Pitkäaikainen ystävä, limoviik unani pudottelee jälleen keltaisia lehtiä ja alkaa olla jäähyväisten aika. Jo keväällä olin heittämässä sitä lepikkoon, kun kasvi on niin rankula.
Eilen löysin keinolehtisen limoviikunan eräältä kirpparilta, varasin sen ja maksoin 10 euroa. Iltapäivällä otin lasten pulkan ja kävin viikunan hakemassa kotiin. Reitti kulki pitkän matkaa rinnan yhtä pääkatuamme ja sain katseita ja jopa kommentteja vastaantulijoilta kun vedin pulkkaa ja tuin toisella kädellä kasvia. Matkaa on reilut kilometri. Olisin saanut kyllä jonkun viemään autolla, mutta minä olen tällainen, että yritän selvitä pitkälle itse.
Vein uuden tulokaan saunaan ja suihkutin ja on nyt siellä kuivumassa.
Minulla on nyt tällainen joulukuusi.
Eilen löysin keinolehtisen limoviikunan eräältä kirpparilta, varasin sen ja maksoin 10 euroa. Iltapäivällä otin lasten pulkan ja kävin viikunan hakemassa kotiin. Reitti kulki pitkän matkaa rinnan yhtä pääkatuamme ja sain katseita ja jopa kommentteja vastaantulijoilta kun vedin pulkkaa ja tuin toisella kädellä kasvia. Matkaa on reilut kilometri. Olisin saanut kyllä jonkun viemään autolla, mutta minä olen tällainen, että yritän selvitä pitkälle itse.
Vein uuden tulokaan saunaan ja suihkutin ja on nyt siellä kuivumassa.
Minulla on nyt tällainen joulukuusi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oma appelsiinipuuni tiputti tässä joku aika sitten lehtiä siihen tahtiin, että luulin sen kuolevan. Ainahan se talvisin on tiputellut jokusen lehden, mutta nyt oli jo useampi varsi rankana. Lopulta se jätti pari pienempää vartta reheväksi ja sitten se rupesi pukkaamaan uutta oksaa. Kasvanut parin viikon sisällä parikymentä senttiä nämä tulokkaat. Säikähdin jo, että parinkymmenen vuoden yhteiselo saa päätöksen.
Minulla tuo limoviikuna on ollut jo reilut kymmenen vuotta. Tähän aikaa vuodesta kärsii pimeydestä, vedosta ja kuumuudesta ikkunan ja patterin vieressä. En ole viitsinyt laittaa kasvivaloa sentään. Keväällä alkaa tehdä lehtiä yläoksiin ja sivulatvoihin mutta tuuheutta ei tulee. On jo ruma.
En tiedä miksi, mutta lempikasvini on aina ollut limoviikuna tai fiikukset yleensä. On jotenkin mahtava koristus koivumaisen iso puu ja sen nuokkumainen kasvuasento.
Mullakin on kasviystävä. Hän on vähän pienempi... en muista lajia, mutta kuitenkin ^^
Nämähän olivat koskettavia ja ihania tarinoita! Lisää tämmösiä herkistäviä juttuja!
Minä muutin eron jälkeen kerrostaloasuntoon ja aikaisemmassa omakotitalossa olin saanut ison määrän kasveja menestymään ison valoisan ikkunan ääressä. Surukseni jouduin seuraamaan, kuinka ne yksi kerrallaan menehtyivät vähävaloisessa kerrostaloasunnossa. Jotenkin niistä muodostui minulle vielä sen menneen, pitkän parisuhteen symboli ja tuntui hirveältä ajatella että ne kaikki kuolisivat pois.
Rakkain niistä on minullekin ollut kirjolehtinen fiikus, joka on ollut minulla todella pitkään. No sekin alkoi tiputella lehtiään ja jäljellä oli lopulta enää ranka, jonka haaroissa oli muutama lehti. Päätin sitten kokeilla onneani ja leikkasin latvukset maljakkoon, josta siirsin ne myöhemmin toiveikkaana ruukkuun vaikken saanut maljakossa juuria aikaiseksi. Siirsin kasvin toiselle ikkunalle jossa ajattelin sen saavan edes vähän enemmän valoa. Nyt ihana fiikukseni kasvaa hyvinvoivana ja onnellisena uudessa paikassaan ja on kaunis kuin mikä. :)
Voi että:)! Ajattele että sinä taistelit pitääksesi kasviystävän! Mihin pystyisitkään jos joutuisit taistelemaan oikeasta ystävästä! Näistä kasviystävistä saisi kyllä vaikka millaisen jutun nää ovat kertakaikkisen koskettavia juttuja!
mulla on jo kuollleelta äidiltäni ja ystävältäni saatu kasvi joista kummastakaan en voisi myöskään luopua samoista syistä!
Niinpä niin. Tuossa viikunani on seissyt jo melkein 20 vuotta. En ole muistanut edes paljoa jutella ja antaa Substraalia niin kuin hyvä ystävä olisi ansainnut. Taisin aikoinani ottaa oksan äitini puusta. Moni viherkasvi on ollut ja kuihtunut sen rinnalla. Äitikin on levännyt nurmen alla kauan. Kyllä muistot palaavat ystäväni myötä hänenkin ajoilta.
Lapsuuden kylällä eleli yksinäinen mies. Hän vaali lapsuuden kodissaan kaktusta, lajia jota meillä päin sanottiin vanhaksi pojaksi. Hyvin hidaskasvuinen ja sitkeä piikkipulikka se oli ja oli kerran yllättänyt isäntänsä puhkeamalla kukkaan vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen.
Anoppi oli todellinen viherpeukalo ja hän kasvatti haastavia lajeja. Oli hänellä kyllä harrastukselle hyvät puitteet.
Se on kanssa hyvin jännä homma miten monet miehet niin ilahtuvat kukista ja kuinka me naiset emme tule edes ajatelleeksi sitä puolta! Voin kuvitella sen miehen aitoa iloa kun sai kukaltaan tuommoisen lahjan! On kyllä kiehtovaa että se alkukukkanen oli saman henkilön luona kuin nyt tuoksin sinun puusi! kasvit varmaan muistavat ja kuiskivat niitä ajatuksia siihen kotiin jossa tuon ihmisen muistoa ja rakkautta viljellään! Sen on myös hyvin jännää miten joku kasvi alkaa tunkea toista kohti oletko tämän huomannut? Itse siirtelin kukkieni järjestystä ja huomasin että kaksi eri kukkaa tunkivat toisiinsa päin kääntipä ne kuin päin tahansa!