtää asioita vähän syvemmin? Tuntuuko, että olet muuttunut? Koetko, etteivät muut osaa puhua, kuin pinnallisesti?
Älä pelkää puhua tunteistasi ja tuntemuksistasi, katso vain kenelle puhut, annostele sopivasti, anna muille aikaa ymmärtää, kuuntele aktiivisesti.
Olen ollut sisimmässäni yksinäinen jo 30 vuotta. Olen sosiaalisesti suht suosittu, arvostettu niin työssäni, kuin harrastuksissakin. Asuinpaikkakunnalla minut 'tunnetaan ja tiedetään' aika yleisesti. Maineeni on hyvä. Ihmiset tervehtivät, juttelevat ja ovat ystävällisiä. Minulla on kavereita ja ystäviä, mutta olen silti yksinäinen. Minun lahjani ja taakkani on se, että näen yleensä syvemmälle kuin muut, olen erittäin empaattinen ja välittävä. Luen ihmisiä 'liian' hyvin. Monet ovat pelästyneet, toiset ihastelleet. Itse olen tyyni, rauhallinen, ystävällinen - vahvana pidetty. Mutta en koe yhteenkuuluvuutta muihin ihmisiin. Olen kohdannut 'sielunkumppanini', jonka kanssa yhteys oli täydellinen; ymmärsimme toisiamme täydellisesti, mitään ei tarvinnut selittää toiselle. Se oli kuin telepatiaa. Se on ainoa ajanjakso, kun en ole ollut yksinäinen. Mutta maailma, kohtalo, tai mikä lienee, heitti meidät erilleen toisistamme. Sen jälkeen yksinäisyyden, erilaisuuden ja irrallisuuden tunteeni on ollut vain voimakkaampi. Mutta yksinäisyyteen tottuu. Eniten kaipaan toisen ihmisen aitoa, viatonta ja pyyteetöntä kosketusta, sellaista joka tietää paikkansa ja aikansa. Ja ihmistä, jolle voin antaa omani.- Jouluntähtönen3
Lonelyplanet, onko sinulla meiliä?
- lonelyplanet
Jouluntähtönen3 kirjoitti:
Lonelyplanet, onko sinulla meiliä?
Nope.
- toinen samanlainen
Aloittaja.. Toisaalta niin ymmärrän sinua.
Mutta silti..... Silti jossain tuolla sydämen pohjasta kumpuaa ajatus että olisipa minullakin joku. Edes joku!
Ei ole perhettä edes tuhansien kilometrien päässä, tai poikaystävää. Olen vain yksin. Minä. Yksin.
Ja se sattuu, se sattuu niin paljon että sitä ei voi käsittää. Mutten voi käsittää sinunkaan tunteitasi. Ne ovat varmasti kamalat, ihan kuin minullakin.
Toivon että tuntisit olosi paremmaksi.
Itse yritän sinnitellä niin pitkään kuin jaksan tätä elämää. En vain tiedä mistä johtuu että olen tälläinen, yksinäinen. Ja nuori. Hyvin nuori. Kaikki sijaisperheestäni ovat kuolleet, samoin kuin biologisesta. Sukulaisia en tunne.
On vain minä. Ja ajatukseni siitä että tuolla keittiön laatikossa on veitsi jolla tämän kaiken saisi lopetettua, vaikka heti.
Voimia.- Keissa
Teille, elämässänne vielä hyvin nuorille. joilla on sielussa yksinäisyys ja orpouden ja autiuden tunne, vastaan minä jo mummoikäinen, jolla on ollut nuorena biologinen perhe ja sukua, mutta ei oikeastaan lapsena ja nuorena kavereita.
Vaikka lapsena ja nuorena oli vanhemmat, kaksi siskoa, en tainnut olla heille kovin tärkeä. Jos olisin silloin kuollut, niin ei minua olisi kovin paljon surtu. Äitini olisi saattanut tehdä jopa abortin, mikäli olisi ollut mahdollista 50-luvulla.
Tunnen monia yksineläviä jo iäkkäimpiä sinkkuja, joilla ei oikeastaan ole niitä todella välittäviä, rakkaita läheisiä: on vain hoitajia, jotka tapaavat työn merkeissä ja saattaa joskus joku tuttava piipahtaa. Siitä huolimatta he kokevat elämänsä vielä mielekkääksi ja ovat kodissa "itsessään".
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minullakaan ole sitä oikein läheistä ihmistä, joka on kuin osa ja pala lihaani ja sydäntä. Onko joukko ystäviä, tuttuja, joiden luona voin käydä ja piipahtaa. Eivät kyllä paljoa ja kovasti ja kauan surisi, jos vaikka äkkiä kuolisin, ja en ole itsekkään heistä kai kovin riippuvainen. Tapaaminen ja yhteydenpito antaa kuitenkin jotain ja ruokkii sosiaalisuutta. Suurin osa näistä ystävä-tuttavistani ovat onnellisia yksin kodeissaan ja sanovat olevansa tyytyväisiä. Ovat tottuneet kai sellaiseen elämään.
Olen ollut minäkin rakastunut ja parisuhteessa. Se oli ihanaa aikaa kun molemmilla oli romanttista ja viihdyimme yhdessä, mutta kiintymys ja sitoutuminen myös velvoittaa ja sitoo. Ja eihän siinä ole sitä itsenäisyyttä ja vapautta kuin yskin ollessa. Vuosien myötä myös parisuhde elää ja on monenlaisia kausia: toinen on lujasti kiinni, mutta toinen osapuoli ottaisi etäisyyttä, on menettämisen pelkoa, suunnitelmat eivät käy yskiin, kasvetaan ihmisinä, mutta myös eri suuntiin. Ei ole hyvä sekään jos on kiintynyt toiseen ja joutuu sitten luopumaan.
Olen kyllä nyt elämässäni onnellisin. En vaihtaisi tätä olotilaa edes siihen kun olin syvästi rakastunut.
Kyllähän ihmisellä on terve tarve kuulua johonkin yhteisöön. Minulla sen paikan korvaa seurakunta ja tuo laaja, mutta väljä tuttava- ja ystäväpiiri.
Kyllä te nuoret löydätte paikkanne ja elämän täällä ihmiskunnassa.
- kappalejako
Käyttäkää nyt hyvät ihmiset kappalejakoa. Kukaan ei jaksa lukea mitään pitkiä runoja jos viesti näyttää jo etukäteen pelkältä massiiviselta tekstimassalta.
- lonelyplanet
Toisaalta;
Meille yksinäisille maailma avoin, on seitsemän miljardia muuta ihmistä, joihin tutustua, joista löytää sydän, joka on meille auki.
Meidän yksinäisten ei pidä sulkea omaa sydäntämme, vaan pitää se avoinna, sillä sulkemalla sen kiellämme itseltämme mahdollisuuden.
Meille yksinäisille 'pöytä on aina puhdas', sillä me voimme mennä ja tulla, ilman että siihen liittyisi eroja, jäähyväisiä ja kaipausta.
Meille yksinäisille kaipuu on jokapäiväistä leipää, ei sitä kannata enää matkaevääksi ottaa.
Me yksinäiset olemme tähtiä taivaalla. Liian kaukana kenenkään kunnolla nähdä. Ulottumattomissa kenenkään koskea. Liian etäällä toinen toisestaan.
Silti me olemme, kauniina, loistavina, häilyvinä, oppaina eksyneille, ainutkertaisina ja lumoavina. Ja mitä pimeämpi ja kylmempi on yö, sitä kirkkaampina ja lukuisampina me loistamme. - pilvilinnoista
Naisilla vaikuttaisi olevan suurempi kaipuu oman sukupuolen ystäviin kuin miehillä. Monelle yksinäiselle miehelle kelpaisi kyllä se pelkkä nainen. Yksinäinen mies ei löydä naista vaikka olisi komeakin. Se ei ole olennainen piirre miehelle siinä mielessä, että nainen hakee miehestä yleensä muita ominaisuuksia. Sosiaaliset taidot se tärkein verkosto jne.
En kuitenkaan vähättele yksinäisyyden tunnettasi. Yritän vain sanoa, että miesseuraa löydät varmasti vaikka poikaystäväsi sinut jättäisikin. Ja tarkoitan nimenomaan, että hyviä miehiä riittää.
Älä ota itseesi miesten avautumisia täällä. Yritä kuitenkin ymmärtää miten turhauttavaa heillä on. Monet eivät enää edes haaveile kumppanin löytymistä, kaveritkin jää haavetasolle. Vähänkin viehättävälle nuorelle naiselle riittää niitä ns. hyviä ja arvostettuja miehiä. Ei ole mitään syytä miksi nainen kääntyisi yksinäisen puoleen.- näin voipi olla
"Naisilla vaikuttaisi olevan suurempi kaipuu oman sukupuolen ystäviin kuin miehillä. Monelle yksinäiselle miehelle kelpaisi kyllä se pelkkä nainen."
Yksi selittävä tekijä voi olla siinäkin, että monille naisille suhteeseen pääseminen on paljon helpompaa kuin miehille. Tuon takia naiset haluavat enemmän kavereita muista naisista.
Miehillä kavereita on usein ennestään tai sitten niitä ei ole. Miehet vaikuttavat olevan myös keskimääräistä epäsosiaalisempia kuin naiset. Tuo voi selittyä silläkin että yksinäisten miestne seuraa ei usein erikoisemmin tarvitakkaan koska heidät nähdään kilpailijoina. Miehet ovat omaksuneet roolinsa ja näin ollen suhde itsessään riittää yksinäisyyden poistumiseen, mutta suhteeseen pääseminen onkin vaikeampi homma.
"Älä ota itseesi miesten avautumisia täällä. Yritä kuitenkin ymmärtää miten turhauttavaa heillä on. Monet eivät enää edes haaveile kumppanin löytymistä, kaveritkin jää haavetasolle. "
Moni mies on voinut jo luovuttaa pääsemästä mihinkään suhteeseen tai edes treffeille pääsemiseen. Toki nämä miehet voisivat yrittää kovasti panostaa sosiaaliseen puoleen, mutta liian monet muut ongelmat taustalla voivat vaikuttaa siihen että ei jakseta tehdä mitään ylimääräistä lisätäkseen omaa kiinnostavuutta. Se kun ei takaa minkäänlaista seuran saantia.
- Keissa
Varmaan on usein niin että miehen ainoa ja paras ystävä on vaimo tai tyttöystävä. Voi niitä kala- tai harrastuskavereita olla, mutta ei oikein päästä jutuissa pintaa syvemmälle.
Kuitenkin ennen pitkää se vaimon tai kumppanin seura käy yksipuoliskesi ja mieskin kaipaisi uutta sosiaaliseen nälkäänsä. Ja kun niin tapahtuu, niin se on joku nainen, vaikka kaipaisi ihan jutustelua mies miehelle. Ehkä moni uskottomuus juontuu tästä tarpeesta, kun alussa kuuntelijasta tuleekin ihastus.
Kyllä se miehelläkin on tarve avautua ja omistaa ystäviä. - Koirafan1
Paras vinkki minkä tiedän on ottaa koira. Siitä on oma vaivansa mutta kunto kohoaa ja ystäviä tulee lenkillä ihan väkisinkin, jos et karkuun lähde tai naama kohti maata ohi kulje. Koiraa voisi saada lainaksikin, moni ottaisi varmasti vastaan koiranulkoilutusapua! Koiraihmiset on hyvin monet sosiaalisia kun annetaan koirien haistella toisia. Minulle alettiin näin juttelemaan ja nyt teen sitä jo muillekin. En voi kuin suositella jos vaan koirista pitää ja jos oman ottaa niin pystyy siihen sitoutumaan. Koiran kanssa voi myös harrastaa vaikka mitä! Ja siellä voi tulla kavereita.
- viltzu1
Joskus olin nuoori ja rikas,nyt torpan omistaja yksin. Moni sanoo komeeksi moni fiksuksi avoin sydämmelliseksi. Mut yksin olen, ei ole seiraa paitsi kissojeni. JOKA TAPAUKSESSA hyviä jouluja kaikille tasa puoleisesti.
- Neiti Yksinäinen
Meillä taitaa olla väärä palsta, tämähän tosiaan on yksinäisten eikä sosiaalisten palsta :) - Multa ei löydy mitään suoria vastauksia, olen samanlainen kysymysmerkki itsekin, mutta nuo ap:n alkuun kasaamat kysymykset kuulostivat hyvältä:
"Lukeeko tätä palstaa joku yksinäisyydestä selviytynyt?
Mitkä ovat parhaat vinkit ystävien löytämiseen aikuisiällä? Miten omaa sisäänpäinkääntynyttä persoonalisuutta voisi oppia avaamaan? "
No, keksin tuohon viimeiseen kysymykseen viisi neuvoa (tiedän, kuulostavat vähän naiiveilta, mutta ehkä se ei kuitenkaan tee näistä huonoja?!):
#1 Älä jumiudu yksinäisyys-ajatukseen vaan keskity ratkaisuihin
#2 Mene paikkoihin, joissa löydät ihmisiä, jotka jakavat kanssasi saman kiinnostuksen, tai joissa seuraa kaipaavat ihmiset kokoontuvat
#3 Mieti mahdollisia keskustelunaiheita etukäteen; muista itse tilanteessa olla positiivisella mielellä :)
#4 Ole aloitteellinen. Kukaan ei voi tietää, että toinen olisi ollut kiinnostunut, jos kumpikaan ei sanonut siitä. Ole siis se, joka sanoo!
#5 Kaikki yritykset eivät välttämättä tuota tulosta, eikä tarvitsekaan. Älä masennu siitä - luultavimmin sinulle vastaavat ne tyypit, jotka ovat parhaita..!
AP:n tilanteessa on varmaan erityistä juuri se, että hän on ulkomailla. Ehkä toisen kielen käyttökin vaikeuttaa sosiaalista elämää, vieraasta kulttuurista puhumattakaan. Ja vielä jos on kyse ns. huippuvirasta (mitä se kenellekin nyt sattuu tarkoittamaan) - huipulla ehkä viihtyvät "kovat tyypit", jotka eivät useimmiten tarjoa auttavaa kättä, vaan keskittyvät enemmän omaan viihtymiseensä. Näin voisi ainakin kuvitella.
Itse oon ollut paljon yksinäisempi teininä. Nyt sentään tuntuu että omaan yksinäisyyteensä voi jotenkin vaikuttaa. Silloin vaan otti mitä annettiin. Mutta kaipaisin vieläkin tässä kolmenkympin korvilla kovasti sellaisia oikeita kavereita, joiden kanssa voisi hengailla vapaa-ajalla ja jakaa kiinnostuksen kohteita. Tuntuu vaan siltä että kiinnostus on aina vähän yksipuolista: ovatko kaikki kiinnostavat niin varattuja, että eivät yksinkertaisesti pysty tekemään kanssani mitään? Vai onko kyse siitä, että he eivät halua? Eli: olenko vaan niin tylsä tyyppi, vai yli-innokas, vai onko vika siinä että en ota katsekontaktia, vai olenko jotenkin muuten "outo"..? Ihan mahdollista että minun sosiaaliset taidot eivät vaan vakuuta... mutta jos niin on, sitä on aika vaikeaa itsensä huomata, tai myöskään korjata..!
Toisaalta tuntuu kyllä myös että muilla ihmisillä on tavallaan "katalia" tapoja, joilla he saavuttavat yhteyden toisiin. En tiedä koskeeko tämä niin miehiä (ehkä heillä tätä korvaa "machoilu"?). "Katalilla" tavoilla tarkoitan: tavatessaan nämä keskustelukumppanit (aina kaksi) katsovat toisiaan suoraan silmiin ja puhuvat vuoron perään niin nopealla temmolla, ettei kukaan näiden kahden ulkopuolinen pääse mukaan keskusteluun. (Koska miettimisaikaa ei saa olla, keskusteltava asia ei voi olla kovin syvällistä.) Lisäksi tällaisessa keskustelussa yleensä ollaan aina samaa mieltä keskustelukumppanin kanssa ja kumppania kohtaan ei esitetä kritiikkiä, usein sitä vastoin pyritään jollain lailla mielistelemään toista ("nuolemista"). - Koen että jään ilman paria myös tällaisen keskustelukulttuurin vuoksi. En haluaisi käyttäytyä tuolla tavalla vaikka osaisinkin (en ole yrittänyt), enkä usko että saisin sellaisesta epäaidosta suhteesta itselleni mitään...
Yksi asia, mikä vielä tulee mieleen, on se, että olin lapsena "kiltti tyttö". Tajusin miellyttämistaipumukseni niin vähän aikaa sitten, että en varmaan näinä vuosina ole vielä oppinut niinsanotusti "ottamaan sitä mitä haluan". Ehkä en ole vielä ehtinyt löytää elämääni niitä ihmisiä, jotka haluan. Enkä ole vielä siinä työssä johon pyrin, enkä käytä muiltakaan osin aikaani niin paljon oman mieleni mukaan kuin voisin. Lujuutta siis puuttuu, ehkä ihmiset pitävät siitä. Toisaalta "kiltin tytön" osa saa minut keskustelussa odottamaan vetoja muilta, itse olen passiivinen. Pitäisi siis opetella aktiivisemmaksi ja kiinnostuneemmaksi. Ehkä tässä pikku hiljaa muututaan..?
Nimimerkillä lonelyplanet oli kyllä myös vähän omalta kuulostava teksti, en ole ennen ehkä ajatellut että mun kohdalla sen voisi sanoa noin. - Itse olisin ehkä vaan sanonut, että en mahdollisesti ole tottunut niin sujuvaan sekä huomioonottavaan sanalliseen ilmaisuun, että kukaan haluaisi ikäänkuin jäädä odottamaan, mitä minulla on sanottavaa. Mutta ehkä tässä pitääkin ottaa uusi ratkaisutapa omaan ongelmaansa?: Pitäisi vain oppia arvostamaan ajatuksiaan enemmän ja jäädä itsekin tutkiskelemaan sitä, niin että mikään asia ei jäisi sanomatta itsearvostuksen puutteen vuoksi...
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Tyttäreni kuoli lihavuusleikkaukseen.
Miettikää kuiten 2 kertaa, ennenkuin menette lihavuusleikkaukseen.2665670Viiimeinen viesti
Sinulle neiti ristiriita vai mikä nimesi sitten ikinä onkaan. Mulle alkaa riittää tää sekoilu. Oot leikkiny mun tunteill641884- 1801700
- 1191201
epäonnen perjantain rikos yritys
onpa epäselvä kuva, tuolla laadullako keskustaa tarkkaillaan lego hahmotkin selvempiä131141Suomessa ei ole järkeä tarjota terveyspalveluita joka kolkassa
- Suomen väestötiheys 1.1.2022 oli 18,3 asukasta maaneliökilometriä kohden. - Uudenmaan maakunnassa asuu keskimäärin 181531036Yllätyspaukku! Vappu Pimiä rikkoi vaikean rajapyykin yllättävässä bisneksessä: "Nyt hymyilyttää...!"
Wau, onnea, Vappu Pimiä, upea suoritus! PS. Pimiä tänään televisiossa, ohjelmatietojen mukaan hän on Puoli seiskassa vie71006Kirjoitin sinulle koska
tunnen sinua kohtaan niin paljon. Sydäntäni särkee, kun kätken ihastumisen, kaipauksen, sinua kohtaan tuntemani lämmön j41931RÖTÖSHERRAT KIIKKIIN PUOLANGALLA.
Puolankalaisilla tehtävä ryhmäkanne itsensä yleintäneistä rötöstelijöista, sekä maksattaa kunnan maksama tyhmän koplan j49911Martina pääsee upeisiin häihin
Miltäs se tuntuu kateellisista. Anni Uusivirta on Martinan kavereita.288902