Mooseksen kirjan patriarkat olivat pitkäikäisiä:
Aadam 930, Set 912, Enos 905, Kenan 910,
Mahalalel 895, Jered 962 ja koko Raamatun
ikäpresidentti Metuselah (Metusalem) 969
vuotta. Raamatun nykylukija ei yleensä takerru
näihin vuosiin vaan pitänee niitä kuvitteellisina
tai metaforisina lukuina. Tällainen suhtautuminen
patriarkkojen pitkäikäisyyteen on
kuitenkin suhteellisen myöhäinen ilmiö. Pitkään
lukuja pidettiin todellisina. Länsimaiselle
kulttuurille tyypillisesti jo kirkkoisät alkoivat
etsiä patriarkkojen pitkäikäisyydelle luonnollisia
selityksiä. Näin tehtiin aina 1700-luvulle
asti.
Aluksi on syytä luoda katsaus paratiisiin. Pitkän
elämän kannalta tilanne oli paratiisissa otollinen.
Ihminen oli kuolematon. Mutta myös tämä olotila
vaati selityksensä. 1200-luvulla merkittävän
tieteellisen selityksen tarjosi ”enkelimäinen opettaja”
Tuomas Akvinolainen (n. 1224–1274). Hänet
tunnetaan myös antiikin filosofin Aristoteleen
kristillistäjänä, toisin sanoen hän muokkasi pakanafilosofin
ajattelun sopusointuun kristinuskon
kanssa. Aristoteleelta Tuomas myös ammensi selityksensä
sekä Aadamin ja Eevan elämän ikuisuudelle
että sille, miten tuo kuolemattomuus
heidän yltään lipesi.
Aadam rakentui elementeistä maa, vesi, ilma
ja tuli, kuten kaikki muukin kuunalisessa maailmassa.
Siksi Aadam oli myös jatkuvan muutoksen
ja häviämisen tilassa. Aadamin ruumis oli
luonnolliseen kuolemaan johtavan prosessin armoilla.
Aadam ei kuitenkaan kuollut, mikä johtui
Tuomaan mukaan siitä, että Jumala oli varustanut
Aadamin sielun yliluonnollisella kyvyllä,
jonka avulla hän pystyi pitämään luonnollisen
ruumista heikentävän prosessin kurissa. Syntiinlankeemuksen
jälkeen maailmaan saapunut ihmisen
kuolevaisuus selittyi helposti sillä, että
kyseinen kyky otettiin ihmiseltä pois.
Tulkinnasta kasvoi esiin näkemys, jonka mukaan
paratiisissa sielu oli kyennyt hallitsemaan
ruumista. Siksi kuoleman tulo maailmaan tarkoitti
ruumiin irtaantumista sielun hallinnasta.
Toisinaan Jumalan armolahjan välikappaleeksi
nähtiin ikuisen elämän puu, josta Aadamilla ja
Eevalla oli oikeus syödä. Puun hedelmät olivat
universaali lääke ikääntymistä ja sen tunnusmerkkejä
vastaan, sillä ne palauttivat ihmisen
voimat ja ylläpitivät hänen luomisessa saamaansa
luontaista terveyden tasapainotilaa. 1700-luvun
alussa kirjoittanut englantilainen mystikko
Eugenius Philalethes tulkitsi elämän puun yhdistäneen
sielun ja ruumiin niin, etteivät vuodet voineet
niitä erottaa.
Näissä paratiisi-pohdinnoissa korostuu kaksi
asiaa. Ensinnäkin alkuperäistä kuolemattomuutta
pidettiin Jumalan armolahjana, samalla kun
Aadamin ja Eevan fyysistä rakennetta pidettiin
nykyihmiseen kaltaisena. Toinen merkille pantava
seikka on sielun ja ruumiin elimellinen yhteys.
Ihminen oli sielun ja ruumiin muodostama
kokonaisuus, hänessä henki ja materia kohtasivat
harmonisesti. Vasta syntiinlankeemus tuotti erillisyyden
näiden kahden ihmisyyden puolen
kanssa: sielu säilytti kuolemattomuutensa, kun
taas ruumiin osaksi tuli kuolema.
Paratiisista karkotuksen jälkeen
Ikääntyminen tuli sanan varsinaisessa merkityksessä
maailmaan vasta syntiinlankeemuksen jälkeen.
Vasta perisynnin tulo ihmisen osaksi toi maailmaan
kuoleman. Joidenkin tulkintojen mukaan
koko syntiinlankeemuskertomus olisikin alunperin
tehty selittämään ihmisen kuolevaisuutta.
James G. Frazer on jopa ehdottanut, että kansanperinteessä,
jonka pohjalta Genesis kirjoitettiin,
ei olisi aluksi ollut lainkaan mukana hyvän
ja pahan tiedon puuta vaan elämän ja kuoleman
puut. Tässä traditiossa käärmeen rooli oli hämätä
Aadam ja Eeva syömään väärästä puusta, ja
palkkioksi käärme sai kyvyn uudistua säännöllisesti
nahkansa luomalla mutta rangaistukseksi se
joutui “matelemaan vatsallaan”. Tulkinnan mukaan
paratiisista karkotuksen syynä oli virhe, ei
Jumalan käskyn täyttämättä jättäminen. Raamattuun
kuitenkin kirjautui aivan toinen kertomus,
T
I
E
T
E
E
S
S
Ä
T
A
P
A
H
T
U
U
33
jossa kuolema yhtä lailla tuli ihmisen osaksi mutta
hänen itsensä vuoksi
Vaikka armolahja tai ihme oli patriarkoilta viety,
he nauttivat silti huomattavan pitkistä elämäntaipaleista.
Tähän tarjottiin usein selitykseksi,
että pitkä elämä oli välttämättömyys maailman
kansoittamiseksi. Jotta vähästä alkuihmisten
joukosta saataisiin kansoja aikaiseksi, heidän
tuli olla pitkäikäisiä ja lisääntymiskykyisiä pitkät
tovit. Jo kirkkoisä Augustinus (356–430) oli ehdottanut
tätä vaihtoehtoa. Tätä tukivat myös
monien kansojen kertomukset, joiden mukaan
”muinaiset” olivat eläneet huomattavasti pitempään
kuin oman ajan ihmiset. Patriarkkojen aikakausi
oli kultainen aikakausi, joka oli yhteinen
koko ihmiskunnalle.
Maailman kansoittaminen antaa jumalallisen
syyn pitkäikäisyydelle mutta ei kerro mitään
luonnollisesta syystä. Miksi patriarkat paratiisista
karkottamisen jälkeen saattoivat elää niin pitkään,
vaikka heillä ei ollut tukenaan elämän puuta
ja paratiisin luonnon puhtautta?
Selityksissä nousee esiin neljä keskeistä tekijää.
Ensinnäkin paratiisista karkottamisesta ei
vielä ollut kulunut paljoa aikaa, minkä vuoksi
ihmisen sisäisessä rakenteessa säilyi muistumia
alkuperäisestä täydellisyydestä. Muinaiset olivat
olleet jättiläisten sukua, mikä ajatus toistuu usein
antiikin kirjallisuudessa ja johon myös esimerkiksi
kirkkoisä Augustinus uskoi. Ihmiset olivat
luonnostaan vahvempia, ja lisäksi heidän sisäelimensä
ja ruumiin toimintansa olivat erinomaiset.
Toinen tekijä perustui luonnon puhtauteen eli
luonnon luomisessa saamaan neitseelliseen olemukseen.
Eugenius Philalethes selitti, että maa
oli patriarkkojen aikaan edelleen uusi ja nuori ja
sen hedelmät ravitsevampia kuin myöhempinä
aikoina Luonto oli hedelmällinen, eikä mikään
ollut muuttanut sen hyvyyttä. Väitettiin myös,
että patriarkkojen aikaan kasvit ja juuret vaikuttivat
voimakkaammin ja olivat mehukkaampia
kuin ”nykyaikana”.
Kolmanneksi patriarkkojen ajalla ihmiset olivat
viisaampia kuin myöhemmin, minkä ajatuksen
allekirjoitti esimerkiksi uskonpuhdistaja
Martti Luther. Tuolloin ihmiset osasivat hyödyntää
paremmin luonnon antimia, ja he tunsivat
yrttien hedelmien ja kivien ominaisuudet.
Kaupungistumisen edetessä 1600–1700-luvulla
alettiin väittää, että patriarkkojen pitkä elämä johtui
siitä, että he elivät maaseudun rauhassa eivätkä
saasteisissa ja tavoiltaan turmeltuneissa kaupungeissa.
Patriarkkojen pastoraalinen elämäntapa
ja yksinkertainen ruokavalio asettuivat kaupunkien
kiihkoa, luksusta ja mässäilyä vastaan.
Vedenpaisumus muuttaa kaiken
Edellä mainitut pitkäikäisyyden arkkityypit elivät
tai olivat syntyneet ennen vedenpaisumusta.
Tämä tapahtuma muodostikin selvän rajapyykin
ihmiskunnan elämäkaaren pituudelle. Sen jälkeen
raamatulliset elämät alkoivat lyhetä, vaikkakaan
eivät aivan niin jyrkästi kuin mitä Jumala
vedenpaisumuksen yhteydessä ilmoitti: ”Minä
en anna elämän hengen asua ihmisessä miten
kauan tahansa. Ihminen on lihaa, heikko ja katoavainen.
Olkoon siis hänen elinikänsä enintään
satakaksikymmentä vuotta.” (1. Moos. 6:3) Psalmeissa
ihmisen elontaival pudotetaan 70–80 vuoden
tienoille. (90:10)
Mitä vedenpaisumuksessa sitten tapahtui sellaista,
että pitkän elämän edellytykset olisivat
kaikonneet? Myöhäiskeskiajalla roomanjuutalainen
Immanuel Ben Solomon (n. 1270–1330) selitti
asiaa tavalla, josta myöhemmin kehittyi perusteoria:
”Mutta kun päivät kuluivat, pahentunut materia
lisääntyi. Samalla materian epäjärjestys kasvoi
suuremmaksi. Näin tapahtui erityisesti vedenpaisumuksen
aikana, jolloin kaikki elolliset olennot
kuolivat, ilma saastui ja tuli likaiseksi, kun se aiemmin
oli ollut puhdas ja kirkas. Tämä on olennainen
syy siihen, miksi vedenpaisumuksen jälkeen
syntyneet ihmiset elivät lyhyemmän ajan.”
Elämän lyhenemisen prosessi oli siis jo käynnissä
vedenpaisumuksen aikaan mutta se kiihdytti
kehitystä. Se oli alkanut paratiisista karkotuksen
jälkeen. Silloin kuolema ja pilaantuminen olivat
tulleet maailmaan. Mitä kauemmaksi lähtöpisteestä
tultiin, sitä suuremmaksi pilaantumisaste
nousi. Kysymys oli paitsi välittömästä saastuneen
materiaalin lisääntymisestä myös luonnon
voimien vähenemisestä. Yrtit, kasvit ja hedelmät
olivat vähitellen menettäneet osan alkuperäisestä
hedelmällisyydestään. Vaikka Jumala olikin
jättänyt luontoon parantavia ja elämää pidentäviä
yrttejä ja kasveja, tämä ei pystynyt korvaamaan
alkuperäisen puhtaan luonnon kadottamista.
Skotlantilainen lääkäri George Cheyne dramatisoi
1700-luvun alussa vedenpaisumuksen
välttämättömyyttä huomauttamalla, että jos pahuuden
valtaamien ihmisten olisi sallittu elää
pitkiä aikoja, koko maanpiiri olisi muuttunut helvetiksi.
Tämän estämiseksi Jumala oli antanut
ihmisten kasvisruokavalion korvautua liharavinnolla.
Lisäksi ihmiset alkoivat valmistaa “keinotekoisia
alkoholijuomia” eli väkeviä alkoholijuoT
I
E
T
E
E
S
S
Ä
T
A
P
A
H
T
U
U
34
mia, esimerkiksi punssia. Ihmisen sisäelimet eivät
kyenneet kunnolla sulattamaan sen enempää
lihaa kuin vahvoja alkoholeja saatikka vastustamaan
niiden aiheuttamia ”diabolisia passioita”.
Tuloksena oli elinkaaren lyheneminen.
Elämää ei myöskään voinut palauttaa entisiin
mittoihin vegetaristiksi ryhtymällä, koska eläinravintoa
ei voinut välttää edes kasvisruokavalioon
pidättäytymällä. ”Hyönteiset syntyvät ja
asustavat vihanneksissa itsessään emmekä juuri
koskaan nielaise kasvia tai juurta niin, ettemme
samalla tuhoaisi lukemattomia eläimenalkuja”,
kirjoitti Cheyne.
Vedenpaisumus oli lähes täydellinen vedenjakaja
ihmiskunnan ja luonnon historiassa. Maailma
oli toinen vedenpaisumuksen jälkeen. Kysymys
ei ollut vain ihmisen elontaipaleen lyhenemisestä,
vaan koko ihmisen elinympäristön täydellisestä
muutoksesta. Maailma oli vielä paratiisista
karkotuksen jälkeenkin jokseenkin samanlainen
kuin mitä se oli ollut luomisesta lähtien.
Englantilainen piispa Thomas Burnet esitti 1680-
luvulla, että vedenpaisumuksen yhteydessä
Maapallo sai ropuliaiset muotonsa, silloin syntyivät
vuoristot, rotkot ja laaksot. Kaunis alkuperäinen
maailma tasaisine lämpötiloineen ja harmonisine
muotoineen katosi julmasti revityn ja sääoloiltaan
kaoottisen maailman tieltä. Samalla
myös elinolosuhteet heikentyivät ja ihmisten
elinkaaret lyhenivät.
Newtonin painovoimateorian tultua tunnetuksi
ranskalainen kreivi Buffon toi julki ajatuksen,
että nimenomaan painovoima olisi ollut
syyllinen ihmisten elinikien laskuun. Teorian
mukaan painovoima olisi aikojen kuluessa kasvanut,
jolloin ihmiset joutuivat kuluttamaan itseään
enemmän sen vastustamiseksi.
Yhden teorian mukaan koko prosessissa oli
kysymys väestöpolitiikasta. Englantilaisen 1700-
luvulla eläneen väestötieteilijän Thomas Shortin
mukaan luomisen ja vedenpaisumuksen jälkeen
suuremmat eliniät olivat tarpeen, koska maailma
piti saada nopeasti kansoitettua. Kun väkeä oli
tarpeeksi, tarvittiin toistamiseen ”erityistä kaitselmusta”,
mutta nyt siitä syystä että ihmisten
eliniät saatiin pudotettua sopivaksi väkiluvun
aisoissa pitämiseksi. Sopiva ihmisen elinkaari oli
tässä mielessä 70–80 vuotta eli sama, mikä ihmisille
määritettiin Psalmeissa.
Kyseenalaistaminen
1700-luvulla skeptiset äänensävyt edellä kuvatun
kaltaisten pohdintojen tarpeellisuudesta alkoivat
huomattavasti lisääntyä. Mitä pidemmälle uudella
ajalla tultiin, sitä useammin epäilevät tuomaat
alkoivat väittää, etteivät patriarkkojen ja
muiden ”muinaisten” korkeat iät olleet todellisia
vaan myyttejä tai virheellistä tietoa. Samalla
myös pitkäikäisyyttä puolustelevia argumentteja
alettiin kritisoida.
Aluksi Raamatun tietoja ei sinällään väitetty
disinformaatioksi, vaan väitettiin, että kyseessä
oli ajanlaskun erilaisuus. Koska maailma oli muutenkin
erilainen ennen vedenpaisumusta, niin
miksei myös vuosi olisi voinut olla eri mittainen.
Näin Raamatun pitkäikäisyyskertomukset pitivät
paikkansa omassa ajassaan mutta nykypäivän
kielenkäytössä ne täytyi muuttaa oman ajan vuosiksi.
Ehdotusten mukaan patriarkkojen aikakauden
vuosi vastasi joko nykyistä yhtä kuukautta tai
yhtä vuodenaikaa eli kolmea kuukautta.
Kopernikaanisen vallankumouksen jälkeen
oli lisäksi mahdollista väittää, että erilaiset mullistukset
olisivat hidastaneet Maan pyörimisliikettä,
jolloin luonnollisesti päivän pituus olisi
kasvanut. Vastaavasti esitettiin, että Maan pyörimisliike
oli vähitellen hidastunut kitkan vaikutuksesta,
mistä johtuen päivien ja vuosien ajassa
mitattu pituus oli kasvanut.
1700-luvun lopulla koko keskustelu laantui.
Väestötieteilijät havaitsivat, että ihmisen lisääntymiskyky
on sitä luokkaa, ettei raamatullisinakaan
aikoina tarvittu suuria ikiä suuren väestöjoukon
aikaansaamiseksi. Samalla alettiin ylipäänsä
epäillä vanhojen aikojen pitkäikäisyyskertomusten
luotettavuutta. Englantilainen filosofi
David Hume julisti vuonna 1752, että ”kaikki
luvut muinaisissa käsikirjoituksissa ovat epävarmoja
ja ne ovat olleet alttiita suuremmille virhemahdollisuuksille
kuin mikään muu osa teksteistä.”
Vähitellen muotiin nousivatkin tulkinnat, joissa
patriarkkojen pitkä iät ymmärrettiin joko metaforisesti
tai myyttisesti. Luonnontieteelliselle
selittämiselle ei tällöin enää ollut tarvetta.
Kirjoittaja on fil.tri ja tutkija Helsingin yliopiston Renvall-
instituutissa.
Aadam 930, Set 912, Enos 905, Kenan 910,
Mahalalel 895, Jered 962 ja koko Raamatun
ikäpresidentti Metuselah (Metusalem) 969
vuotta. Raamatun nykylukija ei yleensä takerru
näihin vuosiin vaan pitänee niitä kuvitteellisina
tai metaforisina lukuina. Tällainen suhtautuminen
patriarkkojen pitkäikäisyyteen on
kuitenkin suhteellisen myöhäinen ilmiö. Pitkään
lukuja pidettiin todellisina. Länsimaiselle
kulttuurille tyypillisesti jo kirkkoisät alkoivat
etsiä patriarkkojen pitkäikäisyydelle luonnollisia
selityksiä. Näin tehtiin aina 1700-luvulle
asti.
Aluksi on syytä luoda katsaus paratiisiin. Pitkän
elämän kannalta tilanne oli paratiisissa otollinen.
Ihminen oli kuolematon. Mutta myös tämä olotila
vaati selityksensä. 1200-luvulla merkittävän
tieteellisen selityksen tarjosi ”enkelimäinen opettaja”
Tuomas Akvinolainen (n. 1224–1274). Hänet
tunnetaan myös antiikin filosofin Aristoteleen
kristillistäjänä, toisin sanoen hän muokkasi pakanafilosofin
ajattelun sopusointuun kristinuskon
kanssa. Aristoteleelta Tuomas myös ammensi selityksensä
sekä Aadamin ja Eevan elämän ikuisuudelle
että sille, miten tuo kuolemattomuus
heidän yltään lipesi.
Aadam rakentui elementeistä maa, vesi, ilma
ja tuli, kuten kaikki muukin kuunalisessa maailmassa.
Siksi Aadam oli myös jatkuvan muutoksen
ja häviämisen tilassa. Aadamin ruumis oli
luonnolliseen kuolemaan johtavan prosessin armoilla.
Aadam ei kuitenkaan kuollut, mikä johtui
Tuomaan mukaan siitä, että Jumala oli varustanut
Aadamin sielun yliluonnollisella kyvyllä,
jonka avulla hän pystyi pitämään luonnollisen
ruumista heikentävän prosessin kurissa. Syntiinlankeemuksen
jälkeen maailmaan saapunut ihmisen
kuolevaisuus selittyi helposti sillä, että
kyseinen kyky otettiin ihmiseltä pois.
Tulkinnasta kasvoi esiin näkemys, jonka mukaan
paratiisissa sielu oli kyennyt hallitsemaan
ruumista. Siksi kuoleman tulo maailmaan tarkoitti
ruumiin irtaantumista sielun hallinnasta.
Toisinaan Jumalan armolahjan välikappaleeksi
nähtiin ikuisen elämän puu, josta Aadamilla ja
Eevalla oli oikeus syödä. Puun hedelmät olivat
universaali lääke ikääntymistä ja sen tunnusmerkkejä
vastaan, sillä ne palauttivat ihmisen
voimat ja ylläpitivät hänen luomisessa saamaansa
luontaista terveyden tasapainotilaa. 1700-luvun
alussa kirjoittanut englantilainen mystikko
Eugenius Philalethes tulkitsi elämän puun yhdistäneen
sielun ja ruumiin niin, etteivät vuodet voineet
niitä erottaa.
Näissä paratiisi-pohdinnoissa korostuu kaksi
asiaa. Ensinnäkin alkuperäistä kuolemattomuutta
pidettiin Jumalan armolahjana, samalla kun
Aadamin ja Eevan fyysistä rakennetta pidettiin
nykyihmiseen kaltaisena. Toinen merkille pantava
seikka on sielun ja ruumiin elimellinen yhteys.
Ihminen oli sielun ja ruumiin muodostama
kokonaisuus, hänessä henki ja materia kohtasivat
harmonisesti. Vasta syntiinlankeemus tuotti erillisyyden
näiden kahden ihmisyyden puolen
kanssa: sielu säilytti kuolemattomuutensa, kun
taas ruumiin osaksi tuli kuolema.
Paratiisista karkotuksen jälkeen
Ikääntyminen tuli sanan varsinaisessa merkityksessä
maailmaan vasta syntiinlankeemuksen jälkeen.
Vasta perisynnin tulo ihmisen osaksi toi maailmaan
kuoleman. Joidenkin tulkintojen mukaan
koko syntiinlankeemuskertomus olisikin alunperin
tehty selittämään ihmisen kuolevaisuutta.
James G. Frazer on jopa ehdottanut, että kansanperinteessä,
jonka pohjalta Genesis kirjoitettiin,
ei olisi aluksi ollut lainkaan mukana hyvän
ja pahan tiedon puuta vaan elämän ja kuoleman
puut. Tässä traditiossa käärmeen rooli oli hämätä
Aadam ja Eeva syömään väärästä puusta, ja
palkkioksi käärme sai kyvyn uudistua säännöllisesti
nahkansa luomalla mutta rangaistukseksi se
joutui “matelemaan vatsallaan”. Tulkinnan mukaan
paratiisista karkotuksen syynä oli virhe, ei
Jumalan käskyn täyttämättä jättäminen. Raamattuun
kuitenkin kirjautui aivan toinen kertomus,
T
I
E
T
E
E
S
S
Ä
T
A
P
A
H
T
U
U
33
jossa kuolema yhtä lailla tuli ihmisen osaksi mutta
hänen itsensä vuoksi
Vaikka armolahja tai ihme oli patriarkoilta viety,
he nauttivat silti huomattavan pitkistä elämäntaipaleista.
Tähän tarjottiin usein selitykseksi,
että pitkä elämä oli välttämättömyys maailman
kansoittamiseksi. Jotta vähästä alkuihmisten
joukosta saataisiin kansoja aikaiseksi, heidän
tuli olla pitkäikäisiä ja lisääntymiskykyisiä pitkät
tovit. Jo kirkkoisä Augustinus (356–430) oli ehdottanut
tätä vaihtoehtoa. Tätä tukivat myös
monien kansojen kertomukset, joiden mukaan
”muinaiset” olivat eläneet huomattavasti pitempään
kuin oman ajan ihmiset. Patriarkkojen aikakausi
oli kultainen aikakausi, joka oli yhteinen
koko ihmiskunnalle.
Maailman kansoittaminen antaa jumalallisen
syyn pitkäikäisyydelle mutta ei kerro mitään
luonnollisesta syystä. Miksi patriarkat paratiisista
karkottamisen jälkeen saattoivat elää niin pitkään,
vaikka heillä ei ollut tukenaan elämän puuta
ja paratiisin luonnon puhtautta?
Selityksissä nousee esiin neljä keskeistä tekijää.
Ensinnäkin paratiisista karkottamisesta ei
vielä ollut kulunut paljoa aikaa, minkä vuoksi
ihmisen sisäisessä rakenteessa säilyi muistumia
alkuperäisestä täydellisyydestä. Muinaiset olivat
olleet jättiläisten sukua, mikä ajatus toistuu usein
antiikin kirjallisuudessa ja johon myös esimerkiksi
kirkkoisä Augustinus uskoi. Ihmiset olivat
luonnostaan vahvempia, ja lisäksi heidän sisäelimensä
ja ruumiin toimintansa olivat erinomaiset.
Toinen tekijä perustui luonnon puhtauteen eli
luonnon luomisessa saamaan neitseelliseen olemukseen.
Eugenius Philalethes selitti, että maa
oli patriarkkojen aikaan edelleen uusi ja nuori ja
sen hedelmät ravitsevampia kuin myöhempinä
aikoina Luonto oli hedelmällinen, eikä mikään
ollut muuttanut sen hyvyyttä. Väitettiin myös,
että patriarkkojen aikaan kasvit ja juuret vaikuttivat
voimakkaammin ja olivat mehukkaampia
kuin ”nykyaikana”.
Kolmanneksi patriarkkojen ajalla ihmiset olivat
viisaampia kuin myöhemmin, minkä ajatuksen
allekirjoitti esimerkiksi uskonpuhdistaja
Martti Luther. Tuolloin ihmiset osasivat hyödyntää
paremmin luonnon antimia, ja he tunsivat
yrttien hedelmien ja kivien ominaisuudet.
Kaupungistumisen edetessä 1600–1700-luvulla
alettiin väittää, että patriarkkojen pitkä elämä johtui
siitä, että he elivät maaseudun rauhassa eivätkä
saasteisissa ja tavoiltaan turmeltuneissa kaupungeissa.
Patriarkkojen pastoraalinen elämäntapa
ja yksinkertainen ruokavalio asettuivat kaupunkien
kiihkoa, luksusta ja mässäilyä vastaan.
Vedenpaisumus muuttaa kaiken
Edellä mainitut pitkäikäisyyden arkkityypit elivät
tai olivat syntyneet ennen vedenpaisumusta.
Tämä tapahtuma muodostikin selvän rajapyykin
ihmiskunnan elämäkaaren pituudelle. Sen jälkeen
raamatulliset elämät alkoivat lyhetä, vaikkakaan
eivät aivan niin jyrkästi kuin mitä Jumala
vedenpaisumuksen yhteydessä ilmoitti: ”Minä
en anna elämän hengen asua ihmisessä miten
kauan tahansa. Ihminen on lihaa, heikko ja katoavainen.
Olkoon siis hänen elinikänsä enintään
satakaksikymmentä vuotta.” (1. Moos. 6:3) Psalmeissa
ihmisen elontaival pudotetaan 70–80 vuoden
tienoille. (90:10)
Mitä vedenpaisumuksessa sitten tapahtui sellaista,
että pitkän elämän edellytykset olisivat
kaikonneet? Myöhäiskeskiajalla roomanjuutalainen
Immanuel Ben Solomon (n. 1270–1330) selitti
asiaa tavalla, josta myöhemmin kehittyi perusteoria:
”Mutta kun päivät kuluivat, pahentunut materia
lisääntyi. Samalla materian epäjärjestys kasvoi
suuremmaksi. Näin tapahtui erityisesti vedenpaisumuksen
aikana, jolloin kaikki elolliset olennot
kuolivat, ilma saastui ja tuli likaiseksi, kun se aiemmin
oli ollut puhdas ja kirkas. Tämä on olennainen
syy siihen, miksi vedenpaisumuksen jälkeen
syntyneet ihmiset elivät lyhyemmän ajan.”
Elämän lyhenemisen prosessi oli siis jo käynnissä
vedenpaisumuksen aikaan mutta se kiihdytti
kehitystä. Se oli alkanut paratiisista karkotuksen
jälkeen. Silloin kuolema ja pilaantuminen olivat
tulleet maailmaan. Mitä kauemmaksi lähtöpisteestä
tultiin, sitä suuremmaksi pilaantumisaste
nousi. Kysymys oli paitsi välittömästä saastuneen
materiaalin lisääntymisestä myös luonnon
voimien vähenemisestä. Yrtit, kasvit ja hedelmät
olivat vähitellen menettäneet osan alkuperäisestä
hedelmällisyydestään. Vaikka Jumala olikin
jättänyt luontoon parantavia ja elämää pidentäviä
yrttejä ja kasveja, tämä ei pystynyt korvaamaan
alkuperäisen puhtaan luonnon kadottamista.
Skotlantilainen lääkäri George Cheyne dramatisoi
1700-luvun alussa vedenpaisumuksen
välttämättömyyttä huomauttamalla, että jos pahuuden
valtaamien ihmisten olisi sallittu elää
pitkiä aikoja, koko maanpiiri olisi muuttunut helvetiksi.
Tämän estämiseksi Jumala oli antanut
ihmisten kasvisruokavalion korvautua liharavinnolla.
Lisäksi ihmiset alkoivat valmistaa “keinotekoisia
alkoholijuomia” eli väkeviä alkoholijuoT
I
E
T
E
E
S
S
Ä
T
A
P
A
H
T
U
U
34
mia, esimerkiksi punssia. Ihmisen sisäelimet eivät
kyenneet kunnolla sulattamaan sen enempää
lihaa kuin vahvoja alkoholeja saatikka vastustamaan
niiden aiheuttamia ”diabolisia passioita”.
Tuloksena oli elinkaaren lyheneminen.
Elämää ei myöskään voinut palauttaa entisiin
mittoihin vegetaristiksi ryhtymällä, koska eläinravintoa
ei voinut välttää edes kasvisruokavalioon
pidättäytymällä. ”Hyönteiset syntyvät ja
asustavat vihanneksissa itsessään emmekä juuri
koskaan nielaise kasvia tai juurta niin, ettemme
samalla tuhoaisi lukemattomia eläimenalkuja”,
kirjoitti Cheyne.
Vedenpaisumus oli lähes täydellinen vedenjakaja
ihmiskunnan ja luonnon historiassa. Maailma
oli toinen vedenpaisumuksen jälkeen. Kysymys
ei ollut vain ihmisen elontaipaleen lyhenemisestä,
vaan koko ihmisen elinympäristön täydellisestä
muutoksesta. Maailma oli vielä paratiisista
karkotuksen jälkeenkin jokseenkin samanlainen
kuin mitä se oli ollut luomisesta lähtien.
Englantilainen piispa Thomas Burnet esitti 1680-
luvulla, että vedenpaisumuksen yhteydessä
Maapallo sai ropuliaiset muotonsa, silloin syntyivät
vuoristot, rotkot ja laaksot. Kaunis alkuperäinen
maailma tasaisine lämpötiloineen ja harmonisine
muotoineen katosi julmasti revityn ja sääoloiltaan
kaoottisen maailman tieltä. Samalla
myös elinolosuhteet heikentyivät ja ihmisten
elinkaaret lyhenivät.
Newtonin painovoimateorian tultua tunnetuksi
ranskalainen kreivi Buffon toi julki ajatuksen,
että nimenomaan painovoima olisi ollut
syyllinen ihmisten elinikien laskuun. Teorian
mukaan painovoima olisi aikojen kuluessa kasvanut,
jolloin ihmiset joutuivat kuluttamaan itseään
enemmän sen vastustamiseksi.
Yhden teorian mukaan koko prosessissa oli
kysymys väestöpolitiikasta. Englantilaisen 1700-
luvulla eläneen väestötieteilijän Thomas Shortin
mukaan luomisen ja vedenpaisumuksen jälkeen
suuremmat eliniät olivat tarpeen, koska maailma
piti saada nopeasti kansoitettua. Kun väkeä oli
tarpeeksi, tarvittiin toistamiseen ”erityistä kaitselmusta”,
mutta nyt siitä syystä että ihmisten
eliniät saatiin pudotettua sopivaksi väkiluvun
aisoissa pitämiseksi. Sopiva ihmisen elinkaari oli
tässä mielessä 70–80 vuotta eli sama, mikä ihmisille
määritettiin Psalmeissa.
Kyseenalaistaminen
1700-luvulla skeptiset äänensävyt edellä kuvatun
kaltaisten pohdintojen tarpeellisuudesta alkoivat
huomattavasti lisääntyä. Mitä pidemmälle uudella
ajalla tultiin, sitä useammin epäilevät tuomaat
alkoivat väittää, etteivät patriarkkojen ja
muiden ”muinaisten” korkeat iät olleet todellisia
vaan myyttejä tai virheellistä tietoa. Samalla
myös pitkäikäisyyttä puolustelevia argumentteja
alettiin kritisoida.
Aluksi Raamatun tietoja ei sinällään väitetty
disinformaatioksi, vaan väitettiin, että kyseessä
oli ajanlaskun erilaisuus. Koska maailma oli muutenkin
erilainen ennen vedenpaisumusta, niin
miksei myös vuosi olisi voinut olla eri mittainen.
Näin Raamatun pitkäikäisyyskertomukset pitivät
paikkansa omassa ajassaan mutta nykypäivän
kielenkäytössä ne täytyi muuttaa oman ajan vuosiksi.
Ehdotusten mukaan patriarkkojen aikakauden
vuosi vastasi joko nykyistä yhtä kuukautta tai
yhtä vuodenaikaa eli kolmea kuukautta.
Kopernikaanisen vallankumouksen jälkeen
oli lisäksi mahdollista väittää, että erilaiset mullistukset
olisivat hidastaneet Maan pyörimisliikettä,
jolloin luonnollisesti päivän pituus olisi
kasvanut. Vastaavasti esitettiin, että Maan pyörimisliike
oli vähitellen hidastunut kitkan vaikutuksesta,
mistä johtuen päivien ja vuosien ajassa
mitattu pituus oli kasvanut.
1700-luvun lopulla koko keskustelu laantui.
Väestötieteilijät havaitsivat, että ihmisen lisääntymiskyky
on sitä luokkaa, ettei raamatullisinakaan
aikoina tarvittu suuria ikiä suuren väestöjoukon
aikaansaamiseksi. Samalla alettiin ylipäänsä
epäillä vanhojen aikojen pitkäikäisyyskertomusten
luotettavuutta. Englantilainen filosofi
David Hume julisti vuonna 1752, että ”kaikki
luvut muinaisissa käsikirjoituksissa ovat epävarmoja
ja ne ovat olleet alttiita suuremmille virhemahdollisuuksille
kuin mikään muu osa teksteistä.”
Vähitellen muotiin nousivatkin tulkinnat, joissa
patriarkkojen pitkä iät ymmärrettiin joko metaforisesti
tai myyttisesti. Luonnontieteelliselle
selittämiselle ei tällöin enää ollut tarvetta.
Kirjoittaja on fil.tri ja tutkija Helsingin yliopiston Renvall-
instituutissa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
vaiko ruuvimeisseli =)
OLET VARMAAN SIELUNKUMPPANINI...