mä olen 4-vuotiasta saakka elänyt reuman kanssa.olen nyt 17-vuotias.silloin tällöin mua masentaa tämä reuma.silloin,kun olen masentunut niin olen hiljainen ja ujo.vietän silloin aikaa yksinääni.en puhu silloin oikein mitään.
reuma ja masennus
päppis
41003
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kaikilla on ongelmansa. Toisilla isompia, toisilla pienempiä, mutta jokaisella niitä tulee olemaan pahempiakin.
Koitahan jaksaa ja iloitse muista asioista, niin minäkin koitan tehdä, vaikka se toisinaan epäreilulta tuntuukin :).
... mutta älä anna sen päästä niskan päälle.
Olet siis joutunut elämään reumasi kanssa n. 13-vuotta. Se on jo pitkä aika, mutta itse sairastuin 17-vuotiaana selkärankareumaan ja nyt olen jo 42-v eli laske siitä. Ei tämä elämä aina niin kaksista ole tämän "kiviriipan" kanssa ollut, mutta pakko se on vaan kestää. Minkäs teet?
Olen myös kokenut sen, että välillä ahdistaa niin pirusti: ei ole ketään vertaista aivan lähipiirissä jonka kanssa voisi jakaa tämän olotilan. Niin sanotut terveet ihmiset eivät voi mitenkään käsittää tai päästä edes lähelle sitä olotilaa, jota tässsä aina välillä joutuu kestämään tämän reuman kanssa. Kun on oikein paha vaihe, niin se kipu alkaa hallita kaikkea olemista ja tekemistä, sitä alkaa miettiä varsin synkkiä ajatuksia... Mutta, periksi ei kannata antaa, parasta on hakeutua jollain tapaa vertaistensa seuraan ja vaihtaa ajatuksia tilanteestaan, se helpottaa kun huomaa ettei tässä nyt aivan yksin olla kuitenkaan. Jollain tapaa tämä keskustelupalstakin toimii auttavana asiana, vaikkei oikeita ihmiskontakteja korvaakaan.
Sitä vaan toisinaan synkkenee ajattelemaan että mikä tarkoitus tälläkin oikein on. Mikä on se "kaikkivaltias", joka sallii reuman aiheuttamat suunnattomat tuskat? Olen omalla kohdallani tullut siihen tulokseen, että oman onnen nojassa täällä ollaan, ei ole mitään "jatko-osaa" tiedossa, eletään se elämä ja se sitten siitä, uudet sukupolvet jatkaa siitä mihin meiltä jäi.
Kun tuli sammuu, niin sali tummuu...
Hei!
Minä taas olen edellisen kanssa osittain toista mieltä. On selvää, että reuma aiheuttaa kipua ja sen myötä masennustakin, mutta aikansa kutakin. Mikään ei ole ikuista, on huonoja päiviä, mutta hyvät seuraavat. Itse sairastuin 13 vuotta sitten, 22-vuotiaana. Välillä on ollut todella tuskallista, enkä edes päässyt kävelemään... Nyt olen töissä, välillä tietenkin masentunutkin, mutta silti suht onnellinen. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan eli ei kannata koskaan menettää toivoa. Ja toisaalta tämä sairaus on antanutkin paljon: empatiakykyä, kärsivällisyyttä jne. Ja mitä tämän maallisen vaelluksemme jälkeiseen elämään tulee, niin uskon että elämä jatkuu sillä joka uskoo Häneen.
Olen itsekin ujo ja vaikkei sinua nyt välttämättä lohduta niin sekin iän myötä hellittää. Kun on masentunut niin ei halua tavata ketään vaan käpertyä vain omiin oloihinsa, mutta sekin olotila menee ennen pitkää ohi! Kannattaa tutustua toisiin reumaa sairastaviin nuoriin ja jakaa heidän kanssaan kokemuksia.
Iloista Joulun odotusta ja voimia sinulle! :)
Luepa kuuluisan Oscar-palkitun elokuvanäyttelijän, James Coburn'in tarina, jonka löydät Googlella (suomeksi) ja Enirolla (suomeksi).