Mua ärsyttää ja suututtaa ihan käsittämättömästi monet asiat. Olen vihainen itelleni, etten aikoinaan jaksanu selvittää ja vaatia avun saantia. Olen vihainen sille koululääkärille, joka totes, että jopa keskivaikeaa masennusta hoidetaan terveyskeskuksissa, eikä kirjottanu lähetettä nuorten polille. Ja tuolloin siis en saanut mitään sanaa oikeen suustani puolustaakseni hoitoonpääsyä, koska kaikki oli ihan epätodellista. En voinu kertoo mitään äänistä, jotka haukkui tai itsemurhasuunnitelmissa "kaiken varalta".
Nyt oon terapiassa ja tuntuu, et asiat on ehtiny mennä niin solmuun, että en toivu ikinä :/ Terapian ulkopuolella olen ihan yksin tunteitteni kanssa ja mietin vaan raivoissani, että mä oon jo yrittäny tarpeeks tätä elämää elää ja yhtään en kestä enää tätä epäoikeudenmukasta pahaa oloa: mä haluun tappaa itteni just nyt.
Tajuan olevani kateellinen ihmisile, jotka on tiiviimmän hoidon parissa (lähinnä sairaala), vaikka ihan oikeasti mä en oo enää niin pohjalla kuin aiemmin, eikä oo mun opiskeluille enää hyväksi yhtään olla poissa koulusta, joten tollaset ajatukset on turhia. Mä halnan toisaalta siis kuolla, toisaalta kaipaan jotain ihmeen tukea ympärilleni, kun tuntuu, et normaali arki on kohtuutonta kamppailua. Mitä pitäis tehä tai sanoa terapeutillekaan? Onko muilla tällaista?
Nyt oon terapiassa ja tuntuu, et asiat on ehtiny mennä niin solmuun, että en toivu ikinä :/ Terapian ulkopuolella olen ihan yksin tunteitteni kanssa ja mietin vaan raivoissani, että mä oon jo yrittäny tarpeeks tätä elämää elää ja yhtään en kestä enää tätä epäoikeudenmukasta pahaa oloa: mä haluun tappaa itteni just nyt.
Tajuan olevani kateellinen ihmisile, jotka on tiiviimmän hoidon parissa (lähinnä sairaala), vaikka ihan oikeasti mä en oo enää niin pohjalla kuin aiemmin, eikä oo mun opiskeluille enää hyväksi yhtään olla poissa koulusta, joten tollaset ajatukset on turhia. Mä halnan toisaalta siis kuolla, toisaalta kaipaan jotain ihmeen tukea ympärilleni, kun tuntuu, et normaali arki on kohtuutonta kamppailua. Mitä pitäis tehä tai sanoa terapeutillekaan? Onko muilla tällaista?
Vastaukset 4
Vanhimmat
En voi sanoa, että voisin täysin samaistua tuohon tilanteeseen, mutta kannattaa muistaa, että mikään pilleri tai hoito ei korvaa sitä, mitä todennäköisesti eniten kaipaat eli ilmeisesti ymmärtäviä, välittäviä ihmisiä ympärillesi. Eipä niitä minullakaan ole, mutta toisaalta, kun sisäistää, että ihmsiet ei siihen edes kykene, niin ei ainakaan toivo liikoja ja voi keskittää sen vähäisen jaksamisen, mitä vielä on jäljellä, sellaiseen toimintaan, joka tuottaa edes jossain määrin hyvää mieltä. Avun tarpeen tunteeseen on myös helppo jäädä loukkuun. Mieti, mitä oikeasti haluat elämältä ja mitä konkreettisia askeleita voit ottaa niiden asioiden eteen. Terapiassa ei voi olla ikuisesti. Toki, jos siis kuulet ääniä ja tekee mieli vahingoittaa viattomia, niin toivon, että saat apua pian. Turhautuminen elämään ei kuitenkaan pillereillä ja psykiatrilla helpotu.
Oon aikalailla samanlaisessa tilanteessa. Käyn terapiassa ja taistelen kuolemaa vastaan... ymmärrys auttanee..
Kiitos teille vastauksista. Täytyy vaan sanoa, että mä en oo missään vaiheessa halunnut vahingoittaa viattomia. Suuttumukseni jotakuta kohtaan ei oo aiheuttanu halua vahingoittaa häntä juurikaan muiden kohdalla kuin mua selkeesti kiusanneiden henkilöiden, mutta enhän mä kaikkia päähänpistojani voi tietenkään toteuttaa. Ääniä taasen ei oo enää onneks kuin äärimmäisen harvoin, mutta tuona ainakana 9. luokalla niitä oli paljonkin ja en siksi myöskään tosiaankaan ollu siinä kunnossa, että vain terveyskeskuslääkärille juttelu ois auttanu.
Ton läheisyyden, tai ehkäpä viel tarkemmin välittämisen kaipuun mä tunnista itessäni. Koko ajan pelkään ja huomaan, miten musta ei välitetä ja ihmiset ärsyyntyy muhun. On vaikea sanoa, mikä kaikki on totta ja mikä ylitulkintaa, mut tuntuu usein, että niin sanotusti "kukaan ei välitä". Tää tunne tulee usein tyhjästä, mutta myös iskee erittäin voimakkaana kenen tahansa ihmisen hiemankin torjuvasta kommentista plus toki kaikesta ilkeilystä ja sellasesta, mikä satuttaa mua fyysisesti tai henkisesti.
Mulla on tunne, että tarvitsisin jonkun koko ajan lähelleni tukemaan ja auttamaan. En vaan ikään kuin siedä tunnetilojani ja kestä niitä. Siks päässä pyörii koko ajan mielikuva tuskista vapauttavasta itsemurhasta, johon mulla on jo oikeus. Ja kaikki itsensä satuttaminen on päivittäistä vaihdellen eri vakavuusasteilla. Kun olen muiden seurassa, pystyn kuitenkin jonkun verran hillitsemään tätä ja tyydyn esim. puremaan kynsinauhojani niin kovaa kuin kykenen. Tämän ihmiset luullakseni sekottaa vaan tavalliseen kynsien pureskeluun.
Pointtini oli kuitenkin se, että niin usein mulla on niin voimakas kohtauksenomainen paha olo - tunteet menee kuin vuoristoradassa - että mä en jaksa.
Minulla lienee melko samanlainen olo.. Tosin kelailen ja pohdin vuoronperään vihaisena ja vuoronperään surullisena sitä, millainen olisin jos vanhempani eivät olisi olleet tasapainottomia alkoholisteja.
Minulle on ihan sama käynkö terapiassa kahdesti viikossa vai kerran kuussa - minäkin tarvitsisin jonkun koko ajan rinnalla kulkevan loputtoman kärsivällisen tukihenkilön. En vain yksinkertaisesti selviä yksin. En pärjää, en jaksa, en osaa.
Elin pitkään parisuhteessa ja se tuntuu nyt taianomaiselta unelta. Oliko minulla todella rinnallani ihminen joka - ainakin alkuvuosina - välitti minusta? Muistot tekevät liian kipeää ja toisaalta on musertavaa että tämänikäisellä ihmisellä ei ole elämässään enää mitään muuta kuin muistot.