Olen 27-vuotias koulutettu, työssäkäyvä ja omasta mielestäni suhteellisen nätti nuori nainen. Ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan suhteellisen hyvin, palkkakin on kohtuullinen. Olen aina ollut vähän sisäänpäin kääntynyt introvertti ja yläasteella minua myös kiusattiin. Yksinäisyyden kokemus on varjostanut oikeastaan elämääni aina siitä asti kun muutimme uudelle paikkakunnalle ja siirryin kahdeksannella luokalla uuteen kouluun. En saanut uusia kavereita ja minua alettiin kiusata. Lukiossa kiusaaminen lakkasi, mutta jäin syrjään sosiaalisista kuvioista. En ollut "suosittu tyttö", enkä seurustellut kenenkään kanssa. Muutettuani pk-seudulle opiskelemaan toivoin, että nyt vihdoin alkaisin löytää itseni kaltaisiani ystäviä. Kävin opiskelijariennoissa, seurustelinkin jonkin aikaa, mutta tunsin itseni aina ulkopuoliseksi. En saanut opiskeluvuosina muodostettua yhtään todellista ystävyyssuhdetta, vaikka kävin kaikenlaisissa riennoissa, kuuluin osakuntaankin ja seksielämäkin oli tuolloin aika aktiivista vaikka aika ujo olinkin. Silti ainoat hyvät ystäväni ovat edelleen ala-asteiältä ja sukulaisia. Vain yksi heistä asuu pk-seudulla ja näemme säännöllisesti mutta harvoin. Hänellä on myös perhe ja lapsia. Muut läheiset asuvatkin sitten muualla Suomessa, ja näemme harvoin.
Viikonloput vietän nykyään lähinnä yksin tai poikaystävän kanssa, mutta tuo seurustelusuhde näyttää kariutuvan, koska taidamme molemmat tietää, ettemme sovi toisillemme, ja pakenemme suhteeseen vain toinen toistemme yksinäisyyttä. Facebookissakin tunnen itseni ulkopuoliseksi, ja minua hävettää, miten köyhää sosiaalinen elämäni on. Toisilla näyttää olevan jatkuvasti rientoa ja isot sosiaaliset piirit ja hyviä ystäviä, mutta minä en ole onnistunut kuin "suorittamaan" itselleni työpaikan, jossa en edes kovin hyvin viihdy.
En ole onnellinen, ja se hävettää minua. Ja sitten häpeän vielä sitäkin, että häpeän. Te varmaan pidätte minua jonain nirppanokkana, kun en ole täysi "luuseri" ja silti kehtaan valittaa, mutta pelkään, että koko elämäni on tuomittu yksinäiseksi. Olen aina ollut sosiaalisesti passiivinen ja ulkopuolinen, ja sellaiseksi taidan olla tuomittu jäämään. Lievä masennuskin minulla on diagnosoitu, mutta ainakaan toistaiseksi eivät ole lääkkeet auttaneet yhtään. En vain osaa kuvitella, miten pystyisin itseäni tässä auttamaan. En yksinkertaisesti tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, enkä usko, että kukaan voi minua auttaa.
Viikonloput vietän nykyään lähinnä yksin tai poikaystävän kanssa, mutta tuo seurustelusuhde näyttää kariutuvan, koska taidamme molemmat tietää, ettemme sovi toisillemme, ja pakenemme suhteeseen vain toinen toistemme yksinäisyyttä. Facebookissakin tunnen itseni ulkopuoliseksi, ja minua hävettää, miten köyhää sosiaalinen elämäni on. Toisilla näyttää olevan jatkuvasti rientoa ja isot sosiaaliset piirit ja hyviä ystäviä, mutta minä en ole onnistunut kuin "suorittamaan" itselleni työpaikan, jossa en edes kovin hyvin viihdy.
En ole onnellinen, ja se hävettää minua. Ja sitten häpeän vielä sitäkin, että häpeän. Te varmaan pidätte minua jonain nirppanokkana, kun en ole täysi "luuseri" ja silti kehtaan valittaa, mutta pelkään, että koko elämäni on tuomittu yksinäiseksi. Olen aina ollut sosiaalisesti passiivinen ja ulkopuolinen, ja sellaiseksi taidan olla tuomittu jäämään. Lievä masennuskin minulla on diagnosoitu, mutta ainakaan toistaiseksi eivät ole lääkkeet auttaneet yhtään. En vain osaa kuvitella, miten pystyisin itseäni tässä auttamaan. En yksinkertaisesti tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, enkä usko, että kukaan voi minua auttaa.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Oliko vanhemmillasi alkoholiongelma? Olivatko vanhempasi näkyvästi onnellisia? Oliko lapsuudenkodissasi paljon naurua ja hymyä? Puhuivatko vanhempasi paljon?
"tuo seurustelusuhde näyttää kariutuvan, koska taidamme molemmat tietää, ettemme sovi toisillemme, ja pakenemme suhteeseen vain toinen toistemme yksinäisyyttä"
Oletko puhunut tästä asiasta hänen kanssaan, vai oletko prosessoinut asian pääsi sisällä? Oletko tietoinen miten oiva tilaisuus tässä on harjoitella aktiivista sosiaalisuutta?
"En ole onnellinen, ja se hävettää minua."
Ei tarvitse olla onnellinen, pelkästään tyytyväinen. Mikä tekisi sinut onnelliseksi? Oletko ikinä miettinyt asiaa?
Haluat jotain -> saat sen -> haluat lisää
Tästä tulee sanonta "nälkä kasvaa syödessä". Kulutusyhteiskunta ymmärtää tämän asian paremmin kuin hyvin. Sama pätee myös vertailuun.
"Olen aina ollut sosiaalisesti passiivinen ja ulkopuolinen, ja sellaiseksi taidan olla tuomittu jäämään."
Olet oppinut elämään noidankehän ulkopuolella. Voit mennä takaisin ja yrittää leikkiä kotia, tai sitten voit opetella nauttimaan siitä mitä olet.
Oletko ikinä miettinyt mitä olet oppinut elämässä? Oletko aktiivisesti tietoinen painovoimasta ja ymmärrätkö ettet tiedä mitä se oikeasti on tai mistä se johtuu? Tiedätkö ettei kukaan muukaan tiedä? Tiedätkö mitä et tiedä?
PS
Lopeta niiden vitun pillereiden syönti.
"Olen 27-vuotias koulutettu, työssäkäyvä ja omasta mielestäni suhteellisen nätti nuori nainen. Ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan suhteellisen hyvin, palkkakin on kohtuullinen."
Tästä voi ainakin päätellä sen että sulle on tärkeää että mies on korkeasti koulutettu, työssäkäyvä ja hänen palkkansa on suuri.
Paremmin voidaan pohtia yksinolosi syytä kun kuvailet pelkästään ulkonäön, iän ja luonteen. Koulutus/työ ei vaikuta naisen markkina-arvoon joten en ymmärrä miksi naiset listaavat niitä aina jopa ensimmäisenä asiana kun kertovat itsestään. Toiveiden projisointia?
Runkkaa sinä vain tiesi takaisin sinkkupalstalle älyttömillä markkina-arvoteorioillasi.
Hei
Sinua ei ole tuomittu yksinäisyyteen lopuksi elämäksi.
En voi tietenkään tietää elämäntilannettasi ja elämäsi voimavaroja, masennus varmasti vie voimia ja jos elämässäsi on taustalla ulkopuolisuuden tunnetta, voi olla vaikea saada kiinni elämästä.
Mutta jos kirjoitan tähän sen, mitä minulle tuli mieleen tekstiäsi lukiessa: moni ihminen löytää elämälleen mielekkyyttä siitä, että on merkityksellinen jollekin toiselle ihmiselle. Ehkä yksinkertaistettuna tämä on sitä, että tekemällä toisille hyvää ihminen tulee itsekin onnelliseksi. Kenelle sinä voisit tehdä hyvää? Miten vanhempasi voivat, entä isovanhempasi? Onko sinulla sisaruksia? Moni löytää mielekkyyttä vapaaehtoistyöstä, auttaa voi myös maapallon toiselta puolelta. Tarvitseeko kukaan ystävistä apuasi? Voisitko kuvitella itseäsi jonkun yksinäisen ystävänä? Vapaaehtoistyö huutaa tekijöitä.
Miltähän kysymykseni kuulostavat? Yritän siis sanoa, että joskus voi olla olennaisempaa kysyä, miten itse voi tehdä toisia onnelliseksi, kuin kysyä, miten itse tulisi onnelliseksi. Tiedät varmasti itse parhaiten omat voimavarasi ja oman elämäntilanteesi. Kuuntele sydäntäsi.
Hyvää vuotta sinulle toivotellen
Päivi-pappi Hämeestä
"Koulutus/työ ei vaikuta naisen markkina-arvoon joten en ymmärrä miksi naiset listaavat niitä aina jopa ensimmäisenä asiana kun kertovat itsestään."
Siksi että yhteiskunta pitää niitä yksinä hyvinvoinnin mittareista. Ei riitä kahden käden sormet laskemaan kuinka monta kertaa itse olen terapiassa tai lääkäreiltä kuullut sanat "mutta olet sentään saanut hankittua hyvän koulutuksen ja sinulla on pysyvä työpaikka".
Aloittaja ei tarkoittanut ensimmäistä lausetta itsensä markkinointiin, vaan avaamaan sitä, että hän on onneton näennäisen hyvistä puitteista huolimatta ja kuinka vähäinenkin yhteys ihmisiin tuntuu luisuvan pois.
Suomennan:
Viisaasti sanoit...erittäin viisaasti ...jos nyt idiootit, kin sen ymmärtäisivät
Moikka ap. Jotenkin tuli hassun haikea fiilis tosta sun kirjotuksesta. Olen itekin ollut aina vähän ulkopuolinen..... ei sinänsä kiusattu mutta syrjintä oli aika törkeetä ja siitä johtu että vedin sitten aina itseni sivuun ja siinähän se oravanpyörä onkin. Itse nyt ollu n, puolet elämästäni masentunut (26 w)... mutta tuli hirveä halu laittaa sulle tsemppiä että sieltä onni tulee.. vaikka olis kuika sankat pilvet edessä... onni tulee ja meneee...nykyään mulla on jossei hirveän paljon mutta aivan täysin riittävästi ihmisiä ympärillä. kannattaa vaan jotenkin luoda itelleen sellanen kestävä tukiverkko ettei kaikki ole muutaman ihmisen varassa... itse tiedän miltä tuntuu olla introvertti ihmisten keskellä mutta kyllä se sieltä tulee täytyy vaan uskaltaa. kauheeta glooriaa kirjotin mutta johtuu vaan siitä että tiedän tasan mitä on olla yksin ja sitten sen että jos onnistuu siitä ahdingosta ulos niin mikä siellä odottaa. Toivottavasti kommailet vielä tänne :D
Pillerit ei tuossa tilanteessa auta yhtään mitään ja rehellisesti sanottuna en oikein usko, että löytäisit koskaan mitään kummepaa tukiverkkoa ympärillesi. Miksi? Koska ihmiset eivät oikeasti välitä toisistaan paskan vertaa, Laumoissa pärjäävät laumasielut, mitä et selvästikään ole. Tämä maailma kuitenkin kuuluu laumoille ja niille maistuvinta ruokaa on oman yhteisöllisyyden ylläpito kaikkea erilaista demonisoimalla. Hengissä pysyy lisäksi parhaiten se, joka maksimoi voittonsa eliminoimalla muut uhkaamasta ympäriltään. Muutama vuosi eteenpäin ja sinut on todennäköisesti savustettu ulos myös työpaikaltasi ja olet työtön, tuo vihattu siivelläeläjä, jonka rooli on, taas, pönkittää kiusaajiensa egoa. Kaikki riippuu siitä, miten pitkään haluat tuohon näytelmään osallistua. Toivo paremmasta ja muutoksesta on tässä maailmassa vain illuusio.
jokasella on oikeis omiin toiveisiin.
VASTAUS MERKILLE YKSI NAINEN 28
jokseenkin surullista tekstiä, mutta tiedän hyvinkin tarkkaan mitä
ajttelet nimittäin itselläni on vähän sama tilanne ja ajatukset öisin välillä
itken että
yksinkö joudun olemaan ja etteikö ole ketään mua varten joka ajattelisi mua ja välittäisi musta kenen kanssa olla ja jakaa iloja ja suruja ketä kuunnella ja joka kuuntelisi,olla vaan ja jakaa elämää kyl sä tiedät mitä tarkotan
työtä ei tällä hetkellä ole kiitos juuri tuosta masennuksesta/ahdistksesta tai mitä lieonkaan mutta joka tapuksessa pysyisimmekö me auttamaan toisiaame olen 29 v mies. haluaisin vaihtaa ajatuksia kanssasi tarkemmin ja läheisemmin meinaan osuit tekstilläsi ja ajatuksiilasi juuri oikean ihmisen sydämeen odotan yhteydenpitoamme,jokahan me ollaan viimein löydetty toisemme ja voidaan ruveta jakamaan ajatuksiamme, tosin en tiedä minkä järjestelmänkautta se prhaiten järjestyy, mutta joka tapauksessa kaikkea hyvää ja yhtyksienpitoa odottellessa ja ainiin kiitos että löysin tekstisi. nimimerkkinihän on jtr 1
vastaile jatka keskustelua pian odotan sitä
Hei, itsellänikin hieman samantyylisiä tuntemuksia. Ulospäin vaikutan hyvin positiiviselta ja hyväntuuliselta vaikka en aina tunne itseäni kovin onnelliseksi. Viimeisin parisuhteeni päättyi samantapaisista syistä mistä itsekin puhuit. Yritimme pitää suhdetta kasassa, vaikka loppujen lopuksi oli vain parempi erota sillä välit olivat laimenneet mutta pidimme kiinni varmaankin juuri yksinäisyyden pelosta.
Itsekin olen aika introvertti, mutta siitä huolimatta on elämään mahtunut ystäviä ja parisuhteita. Lapsuudessa tuli paljon muutettua ja vaihdettua koulua ja siitä syystä koin jo sillon aika paljon yksinäisyyttä. Nykyään sitten kun ystävät muuttavat toisaalle ja kaverikunta suppenee, niin eipä tule niin paljoa sitten enää uusiakaan tuttavuuksia.. Sosiaaliset tilanteet menevät välillä jopa niinkin väkinäisesti että pitää melkein hammasta purra ja kiusallisia tilanteita tule aina sillontällöin, mutta siihenkin alkaa tottua ja jälkeenpäin ihan hauska muistella.
Tulin tähän kertomaan omista kokemuksistani, että kukaan ei varsinaisesti voi sinua auttaa sillä tavalla että pelastaisi sinut tuosta kaikesta sormia napsauttamalla. Vähän kliseisesti sanottu, mutta suurin muutos kaikkiin asioihin tulee sinusta itsestäs.. Sinun tulisi vaan ekana löytää joku asia mikä kiinnostais tai muuttaa elämääsi jollain mielekäällä tavalla. Usein kuulee kuinka ihmisiä ahdistaa se ettei tunnu olevan oikein mitään suuntaa elämällä, siksi ainakin itse pidän todella tärkeänä että miettisi ja kehittäisi itselleen aina jotain minkä takia jaksaa sitten nousta ylös aamulla. Tiedän kyllä että semmosta on paha tyhjästä keksiä, mutta ekana tavotteena voisi olla vaikka tavoitteen kehittäminen. Siihen voi auttaa kun juttelee sellaisista asioista ihmisten kanssa ja kyselee muilta mitä he haluavat elämältään. Asioista juttelemisesta tulee aina muutenkin vähän parempi olo ja tuntee saavansa lisää jaksamista. Ihmiset voivat sitten olla apuna lähinnä tukemassa sinua, mitä sitten ikinä haluatkaan tehdä elämälläsi.
Apua, kuulostaa ihan mun kirjoittamaltani! En ole korkeastikoulutettu, jäin äskettäin töistä pois, mutta mielestäni olen nätti nainen (sinua kaksi vuotta nuorempi) ja hyvää seuraa kenelle tahansa. Kaikki muut asiat meissä on hämmästyttävän samaa.
Viime aikoina mä olen miettinyt yksinäisyyttäni paljon ja mitä mun pitäisi sille tehdä, kun en pääse töihin noin vain mistä ihmisiä voisi löytyä lisää. Kiinnostaisko sua jutella sähköpostilla, AP? :) En tarvitse ihmistä kenelle puhua omasta yksinäisyydestäni tai muusta elämääni puuduttavista asioista, haluaisin keskustella samanlaisen ihmisen kanssa.
Tässä osoitteeni AP jos haluat jutella: [email protected]
Et ole yksinäinen koska sulla on poikaystävä.
Ihan mahdollista olla yksinäinen suhteessa, etenkin kun seurustelee tyypillisen tuppisuu miehen kanssa.
Se on.
Ihminen on itselleen melkoinen susi
Yksin toimeentuleminen on jokaisen oma asia. Itse arvostan tätä suuresti. :)
Tarkoitan, on niin paljon asioita jotka jäisivät tekemättä jos seurustelisin vakituisesti.
Tästä syystä on helkkarin upeeta ja siistiä että pääsee irti sosiaalisista kuvioista aika-ajoin. Sitkun taas levännyt kunnolla, jaksaa tuota liibadaabadiibadaabaa...
Samanlainen tilanne täälläkin. Olen 31-vuotias nainen. Lapsena oli kavereita, en muista että olisin kovin yksinäinen ollut. Ehkä joskus kesällä, jos kaverit oli jossain lomareissuilla, mutta silloinkin seuraa löytyi oman pihan lapsista.
Kaikki muuttui siinä 6. tai 7. luokalla. En ollut tarpeeksi muodikas tai suosittu, en ollut kai tarpeeksi nätti ja hauska jne. ja aloin jäädä ulkopuoliseksi. Muistan kerrankin koulussa, kun yksi ystäväni haukkui housujani (tummanvihreät farkut), silloin olisi pitänyt olla trumpettihousut, muistaakseni kaikilla muilla tytöillä meidän luokalla oli nuo mustat trumpettihousut 90-luvun puolivälissä.
Minua ei varsinaisesti kiusattu, mutta jotenkin se ulkopuolisuus kasvoi kuin lumipallo alamäessä. Yläasteella minulla oli muutama kaveri koulussa, mutta ei oikeastaan vapaa-ajalla ketään. Muistaakseni olin kerran kotibileissä koko yläasteen aikana.
Olen aika ujo ja vähän sulkeutunutkin, mutta koen, että tuo nuoruuden hylkiönä oleminen on suuri syy siihen, pohjimmiltani kaipaan seuraa. Lukiossa tutustuin muutamiin uusiin tyttöihin ja yritettiin ystävystyä, sainkin yhden kaverin. Hän oli alkuun hyvä ystävä, mutta muuttui ihan erilaiseksi parin vuoden ystävyyden jälkeen ja lopulta kelpasin enää auttamaan koulutehtävissä. Lukion jälkeen yhteydenpito tähänkin ystävään katkesi, menimme niin eri suuntiin. Lukiossa myös seurustelin ensimmäisen kerran, mutta puolen vuoden päästä suhde päättyi.
Lukion jälkeen aloitin opiskelut ja olin taas epäsuosittu, välitunnit vietin toisen epäsuositun kanssa. Ei siinä mitään, hän oli tosi mukava, mutta vapaa-ajalla emme olleet yhteydessä. Seuraavassa opiskelupaikassa koin sosiaaliset suhteet tai niiden puuttumisen niin ahdistavana, että lopetin opiskelun kesken n. 2 kk kuluttua aloittamisesta. Jäin aina yksin esim. paritehtävissä, joita oli paljon. Se oli jotenkin todella nöyryyttävää.
Myös työpaikoilla olen ollut joko ulkopuolinen tai kiusattu. Nyt olen ollut n. vuoden mukavassa työpaikassa, jossa en ole joutunut syrjityksi, mutta olen tavallaan itse jättäytynyt vapaaehtoisesti ulkopuoliseksi, vaikka vaihdankin muutaman sanan esim. taukohuoneessa työkavereiden kanssa. Työ onkin aika itsenäistä, joten yksinäisyys ei korostu. Ikäviä tilanteita ovat kuitenkin koulutukset, illanvietot yms. johon menen sitten yksin tai vain tungen jonkun isomman porukan kylkeen.
Olen ihmetellyt miksi ystävystyminen on niin vaikeaa. Maailmassa on niin paljon ihmisiä ja yksinäisiä sellaisia, että luulisi kiltille ja kivalle huumorintajuiselle mutta ujohkolle ihmiselle löytyvän kaverin. En välitä siitä miten joku pukeutuu tai onko rahaa, onko suosittu tms. toivoisin vain, että olisi jotain yhteistä ja tultaisiin juttuun. Toivoisin kiinnostusta muuhunkin kuin meikkeihin ja vaatteisiin ja ulkonäköön, mutta en tarkoita, etteikö niistäkin saisi olla kiinnostunut.
Parisuhteessa olen tällä hetkellä, mutta sekin on ollut jo pitkään hiipumaan päin ja koen että miehelle kaverit ja baarit ovat tärkeämpiä. Olen ehdottanut eroa, mutta uskon, että mies on vaan liian laiska erotakseen. Pitäisi etsiä uusi asunto ja nainen jne. Toivoisin jotain yhteistä tekemistä vapaa-ajalla, ihan perusjuttuja: teatteriin tai elokuviin, syömään, ulkoilemaan yhdessä tai koti-iltoja.
karu totuushan on se että nämä ekstrovertit eivät jaksa kuluttaa aikaansa tutustuakseen pinnallisesti tylsäksi koettuun ujoon koska saavat nopeammin itselleen nautinollista seuraa toisista ekstroverteistä.
ujot jäävät nuolemaan haavojaan eivätkä itsekään uskalla tutustua toisiin ujoihin koska lapsesta asti on omaksuttu ujoja syrjivä ja oudoksuva käytös. ja ympyrä on valmis.
Ja kelpaisiko sinulle seuraksi 46-vuotias sinkkumies? Olen ikäistäni huomattavasti nuoremmannäköinen ja oloinen.
Laita postia: [email protected]