Tämä seuraava on kirjoitus taivas paikan ottaneelle ystävälleni:
Kaikki yhteiset muistomme palaa mieleeni aina hetkittäin.. Olimme erilaisia ja samanlaisia. Sä olit rauhallinen ja hiljainen. Mä taas vilkkaampi ja jatkuvasti äänessä.
Mä hiljenin joskus ja hetken päästä kysyin "Puhunko mä liikaa? "
Sä hymyilit ja sanoit "Et. Sun puhe rentouttaa mua. Seurassasi vapaudun kun sä puhut mitä sattuu. Puhettas on kiva kuunnella."
Sä tunsit paljon sisälläsi mutta päällepäin olit aina hirveän rauhallinen. Hermoilu ei näkynyt susta ulospäin. Sanoin sulle monesti että rauhallisuutesi rauhoittaa minuakin.
Olimme eri luonteisia. Mä tempperamenttinen, puhelias, räiskyvä, suorapuheinen, nauravainen hömpöttäjä.
Sä rauhallinen, hillitty, sanojaan tarkkaan harkitseva, ehdottoman rehellinen ja jotenkin riskinottaja luonteen omaavaa kylmää rauhallisuutta huokuva persoona. Sä et koskaan korottanut mulle ääntäsi vaikka vihaasi minuun puritkin,mutta koskaan et minusta käyttänyt mitän nimittelysanoja. Siitä tiesin että sä rakastat mua. Et halunnut loukata vaikka vihainen olisitkin mulle ollut.
Muistan että sua huvitti mun monet tempaukset. Vuosi sitten syksyllä olin hajottanut liikuntaharrastukseni parissa polveni mutta kävelin sillä väkisin kävelylenkkejä.
Sä kai sitten vain härnäsit mua vähättelemällä sitä rasitusvammaa minkä olin polveeni saanut. Väitit että sillä se lähtee millä on tullutkin.
Mä pysähdyin, ojensin käteni ja sanoin "lyödäänkö vetoa asiasta? Kokeillaan. Tehdään niin että mä lähden tuota tietä kotiini suuntaan juokseen täpöillä. Otan irti kaiken mikä lähtee kivusta huolimatta. Tule sä samaa reittiä kävellen. Katsotaan pääsenkö kotiini asti ja onko polven rasitusvamma lähtenyt sillä millä tullutkin? Taluta sitten loppu matka jos löydyn maasta hajoilemasta matkanvarrelta. Lyödäänkö vaikka 50 eurosta veoa? "
Sä katsoit mua hymyillen huvittuneena mutta et lyönyt kättä päälle vedon hyväksymisen merkiksi. Et sanonut mitään vaan otit mua käsivarresta kiinni ja jatkoit mun askelien tukemista. Sä otit niin viileästi mun yllytyshullut hömpötykset etkä lähtenyt niihin mukaan.
Kerran sä kidnappasit mut! Mulla oli hirveä nälkä ja rahapula. Valitin asiasta autossa mutta kieltäydyn sun avusta. Sä pörrötit mun hiuksia ja ilmoitit että olen ihan mahdoton jääräpää ja samalla painoit kaasua lisää mun asuin katuni risteysalueella jatkaen suoraan. Muistan kiljuneeni että "Mitä sä teet? MIhin sä mua viet? Mitä vittua?" Sä pysyit hiljaa ja jatkoit vaan ajamista eteenpäin päättäväisesti. Hetken päästä sä sanoit että: "Vien sut syömään"
Kaksi jääräpäätä joista toinen ratissa ja se joka ratissa sillä valta
Niin paljon hauskoja muistoja susta... Mulla on niin ikävä sua..
En vieläkään pysty hyväksyyn sitä että olet poissa..
Kaikki yhteiset muistomme palaa mieleeni aina hetkittäin.. Olimme erilaisia ja samanlaisia. Sä olit rauhallinen ja hiljainen. Mä taas vilkkaampi ja jatkuvasti äänessä.
Mä hiljenin joskus ja hetken päästä kysyin "Puhunko mä liikaa? "
Sä hymyilit ja sanoit "Et. Sun puhe rentouttaa mua. Seurassasi vapaudun kun sä puhut mitä sattuu. Puhettas on kiva kuunnella."
Sä tunsit paljon sisälläsi mutta päällepäin olit aina hirveän rauhallinen. Hermoilu ei näkynyt susta ulospäin. Sanoin sulle monesti että rauhallisuutesi rauhoittaa minuakin.
Olimme eri luonteisia. Mä tempperamenttinen, puhelias, räiskyvä, suorapuheinen, nauravainen hömpöttäjä.
Sä rauhallinen, hillitty, sanojaan tarkkaan harkitseva, ehdottoman rehellinen ja jotenkin riskinottaja luonteen omaavaa kylmää rauhallisuutta huokuva persoona. Sä et koskaan korottanut mulle ääntäsi vaikka vihaasi minuun puritkin,mutta koskaan et minusta käyttänyt mitän nimittelysanoja. Siitä tiesin että sä rakastat mua. Et halunnut loukata vaikka vihainen olisitkin mulle ollut.
Muistan että sua huvitti mun monet tempaukset. Vuosi sitten syksyllä olin hajottanut liikuntaharrastukseni parissa polveni mutta kävelin sillä väkisin kävelylenkkejä.
Sä kai sitten vain härnäsit mua vähättelemällä sitä rasitusvammaa minkä olin polveeni saanut. Väitit että sillä se lähtee millä on tullutkin.
Mä pysähdyin, ojensin käteni ja sanoin "lyödäänkö vetoa asiasta? Kokeillaan. Tehdään niin että mä lähden tuota tietä kotiini suuntaan juokseen täpöillä. Otan irti kaiken mikä lähtee kivusta huolimatta. Tule sä samaa reittiä kävellen. Katsotaan pääsenkö kotiini asti ja onko polven rasitusvamma lähtenyt sillä millä tullutkin? Taluta sitten loppu matka jos löydyn maasta hajoilemasta matkanvarrelta. Lyödäänkö vaikka 50 eurosta veoa? "
Sä katsoit mua hymyillen huvittuneena mutta et lyönyt kättä päälle vedon hyväksymisen merkiksi. Et sanonut mitään vaan otit mua käsivarresta kiinni ja jatkoit mun askelien tukemista. Sä otit niin viileästi mun yllytyshullut hömpötykset etkä lähtenyt niihin mukaan.
Kerran sä kidnappasit mut! Mulla oli hirveä nälkä ja rahapula. Valitin asiasta autossa mutta kieltäydyn sun avusta. Sä pörrötit mun hiuksia ja ilmoitit että olen ihan mahdoton jääräpää ja samalla painoit kaasua lisää mun asuin katuni risteysalueella jatkaen suoraan. Muistan kiljuneeni että "Mitä sä teet? MIhin sä mua viet? Mitä vittua?" Sä pysyit hiljaa ja jatkoit vaan ajamista eteenpäin päättäväisesti. Hetken päästä sä sanoit että: "Vien sut syömään"
Kaksi jääräpäätä joista toinen ratissa ja se joka ratissa sillä valta
Niin paljon hauskoja muistoja susta... Mulla on niin ikävä sua..
En vieläkään pysty hyväksyyn sitä että olet poissa..
Vastaukset 15
Vanhimmat
mihin hän kkuoli?
oma käsi,onnettomuus,vai tautiko tappoi?
Itsemurhaan
voi kun surullista.
ehkä hänen olis pitäny avautuu enemmän
voi miksi, miksi.
jos olisin herkempi mies,niin nyt itkisin.
Hänellä oli monenlaisia murheita. Joskus elämä ajautuu umpikujaan.. niin hänelle varmaankin kävi. Puhuminen olisi varmasti auttanut mutta hän ei tehnyt niin. Pystyn mielikuvissani näkemään hänen kylmänrauhallisen itsemurhan toteutuksen. Sen miten rauhallisesti se sen teki. Sellainen hän oli. Kylmäpäinen riskinottaja joka piti tunteensa kurissa ulospäin.
Ikävöin silti häntä päivittäin vaikka tiedän että hänellä enää ei hätää ole. Jokainen katu kotikaupungissamme tuo mieleen yhteisiä muistoja. Olisin toivonut hänen löytävän jonkun muun ratkaisun ongelmiinsa kuin tällaisen mutta tämä oli hänen päätöksensä... pakko yrittää sopeutua asiaan jotenkin.
Aamulla kun keitin kahvia tuli mieleen lisää muistoja sinusta.. Kerran mun hommana oli siirtää yksi huonekalu toiseen paikkaan ja yritin sitä tehdä yksinäni mutta en saanut liikumaan sitä mihinkään suuntaan. Tappelin sen kanssa ja teloin itseäni kun nojasin koko painollani huonekaluun tai yritin kiskoa sitä eteenpäin nojaamalla menosuuntaan koko painollani. Kun huonekalu liikahti vähän niin mä tietenkin kaaduin kun koko painoni oli tavaran varassa.
Sä olit samassa paikassa ja seurasit huvittuneena mun jääräpäisiä yrityksiä selvitä yksin siitä hommasta. Naureskelit mulle sivusta. Lopulta otit toisesta päästä kiinni ja sanoit että kannetaan yhdessä. Mä yritin selittää että ei me kaksin pystytä sitä kantaa. Liian painava. Pitää kiskoo lattiaa pitkin. Sä et kuuunnellut vaan nostit jo toisesta päästä.
Mä hiljenin ja otin kiinni toista päästä ja sain nostettua sitä hiukan. Ihmeissäni katselin kun sulle huonekalun paino näytti olevan jopa aika kevyt.. Sillä hetkellä suljin suuni ja annoin sun auttaa lopuissakin kun tajusin että taidat tietää paremmin kuin mä miten nämä hommat hoidetaan helpommin. :)
Sä olit hyvä keskustelija. Paljon syvällisiä järkeviä ajatuksia kehiin heittäjä. Erilaisia mielipiteitä kuin mulla ja uskalsit ne tuoda esille vaikka mä olenkin aika vahvasti omia näkemyksiä esittävä. Saimme niistä monia syvällisiä keskusteluja aikaiseksi. Joskus valvottiin leffoja katsellen koko yön ja juteltiin syvällisiä. Opin sinulta paljon mutta sain myös sulta paljon lohtua ja vertaistukea sillä meillä oli jotain yhteistä joka painoi meitä molempia yhtä paljon...
Mua on painanut paljon se että olin niin tyhmä etten tajunnut mitä päässäsi liikkui ja mikä sun olo todellisuudessa oli.. Puhuimme kyllä kaikesta mutta et antanut viitteitä itsemurhaan viittaavista hälytysmerkeistä. Olin oppinut sinusta vuosien varrella että sulla paha olo näyttäytyi ärstymyksenä ja vihana. Olit ärstynyt, tiuskit ja sua ei kiinnostanut silloin seurani vaan halusit olla yksin. Sanoit sen välillä tosi loukkaavastikin. Viimeisten vuosien aikana kuitenkaan et osoittanut sellaisia merkkejä että olosi olisi huono ja masentunut. Olit aina seurassani hyväntuulinen, vitsaileva, paljon hymyileva, iloinen, innostunut, motivoitunut, avulias. päättäväinen ja paljon aikaan saava.
Nyt olen alkanut miettiin oliko todellisuus eri mutta seurani vaikutti mielialaa hetkellisesti kohottavasti? Vaikuttiko minuun rakastuminen ja seurassani olo siihen että mielialasi kohosi hetkellisesti jonka takia minä sokeuduin todellisuudelle. Minä näin vain rakastuneen miehen onnen kun sait olla seurassani enkä nähnyt sitä mitä se sama mies oli kaiken muun ajan? Siitäkö johtui että mä putosin kärryiltä enkä enää tajunnut mistä kyse?
Jos olisit ääneen puhunut ajatuksistasi niin olisin päässyt takaisin kärryille.. En nähnyt sinussa masennuksen tai itsemurhan aikeiden merkkejä vaikka juuri minun olisi niitä pitänyt pystyä havaitseen.. harmittaa että olimme niin läheisiä ja minä en huomannut mitään..
Sanoit kyllä aina että minä olen sinua motivoiva asia ja oma "masennuslääke" mutta en tajunnut siitäkään vihjeestä mitään..
Ei ihmisiä voi auttaa loputtomiin, se nyt vaan on niin. Toki pitää auttaa jos huomaa ettei kaikki ole ok, mutta minkäs teet jos toinen ei puhu.
Olen kerran käynyt läpi kokemuksen siitä kun yritin tehdä mitä vaan estääkseni läheistäni vajoamasta. Lopulta se oli itselleni uuvuttavaa ja tajusin etten voinut vajota mukanansa. Hän kyllä nousi, mutta kävi pohjalla sitä ennen. Joskus on vaan käytävä.
Tiedän. Ystäväni vain vajosi mutta ei tullutkaan enää pohjalta ylös... Se on vain jotenkin niin murskaavaa että hän ei tullut ylös. Sinne jäi.. Ja yksi kallis ihmishenki meni siinä. Suuri virhe ja vääryys..
Masennus on niin tappava sairaus. Se vie niin nuoria hautaan ja vielä niin nopeasti ja yllättäen. Järkytys vain jää jäljelle kun ymmärtää mitä on tapahtunut. Tiedän myös että sairaus se suurin syy oli mikä hänet siihen tekoon ajoi...
https://www.youtube.com/watch?v=cyZjM6Rh9M0
Sä et räppiä kuunnellu mutta kerran laitoit mulle tekstaria että radiosta tulee just biisi mistä tulee mieleen mä. En ollut radion lähellä joten laitoin takas että mikä biisi.
Sä laitoit takas että:
"Mä oon ehkä pieni mutten silti heikkoooooooooo Siks selkä suorana mä seisooooooooon"
tuo kertsi kuulemma toi mut mieleen.
https://www.youtube.com/watch?v=5APlY6tnQCs
Edelleen huomaan palloilevani ihan hukassa pitkin katuja kun on murheita joihin haluaisin neuvoja. Ennen menin sun luokse. Nyt en tiedä mihin suuntaisin. Kenen ovelle voisin mennä rikkinäisenä, itkuisena hypätä syliin ja itkeä hetken ja pyytää neuvoa.. Sun luokse tiesin olevani tervetullut. Olit siitä jopa suunnattoman iloinen että tulin. Et yhtään pahastunut.. Ikionnellinen.. ja halusit mun jäävän pidemmäksikin aikaa vaikka yöksi.
Kumpa tulisit takaisin.. välillä vieläkin herään ajatukseen että tämä on varmasti jokin erehdys.. että nousetkin kuolleista. Kävelet jossain kaupunkimme keskustassa yhtäkkiä vastaan.. (saisin varmaan sydänkohtauksen, itkisin ilosta, juoksisin syliin ja halaisin helpottuneena kuoleista herännyttä haamua joka palloilee vastaan) Sitten tajuan ettei niin käy.. Ei tämä ole erehdys. Tämä on totuus. Olet kuollut ihan oikeasti. Et leikisti.
Surullista, että hän lähti vaikka jäi noin syvästi kaipaava ihminen.
Jos itse ikinä päädyn itsemurhaan, koitan hiivuttaa kaikki ihmissuhteeni ennen sitä.
Minä olin hänelle vain ystävä.. Hän olisi halunnut minusta enemmän. Annoin asialle muutama kuukausi ennen itsemurhaansa täys tyrmäyksen. Syytän itseäni hänen kuolemastaan.
Muistin äsken lisää muistoja hänestä...
Kerran olin lukenut joka päivä parin kuukauden ajan facebookista siltä saman päivityksen. Tyyppi veti varmaan copypastella saman tekstin joka päivälle. 2kk:n päästä mulle riitti ja mä vittuilin sille kirjoittamalla saman tekstin kun sillä mutta päinvastaisena päivityksekseni.
Se tajusi heti että nyt joku vittuilee sille.. tuli heti tekstaria että mitä mä oikein vittuilen ja järjettömän tyytyväiseltä tuntui siihen että oli saanut mut ärsyyntyyn ja huomiomaan sen omassa päivityksessäni! Extra ylpee oli asiasta. Että voi ihminen pienestä repiä iloa :)
Mä vittuilin sille vielä muutaman päivän laittamalla sen tekstariin vastaukseksi aina sen oman 2kk:n facebook hokeman. Se repeili mulle ja vittuili takasin että hyvä kun me kerrankin jostain samaa mieltä! Oikee asenne!
Tuolla oli ketju mitä toivoisit joululahjaksi... En kirjoittanut sinne mitään mutta ainoa asia mitä mä toivoisin on että sut palautettais eloon. Ensimmäinen joulu kun sua ei enää ole. .Elämäni yksi hirveimmistä, onnettomimmista jouluista edessä. Eikä tuskin mikään saa mua joulufiiliksille.
"Rakas joulupukki palauta kuollut eloon.. muuta en halua enkä toivo.."
kuuluisi mun toive.
Tämän vuoden joulufiilikset on tällaiset:
https://www.youtube.com/watch?v=KbK_QkOGcek