Lääkkeet tuhonneet nuorten terveyden;

Ei siis pidä syyttää masentunutta, vaan yhteiskuntaa, miksi niin monelle käy näin.

Kyllä lääkkeet on hyväksi.Ne korjaa aivojen serotoniini-arvot jotka masentuneella ovat menneet sekaisin.Näin minulle kertoi psykiatri.

Juu niin mullekin sanottiin, serotoniinivaje ja paranisin lääkkeillä, vaan enpä oo parantunut näiden 10 vuoden aikana.. Mun ongelmat ei oo lääkkeillä korjattavissa, väkivaltainen perhe, kauhea syyllistäminen kaikesta, narsistinen isäpuoli ja sisko. Siihen lisäksi koko kouluajan kestävä kiusaaminen ja väkivalta, lapsesta asti ollut sosiaalisten tilanteiden pelko, välinpitämätön isä joka käski vaan pitää pään kiinni, no ilmankos musta tulikin hiljainen kun mitään ei saanu sanoa.. Lisäksi äidillä ja isällä molemmilla masennusta, koko elämäni oon kuunnellut kun äidillä on vaikeeta ja kaikki menee päin mäntyä ja ite olisin halunnu auttaa enkä osannu, siitä sitte kauhee syyllisyydentunne kaiken muun lisäksi ja lopputuloksena kuuden vuoden laitoshoito ja viimeisessä paikassa, jossa oli kolme vuotta, väkivaltaa ja jatkuvaa sekä henkistä että fyysistä alistamista. Kotona sai aina pelätä että koska itteeni satutetaan tai koska isäpuoli tappaa äidin huumepöllyissään. Muistan kyllä kun isosisko ja mä itkettii ja pyydettiin äidiltä ettei se enää päästäisi isäpuolta meille, vastauksena oli vaan että, tä on mun elämä eikä se kuulu teille.. Että kiitos vaan silleki, eihän sillä mitää väliä ookaa jos lapset vuodesta toiseen elää pelossa että äiti tapetaan tai hakataan muuten vaan. Eikä kukaan koskaan puuttunut noihin asioihin, vikahan oli mun päässä, mä olin ongelma ja paranisin lääkkeillä. Suoraan sanottuna tekisi mieli nirhii kaikki jotka on mua satuttanu ja alistanu melkeen kuoliaaksi. Ja kuitenkaan en voi tehdä mitään kun sitte olisin tietenki ite ongelmissa. Joten tyydyn elämään hiljaa ja rauhassa, alan käymään terapiassa ja vihdoin mulla on vapaus puhua kaikki, saan sanoa ihan kaikki mikä mua vaivaa eikä kukaan oo uhkaamassa että joudun laitokseen. Ja jännää tässä on se että se tuottaa mulle syyllisyyden tuskaa, haluaisin sanoa että äiti on ihana ja auttanu mua, vaan kun valehtelusta ei oo hyötyä, tekee vaan kipeää paljastaa mitä se mulle tehny. Ja syytä en todellakaan tiedä, kai mulla on jotenki vääristynyt suhde äitiin ja yritän olla satuttamatta sitä, aina. Vaan kun se ei ansaitse mun lojaaliutta, oma vikansa oli kun satutti mua ja vielä monta vuotta. Että se siitä serotoniini-teoriasta mun kohdalla, ketuttaa koko termi serotoniinivaje..