Lapsen ikävä isää

Jaa, mun avotapaus sanoo, että jos eroan, niin muuttaa kauas ja että en saa nähdä lasta lainkaan. Tasan ei käy.

Vanhemmat on kummallisia. Kostetaan ja uhkaillaan. Ja siis sekä äidit ja isät. Ja meillä minä lohdutan lasta, siis yritän :(

Meillä kävi niin että kun erosimme tytt¨ren ollessa 5-vuotias, ehdotin sopimusta että isällä on vapaat tapaamisoikeudet. Siis tyttöä sai nähdä vaikka joka päivä jostahtoi. Kunhan vain se sopi muihin aikatauluihin.
Vähän aikaa se menikin hyvin. Isä asui noin kilometrin päässä meistä.
Sitten isä löysi uuden kumppanin toisesta kaupungista, ja aikaa tytölle eienää ollutkaan. Yritin järjestellä joka tavalla, yritin saada isää ottamaan tytön joskus yöksi jne. Tyttöei suostunut yöpymään isän luona, ja välitetääntyivät pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.
Sitten isä löysi taas uuden, itseään vanhemman täysin aikuisen kolmen täysikäisen lapsen äidin ja he muuttivat yhteen. Edelleen samaan kaupunkiin eri kaupunginosaan. Tyttö sai vierailla heillä, mutta kovin nihkeää se oli. Isän uusi alkoi rajoittaa heidän yhdessäoloaan samoin kuin miehen yhteyttä sukuunsa.Siis miehen omaan sukuun. En voinut käsittää tätä, kuitenkin hyvinkin aikuinen nainen ja äiti.
Niin siinä kävi sitten että välit isän ja tyttären välillä hiipuivat vähitellen lähes kokonaan. Joitain tekstiviestejä sillointällöin tulee tytölle, ja joulu-ja syntymäpäivänä lahjarahaa tilille.
Nyt tyttö on hyvin katkera isäänsä kohtaan. Olen yrittänyt sovitella ja selittää mutta tyttö ei anteeksi anna. Minkä kyllä ymmärränkin. On kipeää tulla oman isän (tai äidin) hylkäämäksi.
Ja ihan todella en tajua miestä joka ei uskalla tässä asiassa nousta kapinaan ja vaatia päivänselvää oikeuttaan tavata lapsensa ja omia veliään perheineen! Minulla ja tytöllä on välit kunnossa hänenkin sukuunsa , ja kyllä sielläkin tilannetta ihmetellään. Ja näin on jatkunut jo vuosia, tyttö lähti juuri opiskelemaan ulkomaille.

Totta puhutte, lapsi on niin monesti eroissa se suurin häviäjä. Aikuiset leikkivät tunneleikkejään, siitähän se useimmiten on kyse.

Kerrotaan, että rakkaus loppui, olen usein miettinyt sanaa rakkaus, mitä se todellisuudessa on. Onkohan meillä ihmisillä siitä vähän erilainen käsitys, joku kokee sanan pelkäksi kahden ihmisen väliseksi kosketteluksi ja suurelta osin seksiksi ja toisille se merkitsee yhdessäolon kokonaisuutta, yhteisiä suunnitelmia, perhettä, kodin asioiden hoitoa.

Taitaa olla että se yhteen meno sisältää samoin valtavan paljon samalla tapaa sanoisinko pilvilinnoja.
Eihän elämä voi olla sitä, että joka hetki pussataan. halataan, lähetetään pitkin päivää viestejä ja tavatessa aina on seksi päällimmäisenä tai muu huvitteleminen.
Jos näin kuvittelee parisuhteen, taitaa se loppua aika monella lyhyeen, sillä siihen pakosta tulee ne vastuut mukaan myös, täytyy käydä työssä, hoitaa kotia, tehdä ruokaa, eivätkä rahatkaan jatkuvaan iloiseen elämään riitä.

Saatikka että sitten tulee se pienokainen, onkohan ajateltu, että vauva on elävä olento, jolla on tarpeensa, ei todellakaan nukke, jota vain ihaillaan ja se ei vaadi mitään.
Kun tässä tilanteessa pitää osata joustaa ja luopua monista asioista lapsen vuoksi, se ei tunnukaan onnistuvan ja sitten erotaan ja kaikkein pahimmassa perhetilanteen vaiheessa.

Etsitään uudet suhteet ja aletaan leikkiä tuota alkua uudelleen ja lapsi jää täysin taka-alalle, joskus jää jopa yksin kotiin tai sitten jonnekin yritetään tuputtaa hoitoon. Lapselle hirvittävän rankkaa, kun vanhemmat näin tunteidensa kanssa ovat ristiaallokossa.

Lapset eivät koskaan oikein toivu siitä että vanhemmat heitä näin kohtelevat. Oiva esimerkki tuli esiin tässä eräästä vähän yli neljäkymppisestä nuoresta naisesta, hän on juuri tuollainen heittolapsi. Hän ei pysty ihmissuhteisiin, ne katkeavat alkuunsa ja nyt on alkanut puhuman myös tuosta lapsuudestaan eli kärsii siitä levottomuudesta.

Ajatelkaapa vähän toisinkinpäin jos näkisitte lapsianne vaikka sen yleisesti tehtävän joka toisen viikonloppu tapaamis juttuna että näkisitte lapsianne harvoin mutta kun te elätte siinä arjessa ja tosiaan näette heitä miten kasvaa....
Yhtään syyllistämättä teitä.

Itse olen vähän vanhempi isä mutta pienet lapset.
Olen sen muutama vuos sitten eronnut ja silloin oli ne parisuhteenkin eron tuskat ja tulevaisuudenkin tuomat epävarmuudet ja pitkään sain takoa päähäni että ex:stä erosin mutta lapsista en.
Lapsiani näen n. kolmanneksenkuusta (vuorotöistä johtuen) ja ihan arkista elämää vietämme ja ex omat säännöt ja minulla omat mutta aina erotessa tulee melkein tippasilmään...mutta alkaa ajan mittaan rutinoitua tähän.
Olen saanut tuntea toisten kohdalta että olenko läheisriippuvainen kun menee paljolti vapaapäivät töistä lasteni kanssa ollessa ja olenkin heittänyt takaisin että äiditkö ne on niitä jotka eivät ole läheisriippuvaisia.

Nyt olen hemmetin tyytyväinen elämääni kun on aikaa kulunut ja naismarkkinoilla en ole kovaa valuuttaa kun on pieniälapsia vaikkac kuinka saankin ihastelua naisten puolelta kuinka jopa sitoutunut lapsiini olenkin ja tämä oli tietoinenkin valinta...mitään uusperhekuvioita en suunnitellut mutta en sen uudenparisuhteen vuoksi ole mitäähn ovia sulkenut perässäni ...jos on elämä tuodakseen niin tuo...

Nyt sitten otan parista kaveristani/isästä esim.
Toiselle tyttärensä oli henkijaelämä parisuhteen aikana mutta sitten tuli ero ja harvemmin näkee enää tytärtään mutta onko siteen ex/äidin puolelta lapsen vieroitustakin???
Toinen kun tuli isäksi 18v mutta ei ollut tyttärensä kanssa pahemmin tekemisissä 20v. mutta nykyään ovat löytäneet jälleen toisensa ja on nyt onnellinen isoisä....

Kerran seurustelinkin yhden naisen kanssa ja mikä tunne kylmyys loistikaan hänessä kun hänen äitinsä oli jättänyt hänet isälleen 7v. vanhana ja lähtimaailmalle ja äitinsä otti yhteyttä 20v sen jälkeen ja ei enää halunnut olla tekemisissä ja hän ei ikinä halua tehdä omia lapsia jos korkeintaan adoptois...

Mutta se mitä olen funtsinut näistäkin että onko se sitä kun vain sulkee sydämmestään ja mielestään niin ei koe sitä erontuskaakaan lapsistaan.

Se mitä kommentoisin tuohon nim. isiä ja "isiä" niin se saattaa olla itsekästäkin toimintaa aikuisen isän puolelta mutta osittaista itsesuojeluakin juuri silloin mutta saako sitten korjattua myöhemminkään koska ymmärrettävistä syistä tytär tuntee vihaa ja katkeruuttakin isäänsä kohtaan....mutta josko aika parantais välit tai sitten ikävästi ei kun vahinkoja on jo tapahtunut.

Ei pelkästään isät, vaan jotkut äiditkin kieltäytyvät tapaamasta lapsiaan. Veljeni pikku tyttö ja taaperopoika saivat jäädä hänen luokseen erossa. Lasten äiti elää sosiaalituilla, tekee joskus jotain työtäkin, mutta ei koko ajan. Hän olisi halunnut saada lapset itselleen. Ei siksi, että hänen sydämensä olisi haljennut heidän menettämisestään, vaan siksi, koska hän oli laskeskellut, miten hyodyllistä se olisi ollut hänelle. Hän lähetti jo veljeni kanssa naimisissa ollessaan jatkuvasti rahaa sukulaisilleen ulkomailla, ja on sille rahavirralle ollut muitakin selityksiä, en tiedä, mitä uskoa. Joku kertoi saaneensa sen vaikutelman, että naisella itse asiassa on jo aikaisempi perhe kotimaassaan, ja he rakentavat taloa naisen lähettämillä rahoilla. Joku puhuu jostain rikollisryhmän vaatimista rahoista. En tiedä. Joka tapauksessa hän lähetti jatkuvasti summia, jotka olivat huomattavia, kun tulot eivät kovin suuret olleet, suomalaisella standardilla mitaten. Lasten mukana hänelle olisi tullut kaikenlaisia lisätukia. Hän ihan avoimesti ihasteli minullekin, miten paljon hän saisi sitä ja tätä tukea. Rahaa. Rahaa omilla lapsilla.

Olen pitänyt yhteyttä häneen, koska minusta lasten pitää saada olla hyvissä väleissä tätienkin kanssa, vaikka vanhemmat eivät ole yhdessä. Mutta on vaikeaa olla sanomatta naiselle suorat sanat. Joskus varmaan vielä sen teenkin. Hiljattain kysyin häneltä, mitä lapsille kuuluu. "En tiedä, en ole ollut yhteydessä", hän vastasi. Hänen 'aseenaan' lasten 'jaossa' oli ollut se, että lapset tarvitsevat äitiään. Kun lapsia ei sitten hänelle annettu (ja ihan oikein), vaan annettiin hänen tavata heitä, hän päätti 'näyttää'. Hänen mukaansa lapset eivät voi kehittyä normaalisti ilman äitiä. Ilman äitiä, joka on koko ajan heidän luonaan (ja rahastaa heillä). Niinpä hän lakkasi pitämästä yhteyttä omiin lapsiinsa!

Hän kertoi minulle äsken, että hän oli saanut tunteen, jonkinlaisen 'viestin' pienemmältä lapseltaan, suloiselta pikku pojalta, joka varsinkin kaipasi häntä hirveästi. Vastasin, että hänhän voi ainakin lähettää rakastavia ajatuksia takaisin, niistäkin voi olla apua. Ei, ei hän mitään sellaista tekisi. Hän oli ennustanut, miten tässä kävisi. Lapset kärsivät selvästi. Hän kuulosti vahingoniloiselta. Hänen ennustajanlahjojensa toteen näyttäminen oli tärkeämpää kuin se, miten lapset voivat. En tiedä, miten joku voi olla noin sydämetön. Jos kuvio olisi toisinpäin, ja veljeni olisi menettänyt rakastamansa lapset, ymmärtäisin ehkä paremmin. Jos hän ei pitäisi lapsiinsa yhteyttä, se ei johtuisi sydämettömyydestä, vaan hän ei vain emotionaalisesti jaksaisi tapella sossujen kanssa omista lapsistaan. Hänelle lapset eivät koskaan olisi rahantekoväline. Naiselle ovat. Ei ole minun rasistisen mieleni tuotosta, vaan hän itse kertoi niin. Kai hänelle raha on jumala, ja oli luullut, että minullekin olisi. Puistattaa. Ehkä sittenkin on parempi, ettei hän lähettele mitään telepaattisia ajatuksia lapsilleen, ties mitä vahinkoa hän voisi niilläkin saada aikaan.

Onneksi tämän kerran lapset saivat jäädä sen rakastavamman vanhemman luo. Yleensähän isää aina, kuulemma, syrjitään perheoikeudessa. Niin usein, ettei sitä oikein voi 'oikeudeksi' kutsua. Tässä tapauksessa asia kai oli liian selvä heidänkään sitä kieltää. En kerro kaikkia tapauksen yksityiskohtia, saatte arvailla itse. En halua, että joku tunnistaa henkilöt. Se ainakaan ei olisi lasten etu.