Suomessa on selkeä porvarienemmistö. Eduskunnassa porvaripuolueilla on kahdestasadasta paikasta 114, vaikka vihreitä ei laskettaisikaan porvaripuolueeksi, mitä se ei allekirjoittaneen mielestä ole. Kunnallisvaaleissa eduskunnassa olevat porvaripuolueet saivat kaikista annetuista äänistä 54,7% ja vasemmisto sekä vihreät yhdessä 41,1%.
Tätä taustaa vasten tuntuu varsin eriskummalliselta, että sosialidemokraatit kuitenkin hallitsevat maata valtiohoitajapuolueen ottein. Seuraaviin Presidentinvaaleihin mennessä tulee kuluneeksi jo 24 vuotta, kun maassa on toiminut yhtäjaksoisesti demari Presidentti.
Näyttää varsin selvältä, että ellei porvaripuolueissa saada jonkinlaista yhteisrintamaa aikaiseksi, tämä putki tulee saamaan jatkoa. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää, että porvaripuolueet kykenisivät löytämään kaikkia tyydyttävän yhteisen ehdokkaan tuleviin vuoden 2006 Presidentinvaaleihin.
Kuka tällainen ehdokas voisi sitten olla? Pääministeri Matti Vanhasen suosio gallupeissa on varsin korkealla tasolla ja toistaiseksi näyttääkin siltä, että Vanhanen olisi ainoa, joka Halosen pystyisi haastamaan. Mutta Vanhasellakin on omat puutteensa. Näistä vähäisimpänä ei suinkaan ole se, että Vanhanen tuskin tahtoo vaihtaa varsin merkittävää pääministerin salkkuaan, aika puhtaasti edustukselliseen Presidentin tehtävään. Vanhasen rasitteeksi lienee laskettava myös se tosiseikka, että siinä vaiheessa kun kokoomuslaiset pannaan valitsemaan keskustalaisen tai demarin välillä, niin suuri osa kokoomuslaisista unohtaa oikeistolaisuutensa ja äänestää mieluimmin demaria, kuin porvarillista vaihtoehtoa.
Näistä seikoista johtuen täytyisi keskustella myös muista vaihtoehdoista. Yksi varteenotettava vaihtoehto voisi olla EU:n laajentumis-komissaari valtiotieteen tohtori Olli Rehn. Hän ns. city-keskustalaisena pystyisi varmastikin keräämään suhteellisen laajalta rintamalta porvariäänestäjien tuen. Mutta kenties Rehn on kuitenkin suuren yleisön keskuudessa suhteellisen tuntematon, huolimatta varsin mittavasta ansioluettelostaan.
Kokoomuslaisista kyseeseen tulisi lähinnä ex. puheenjohtaja Sauli Niinistö. Mutta samoin kuin Vanhasen ja Ahon kohdalla, ehdokaskandidaatin oma suostuminen on kovin epävarmaa. Lisäksi monet keskustan kannattajat ovat vieläkin suhteellisen katkeria Niinistölle, viime vaalien ryssimisestä. Niinistö kun olisi nuo vaalit voinut ratkaista, lähestulkoon yhdellä suopealla sanalla Esko Ahosta ennen vaalipäivää. Sitran yliasiamies Esko Aho taas tuskin haluaa enää leikkiin lähteä, varsinkin kun mahdollisesti valituksi tullessaan hänen tilipussinsa pienenisi tuntuvasti.
Niinpä yhteisehdokasta olisikin ehkä lähdettävä etsimään kahden suurimman porvaripuolueen ulkopuolelta. Kristillisdemokraateista ainoa mitat täyttävä ehdokas olisi puheenjohtaja Päivi Räsänen, mutta itse näkisin Räsäsen ongelmana hänen sukupuolensa. Minulla ei ole mitään naispresidenttiä vastaan, mutta en vain näe realistisena sellaista vaihtoehtoa, että pystyisimme haastamaan naisehdokkaalla istuvan naispresidentin.
Tänk om sedan svenska folkpartiet? RKP:n puheenjohtaja Jan-Erik Enestam olisi ainakin allekirjoittaneen mielestä varsin oivallinen valinta yleisporvarillisena keskustaliberaaliehdokkaana. Mutta jostain käsittämättömästä syystä, kynnys ruotsinkielisen ehdokkaan äänestämiseen on monilla suomenkielisillä varsin korkea. Tämä nähtiin jo vuoden 1994 presidentinvaaleissa, jolloin Elisabeth Rehn pyrki toisella kierroksella haastamaan Martti Ahtisaaren.
Mitäs muita porvaripuolueita meillä olikaan? Perussuomalaiset ja Soini, vaiko kenties Halme? Hmmm. En oikein usko. Ehkäpä liberaali. Liberaalithan kelpaavat kaikille, paitsi niille, joille liberaalit eivät kelpaa, mutta niitä on aika vähän. Liberaalit-puolueen puheenjohtaja, kukas se nyt taas olikaan? Tomi Riihimäki, onko nimi tuttu? Eipä niin, joten se siitä.
Keskustaliberaalia aatesuuntaa edustaa toki myös, nyt jo edesmenneen nuorsuomalaiset- puolueen puheenjohtaja tohtori Risto E.J. Penttilä. Penttilä entisenä kokoomuslaisena oli jo aikoinaan nuorsuomalaisten liberaaleille äänestäjille liian konservatiivinen, eivätkä hänen kovin nato-myönteiset kommenttinsa välttämättä ole omiaan parantamaan hänen mahdollisuuksiaan tulla valituksi Suomen tasavallan 11:a Presidentiksi. Penttilän ansiot sinänsä ulkopolitiikan kiistattomana asiantuntijana on kuitenkin tunnustettava.
Kenties valinta olisikin tultava täysin päivänpolitiikan ulkopuolelta. Vuorineuvos Casimir Ehrnroothia kokoomus on tiettävästi kosiskellut ehdokkaakseen jo kahteenkin kertaan. Ehrnrooth olisi siinä mielessä ihanteellinen ehdokas, ettei kukaan tunne hänen puoluekantaansa, mutta UPM:n irtisanomiset, jotka saattavat lähiaikoina vielä valitettavasti lisääntyä, eivät ole omiaan nostamaan "Cassen" osakkeita kyseisessä Presidenttipelissä.
Yhtenä vaihtoehtona on julkisuudessa käydyissä spekulaatioissa esiintynyt myös ministeri Christoffer Taxellin nimi. Siitä on kuitenkin ehtinyt vierähtää jo useampi tovi, kun "Toffe" viimeksi toimi aktiivisesti päivän politiikassa, eikä hän ole Partekin jälkeen tainnut juuri liike-elämässäkään vaikuttaa. Joten annetaan Toffen kalastella rauhassa.
Nokian pääjohtaja Jorma Ollila on ilmoittanut luopuvansa tehtävästään vuonna 2006. Näin ollen myös Ollila voisi olla käytettävissä saman vuoden alussa käytävissä Presidentinvaaleissa. Ollilan kohdalla on hankala löytää mitään negatiivista tekijää, joka hänen kampanjansa voisi kaataa, ellei sitten mukaan lasketa sitä tosiseikkaa, että kokoomuksen kirsipihalainen vihreäliberaalioikeistovasemmistovähemmistö tulee tekemään kaikkensa Halosen uudelleen valinnan puolesta, mutta tämä porukka nyt tuskin oikeistolaista Presidenttiehdokasta tuskin pystyy kannattamaan, niin kauan kuin valittavana on demari vaihtoehto.
Ollilan ansiot Nokian johdossa tunnustetaan hyvin laajalti ja miksei tunnustettaisi, ovathan nuo saavutukset nähtävissä selvästi numeroina. Kokoomukselle Ollila varmastikin kelpaisi, sillä onhan Ollila noussut Nokian myötä eräänlaiseksi menestyvän liikkeenjohdon symboliksi. Keskustaväelle vahvasti keskustataustaisen Ollilan tukeminen tuskin olisi myöskään mitenkään vastentahtoista. Joten porvaripuolueiden yhteiseksi Presidenttiehdokkaaksi tulisi valita Nokian pääjohtaja Jorma Ollila.
Tätä taustaa vasten tuntuu varsin eriskummalliselta, että sosialidemokraatit kuitenkin hallitsevat maata valtiohoitajapuolueen ottein. Seuraaviin Presidentinvaaleihin mennessä tulee kuluneeksi jo 24 vuotta, kun maassa on toiminut yhtäjaksoisesti demari Presidentti.
Näyttää varsin selvältä, että ellei porvaripuolueissa saada jonkinlaista yhteisrintamaa aikaiseksi, tämä putki tulee saamaan jatkoa. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää, että porvaripuolueet kykenisivät löytämään kaikkia tyydyttävän yhteisen ehdokkaan tuleviin vuoden 2006 Presidentinvaaleihin.
Kuka tällainen ehdokas voisi sitten olla? Pääministeri Matti Vanhasen suosio gallupeissa on varsin korkealla tasolla ja toistaiseksi näyttääkin siltä, että Vanhanen olisi ainoa, joka Halosen pystyisi haastamaan. Mutta Vanhasellakin on omat puutteensa. Näistä vähäisimpänä ei suinkaan ole se, että Vanhanen tuskin tahtoo vaihtaa varsin merkittävää pääministerin salkkuaan, aika puhtaasti edustukselliseen Presidentin tehtävään. Vanhasen rasitteeksi lienee laskettava myös se tosiseikka, että siinä vaiheessa kun kokoomuslaiset pannaan valitsemaan keskustalaisen tai demarin välillä, niin suuri osa kokoomuslaisista unohtaa oikeistolaisuutensa ja äänestää mieluimmin demaria, kuin porvarillista vaihtoehtoa.
Näistä seikoista johtuen täytyisi keskustella myös muista vaihtoehdoista. Yksi varteenotettava vaihtoehto voisi olla EU:n laajentumis-komissaari valtiotieteen tohtori Olli Rehn. Hän ns. city-keskustalaisena pystyisi varmastikin keräämään suhteellisen laajalta rintamalta porvariäänestäjien tuen. Mutta kenties Rehn on kuitenkin suuren yleisön keskuudessa suhteellisen tuntematon, huolimatta varsin mittavasta ansioluettelostaan.
Kokoomuslaisista kyseeseen tulisi lähinnä ex. puheenjohtaja Sauli Niinistö. Mutta samoin kuin Vanhasen ja Ahon kohdalla, ehdokaskandidaatin oma suostuminen on kovin epävarmaa. Lisäksi monet keskustan kannattajat ovat vieläkin suhteellisen katkeria Niinistölle, viime vaalien ryssimisestä. Niinistö kun olisi nuo vaalit voinut ratkaista, lähestulkoon yhdellä suopealla sanalla Esko Ahosta ennen vaalipäivää. Sitran yliasiamies Esko Aho taas tuskin haluaa enää leikkiin lähteä, varsinkin kun mahdollisesti valituksi tullessaan hänen tilipussinsa pienenisi tuntuvasti.
Niinpä yhteisehdokasta olisikin ehkä lähdettävä etsimään kahden suurimman porvaripuolueen ulkopuolelta. Kristillisdemokraateista ainoa mitat täyttävä ehdokas olisi puheenjohtaja Päivi Räsänen, mutta itse näkisin Räsäsen ongelmana hänen sukupuolensa. Minulla ei ole mitään naispresidenttiä vastaan, mutta en vain näe realistisena sellaista vaihtoehtoa, että pystyisimme haastamaan naisehdokkaalla istuvan naispresidentin.
Tänk om sedan svenska folkpartiet? RKP:n puheenjohtaja Jan-Erik Enestam olisi ainakin allekirjoittaneen mielestä varsin oivallinen valinta yleisporvarillisena keskustaliberaaliehdokkaana. Mutta jostain käsittämättömästä syystä, kynnys ruotsinkielisen ehdokkaan äänestämiseen on monilla suomenkielisillä varsin korkea. Tämä nähtiin jo vuoden 1994 presidentinvaaleissa, jolloin Elisabeth Rehn pyrki toisella kierroksella haastamaan Martti Ahtisaaren.
Mitäs muita porvaripuolueita meillä olikaan? Perussuomalaiset ja Soini, vaiko kenties Halme? Hmmm. En oikein usko. Ehkäpä liberaali. Liberaalithan kelpaavat kaikille, paitsi niille, joille liberaalit eivät kelpaa, mutta niitä on aika vähän. Liberaalit-puolueen puheenjohtaja, kukas se nyt taas olikaan? Tomi Riihimäki, onko nimi tuttu? Eipä niin, joten se siitä.
Keskustaliberaalia aatesuuntaa edustaa toki myös, nyt jo edesmenneen nuorsuomalaiset- puolueen puheenjohtaja tohtori Risto E.J. Penttilä. Penttilä entisenä kokoomuslaisena oli jo aikoinaan nuorsuomalaisten liberaaleille äänestäjille liian konservatiivinen, eivätkä hänen kovin nato-myönteiset kommenttinsa välttämättä ole omiaan parantamaan hänen mahdollisuuksiaan tulla valituksi Suomen tasavallan 11:a Presidentiksi. Penttilän ansiot sinänsä ulkopolitiikan kiistattomana asiantuntijana on kuitenkin tunnustettava.
Kenties valinta olisikin tultava täysin päivänpolitiikan ulkopuolelta. Vuorineuvos Casimir Ehrnroothia kokoomus on tiettävästi kosiskellut ehdokkaakseen jo kahteenkin kertaan. Ehrnrooth olisi siinä mielessä ihanteellinen ehdokas, ettei kukaan tunne hänen puoluekantaansa, mutta UPM:n irtisanomiset, jotka saattavat lähiaikoina vielä valitettavasti lisääntyä, eivät ole omiaan nostamaan "Cassen" osakkeita kyseisessä Presidenttipelissä.
Yhtenä vaihtoehtona on julkisuudessa käydyissä spekulaatioissa esiintynyt myös ministeri Christoffer Taxellin nimi. Siitä on kuitenkin ehtinyt vierähtää jo useampi tovi, kun "Toffe" viimeksi toimi aktiivisesti päivän politiikassa, eikä hän ole Partekin jälkeen tainnut juuri liike-elämässäkään vaikuttaa. Joten annetaan Toffen kalastella rauhassa.
Nokian pääjohtaja Jorma Ollila on ilmoittanut luopuvansa tehtävästään vuonna 2006. Näin ollen myös Ollila voisi olla käytettävissä saman vuoden alussa käytävissä Presidentinvaaleissa. Ollilan kohdalla on hankala löytää mitään negatiivista tekijää, joka hänen kampanjansa voisi kaataa, ellei sitten mukaan lasketa sitä tosiseikkaa, että kokoomuksen kirsipihalainen vihreäliberaalioikeistovasemmistovähemmistö tulee tekemään kaikkensa Halosen uudelleen valinnan puolesta, mutta tämä porukka nyt tuskin oikeistolaista Presidenttiehdokasta tuskin pystyy kannattamaan, niin kauan kuin valittavana on demari vaihtoehto.
Ollilan ansiot Nokian johdossa tunnustetaan hyvin laajalti ja miksei tunnustettaisi, ovathan nuo saavutukset nähtävissä selvästi numeroina. Kokoomukselle Ollila varmastikin kelpaisi, sillä onhan Ollila noussut Nokian myötä eräänlaiseksi menestyvän liikkeenjohdon symboliksi. Keskustaväelle vahvasti keskustataustaisen Ollilan tukeminen tuskin olisi myöskään mitenkään vastentahtoista. Joten porvaripuolueiden yhteiseksi Presidenttiehdokkaaksi tulisi valita Nokian pääjohtaja Jorma Ollila.
Vastaukset 7
Vanhimmat
On paha virhe niputtaa keskustaa ja kokoomusta saman "porvarillisen" nimilapun alle, ei vähiten siitä syystä, että näiden puolueiden kannattajakuntien rakenne on niin erilainen. Keskustapuolue on maaseudun ja haja-asutusalueiden valtapuolue, kun taas kokoomus on hyväosaisten kaupunkilaisten puolue. On hyvin keinotekoista lähteä näistä lähtökohdista rakentamaan yhtenäistä poliittista agendaa ja vielä vähemmän, jos samaan soppaan vetää kristillisdemokraatit mukaan, koska jälkimmäisenä mainitun puolueen ideat rakentuvat enemmän vasemmistoliiton tapaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja veropohjan varjelemisen varaan kuin mihinkään porvarillisuuteen. On vain yksinkertaisesti hyväksyttävä se, ettei Suomi ole kaksipuoluejärjestelmä vaan poliittinen kenttä on kirjavampi. Jos vielä erityisesti presidentinvaaleja ajattelee, on erittäin todennäköistä, että jos Tarja Halonen suinkin asettuu sosiaalidemokraattisen puolueen ehdokkaaksi, on muiden ehdokkaiden asema sellainen, että mukaan mennään periaatteesta, vaikka vaalitappio on varsin selvä. Siksi korkean kansansuosion on Halonen kautensa aikana kerännyt.
Jos vielä analysoidaan kolmen valtapuolueen, sosiaalidemokraattien, keskustan ja kokoomuksen keskinäistä asemaa ja suhdetta, näkyy selvästi, että näistä sosiaalidemokraatit ja kokoomus ovat suhteiltaan toisiaan lähempänä kuin keskusta kumpaakaan. Tämä merkitsee sitä, että keskusta on hallituksessa vain silloin kun se on suurin puolue. Jos se jää demareille toiseksi, palautuu tilanne sinipunahallitukseen. On mm. huomattava demareiden tärkeiden johtohahmojen, Paavo Lipposen ja Eero Heinäluoman kieltäytyminen hallitusyhteistyöstä keskustalaisten kanssa. Lisäksi on huomattava keskustan jääminen hallituksessa pitkälti demareiden armoille ja kapealle liikkumavaralle (vrt. puheet Vanhasen poliittisesta vaisuudesta).
On totta, ettei Suomi ole kaksipuoluejärjestelmä, eikä mielestäni pidä sellaiseksi missään tapauksessa tullakaan. Demokratian toimimisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että äänestäjillä on valittavanaan mahdollisimman laaja kategoria erilaisia puolueita. Mutta sen ei pidä estää sitä, etteivät eri puolueet kykenisi toimimaan yhteistyössä keskenään esimerkiksi tasavallan edustuksellista päämiestä valittaessa.
Presidentinvaalit eivät ole tänä päivänä lainkaan samanlainen poliittinen linjavaali, kuin mitä ne olivat vielä 70-luvulla, tai mitä eduskuntavaalit nykyään ovat. Eduskuntavaaleissa puolueet käyvät kampanjoitaan lähinnä poliittisilla ohjelmillaan ja nuo ohjelmat rakennetaan yleensä vallitsevan maailmantilanteen pohjalta. Niinpä ei tulisi mieleenikään ehdottaa vaaliliittoa esimerkiksi keskustan ja kokoomuksen kesken eduskuntavaaleissa. Siksi suuria eroja ko. puolueiden poliittisissa ohjelmissa on ollut.
Sitä vastoin Presidentinvaalit käydään lähestulkoon kokonaan poliittisesta arvomaailmasta. Näiden arvomaailmojen näkisin kaikilla porvaripuolueilla olevan aika pitkälti samankaltaiset. Näin ollen näkisinkin luontevaksi sen mahdollisuuden, että nämä puolueet olisivat kykeneväisiä toimimaan yhteistyössä Presidenttiä valittaessa. Jos kaikki porvarilliset puolueet saataisiin täysillä mukaan tekemään yhteistyötä jonkin porvarillisen ehdokkaan eteen, ei Presidentin vaihtaminen olisi täysin mahdotonta, siinäkään tapauksessa, että istuva Presidentti olisi kisassa mukana.
Mitä tulee eri puolueiden poliittisiin linjauksiin, niin on totta, että varsinkin Lipposen kahden hallituksen aikana sosialidemokraatit ja kokoomus tuntuivat välillä olevan yksi ja sama puolue. Tämä mielikuva ei välttämättä kuitenkaan kuvaa kovinkaan laajalti kyseisten puolueiden arvomaailmoja. Näiden arvomaailmojen eroavaisuuksista viitteitä antoi hiljattain käydyt valtakunnalliset puheenjohtajien kunnallisvaalitentit, joissa Lipponen (sd) ja Katainen (kok) kiistelivät varsin voimallisesti mm. palveluiden yksityistämisestä.
Jos näiden kahden puolueen, lähinnä marxilaisiin arvoihin perustavan sdp:n ja markkinatalous vetoisen kokoomuksen periaateohjelmia katsoo, on suoranainen ihme, että nämä kaksi puoluetta, ovat koskaan mahtuneet samaan hallitukseen. Euroopan Unionin parlamentissa kokoomus istuu konservatiivien ja sdp sosialidemokraattien ryhmässä. Suomen lisäksi EU:n maista ainoastaan Itävallassa on ollut sodan jälkeen tilanne, jossa sosialidemokraatit ja konservatiivit muodostavat yhdessä hallituksen rungon. Sen sijaan tilanne joka Suomessa vallitsi Lipposen hallitusten aikana, että konservatiivit ja vasemmisto ovat samassa hallituksessa, on eurooppalaisittainkin täysin ennenkuulumatonta.
On kuitenkin muistettava, että millaisia hallituksia meillä Suomessa muodostetaankin, pitää päätäntävallan tästä olla Suomen ja Suomalaisten käsissä, eikä siihen seikkaan tule yleiseurooppalaisten hallituskoalitioiden vaikuttaa. En kuitenkaan yhdy täysin mielipiteeseesi, ettei keskustalla ole mahdollisuuksia hallitukseen muutoin, kuin olemalla suurin puolue. Tähän seikkaan puolueiden eduskuntavaaleihin tekemät ohjelmat vaikuttavat nykyisen perustuslain mukaisesti hyvin paljon. Paljolti riippunee myös, kulloinkin eri puolueissa toimivista puheenjohtajista, että millaista politiikkaa ja minkä puolueiden kanssa kyseinen puolue tahtoo tehdä.
Kaikilla puolueilla pitäisi olla kyllä oma ehdokas.
Ja jos porvaripuolueille aletaan etsimään yhteisehdokasta Bjarne Kallis olisi paras siihen.
Hän on suomenruotsalainen joten kelpaa RKP:lle.
Kauppaopiston rehtorina ja yhtenä eduskunnan rikkaimmista kävisi Kokoomuslaisille ja Keskustan kanssa KD:llä on ollut aiemminkin yhteistyötä mm vaaliliitot ja Ahon tukeminen viimevaaleissa.
Muuten aika hyvä, mutta olisikohan Kalliksen karisma riittävä kaatamaan istuvan Presidentin. En tarkoita, että istuva Presidentti olisi mielestäni mitenkään erityisen karismaattinen, mutta demarit eivät sellaisista seikoista ilmeisesti juurikaan perusta.
En myöskään usko sen enempää kokoomuslaisten kuin muidenkaan äänestävän ketään vain sen vuoksi, että tämä on rikas. Sen sijaan luulen, että kokoomukselle kelpaavalla Presidenttiehdokkaalla tulisi olla riittävät näytöt talouspoliittisesta osaamisestaan, vaikkei Presidentin toimivalta nykyisin juuri ulotukaan talous-sektorille.
Tosiasia on porvaripuolelta ei ole tällä hetkellä,eikä näkyvissäkään ehdokasta josta olisi uhkaaja Haloselle vaaleissa.Raskaan sarjan poliitikkoja ei ole kuin Lipponen muut ovat oppi poikia.
oha noita porvari pääministereitäki ollu, enne lipposta ja lipposen jälkeen. elossa ainaki holkeri, aho, jäätteenmäki, vanhanen. ei ne tosi yhtä lihavia oo yhteesäkkää ku lipponen
Tarja Halosen suuri etu on se, että hän on Suomen ensimmäinen naispresidentti. Uskon, että hyvin monet porvarinaiset äänestäisivät häntä jo pelkän sukupuolen mukaan, jos Halonen asettuu uudelleen ehdolle, ellei presidentti Halonen sitten tee jotain kardinaalimunauksia loppukaudellaan, mutta se lienee epätodennäköistä.
Mutta jahkailu sdp vs. porvarit on mielestäni lähes turhaa tasavallan presidentin suhteen, koska presidentti käyttää sisäpoliittista valtaa niin vähän. Tärkeintä on, että presidentiksi valitaan viisasta ulkopolitiikkaa harjoittava henkilö puoluekantaan katsomatta.