niin paljon?
Kun pitelen lastani sylissä silmistä valuu onnen kyyneleitä kun katson toista.
Ennen lasta en voinut tietää että jotain voi edes rakastaa näin paljon,tuntuu että sydän pakahtuu.
Lapseni on mulle tärkeintä maailmassa ja tekisin mitä vaan hänen vuokseen,antaisin vaikka henkeni.
Kun pitelen lastani sylissä silmistä valuu onnen kyyneleitä kun katson toista.
Ennen lasta en voinut tietää että jotain voi edes rakastaa näin paljon,tuntuu että sydän pakahtuu.
Lapseni on mulle tärkeintä maailmassa ja tekisin mitä vaan hänen vuokseen,antaisin vaikka henkeni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinä hetkenä kun sairaalassa sain tyttäreni syliini ensimmäisen kerran minunkin elämäni taisi muuttua lopullisesti.
Yllätys sen sijaan oli kuinka paljon suuremmaksi tuo rakkaus voi vielä kasvaa kun seuraan ja osallistun hänen kehitykseensä päivä päivältä... jos sitä jotenkin yrittäisi kuvata niin tuon synnytyssairaalan "hullaannuttava ihastuminen" on todellakin kasvanut aikaa myöten todelliseksi rakkaudeksi kuten onneksi parisuhteessa pienokaisen äitiinkin on käynyt.
Kyllä välillä ei mahda mitään kun kotosalla katselen vaimoani ja lastani jossain puuhassa sivummalta niin pala nousee kurkkuun tällaisellakin karjulla ihan vaan siksi että mulla on tuollaiset ihmiset elämässäni.
Minun ovat jo 20 ja 17. Edelleen saan syvältä sydämen pohjasta tuntuvia rakkauden väreitä, kun heitä katselen. Viime viikolla oltiin sovittu treffit kaupungille töiden ja koulujen jälkeen. Muistan varmaan elämäni loppuun asti sen rakkauden ja ylpeyden ja onnistumisen ilon sekasotkutunteen, joka minuun iski kun näin heidän lähestyvän: kaksikymppinen nuori kaunis nainen niin kukoistavana kuin ihminen vain voi, 3 vuotta nuorempi pitkä hoikka pikkuveli supercoolina vieressä...
Kyllä, ne oli ne samat vaavelit jotka parikymmentä vuotta sitten möngersivät potkuhousuissa ja vaipoissa. Sitten potkuhousut korvautuivat vähitellen haalareilla ja verkkareilla ja farkuilla. Vauvanuntuva muuttui karkeaksi äksytukaksi, ja kylppärin peilihyllylle ilmestyi froteisten tukkalenkkien 15 vuotta kestänyt inhotusarmeija. Leperryksistä opittiin vähitellen puhumaan, kertomaan tarinoita, lukemaan, opiskelemaan. Lastenlaulujen lallattelu muuttui ensin Suomi-iskelmäksi, sitten tuli hillitön Ultra Bra -kausi ja sitten alkoi jo kotona soida itse soitettu sähkökitararokki. Ja mitä: yhtäkkiä he ovatkin isoja. Täyttävät veroilmoituksensa itse ja mahtuvat aikuisen kenkiin.
Mutta kaiken sen osaamisensa ja muuttumisensa alla minulle, äidille, he ovat kuitenkin samalla myös ne entiset pienet ihmiset. Untuvia ohimoilla, uuden ihmisen tuoksu iholla.
Olen kanssasi aivan samaa mieltä! Sairaalassa en meinannut raskia laittaa lasta siihen omaan vuoteeseen vaikka se oli ihan vieressä koko yön!
nyt7kk tyttö ja vieressä nukkuu ku äiti on niin höppänä että ei pärjää ilman tyttöä!
niin... katselen poikaa aina iltaisin kun nukutin hänet.
hän on mulle tärkeintä ja tulee aina olemaan. jotenki saan olla ylpeä siitä että tein niin suuren työn ja mikä lopputulos (?)
en vaihtais päivääkään milloinkaan pois tästä ajasta ja tulevista onnen hetkistä :)