en tiedä kiinostaako ketään mutta kirjoitan nyt kun ei nukutuksikaan saa asioiden pyöriessä mielessä.....
Mun elämä on ollut aika syvältä ihan sen alkumetreistä saakka tai ainakin siitä lähtien kun muistan. Varhaislapsuudesta ei juuri muita kuin synkkiä muistoja olekkaan. Olin todella nuori kun äiti sairastui ensimmäiseen psykoosiin, tosin tätä en tiennyt kuin vasta muutamia vuosia sitten. Ihmettelin vain miksi äiti oli niin kiukkuinen ja jaksoi vain hoitaa nuoremman sisareni. Tämä psykoosi oli hallusinaatio. Pikkuhiljaa tajusin ettei äitiä saisi suututtaa ja tästä onkin tullut minulle pakonomainen käytösmalli: älä aiheuta kenellekkään pahaa mieltä, eli olin kiltti lapsi, kiltti teini ja kiltti aikuinen, en pystynyt riitelemään en pysty riitelemään en pysty ajamaan omia etujani.
Myöhemmin en koskaa pyytänyt mitään ja annoin muiden sisarusten kävellä ylitseni. Psykoosin lisäksi äitini oli sekakäyttäjä ja kärsi muistakin mielenterveydellisistä ongelmista. Kotona ei ollut koskaan ruokaa ja kun pääsin ensimmäiseen kesätyöhön ja siitä osa-aikatyöhön opiskelujen rinnalla rahani menivät minun ja siskoni ruokiin kun äiti osti viinaa yms. Isä ei koskaan puuttunut asioihin taisi pelätä äitiä kuten kaikki muutkin. Äidin kun sai suuttumaan oli kotona helvettiä monta päivää putkeen.
Kotoa pois muuttaessa ajattelin vain siskoa joka joutui vielä jäämään kotiin. Onneksi hänkin pääsi muuttamaan pois kotoa hetkeä myöhemmin.
Nyt kuitenkin aikuisen kun pitäisi rakentaa omaa elämää se ei onnistu. Ensinnäkin en ole pystynyt hankkimaan itselleni ammattia saatikka päässyt mihinkään töihin. Olen tänä päivänä jo lähes 30 ja lähes samassa tilanteessa kuin 10 vuotta sitten. Lukio on suoritettua mutta ei mitään sen jälkeen loppuun asti. Ahdistun ja masennun ja koulut jää siihen kun en enää jaksa.
Työn lisäksi en ole pystynyt rakentamaan parisuhdetta. En pysty olemaan kenenkään kanssa. En halua pilata kenekään elämää omalla paskalla elämälläni joka tulisi osaksi myös tämän toisen elämää. Lisäksi häpeän, menneisyyttäni, sitä millainen olen ja sitä ettei musta ole mihinkään.
Lapsia en edes halua tai en halua tehdä niitä kärsimään mun kanssani. Tiedän jo valmiiksi että musta ei ole tasapainoiseksi äidiksi. Ajatuskin siitä että mulla olisi lapsi on ahdistava. En sen vastuun yms takia vaan sen ettei musta ole siihen. Olen usein toivonut että olisin itse jäänyt syntymättä ja miettinyt ettei mun vanhempien olisi kannattanut hankkia lainkaan lapsia heidän taustansa tuntien. Joten itse ainakaan en halua, pysty kierrättämään tätä sukupolvien paskaa eteenpäin. Mä olen ns. kelpaamaton äitä jonka ei kuulukkaan lisääntyä, vaikka joskus tuleekin mietittyä että lapsi vois olla mulle syy elää mutta mä en tosiaankaan ole sille lapselle se syy elää joten jätän tämän lisääntymisen suosiolla muille. En kuitenkaan ole marttyyri vaan oikeasti haluan olla siirtämättä tätä kokemaani paskaa eteenpäin.
Hoitoon minua ei kannata käskeä sillä olen jo ja lääkitys tuskin kunnossa mutta onhan kuitenkin. Tosin en tiedä ymmärtääkö kukaan mitä mun päässä oikeasti liikku vaikka olenkin yrittänyt selittää. Vastaukset ja harjoitukset mitä mua kehotetaan tekemään on jotenkin ihan turhia. Kun ei ole mitään päämäärää omalle elämälle niin mikä se motivaatio sitten on? ei mikään. Tosiaan ainoa syy miksen vielä ole tehnyt mitään on sisareni. He ovat tämän paska kokeneet enkä halua heidän tuskaansa lisätä vaikkei enää itse jaksaisikaan.
Mun elämä on ollut aika syvältä ihan sen alkumetreistä saakka tai ainakin siitä lähtien kun muistan. Varhaislapsuudesta ei juuri muita kuin synkkiä muistoja olekkaan. Olin todella nuori kun äiti sairastui ensimmäiseen psykoosiin, tosin tätä en tiennyt kuin vasta muutamia vuosia sitten. Ihmettelin vain miksi äiti oli niin kiukkuinen ja jaksoi vain hoitaa nuoremman sisareni. Tämä psykoosi oli hallusinaatio. Pikkuhiljaa tajusin ettei äitiä saisi suututtaa ja tästä onkin tullut minulle pakonomainen käytösmalli: älä aiheuta kenellekkään pahaa mieltä, eli olin kiltti lapsi, kiltti teini ja kiltti aikuinen, en pystynyt riitelemään en pysty riitelemään en pysty ajamaan omia etujani.
Myöhemmin en koskaa pyytänyt mitään ja annoin muiden sisarusten kävellä ylitseni. Psykoosin lisäksi äitini oli sekakäyttäjä ja kärsi muistakin mielenterveydellisistä ongelmista. Kotona ei ollut koskaan ruokaa ja kun pääsin ensimmäiseen kesätyöhön ja siitä osa-aikatyöhön opiskelujen rinnalla rahani menivät minun ja siskoni ruokiin kun äiti osti viinaa yms. Isä ei koskaan puuttunut asioihin taisi pelätä äitiä kuten kaikki muutkin. Äidin kun sai suuttumaan oli kotona helvettiä monta päivää putkeen.
Kotoa pois muuttaessa ajattelin vain siskoa joka joutui vielä jäämään kotiin. Onneksi hänkin pääsi muuttamaan pois kotoa hetkeä myöhemmin.
Nyt kuitenkin aikuisen kun pitäisi rakentaa omaa elämää se ei onnistu. Ensinnäkin en ole pystynyt hankkimaan itselleni ammattia saatikka päässyt mihinkään töihin. Olen tänä päivänä jo lähes 30 ja lähes samassa tilanteessa kuin 10 vuotta sitten. Lukio on suoritettua mutta ei mitään sen jälkeen loppuun asti. Ahdistun ja masennun ja koulut jää siihen kun en enää jaksa.
Työn lisäksi en ole pystynyt rakentamaan parisuhdetta. En pysty olemaan kenenkään kanssa. En halua pilata kenekään elämää omalla paskalla elämälläni joka tulisi osaksi myös tämän toisen elämää. Lisäksi häpeän, menneisyyttäni, sitä millainen olen ja sitä ettei musta ole mihinkään.
Lapsia en edes halua tai en halua tehdä niitä kärsimään mun kanssani. Tiedän jo valmiiksi että musta ei ole tasapainoiseksi äidiksi. Ajatuskin siitä että mulla olisi lapsi on ahdistava. En sen vastuun yms takia vaan sen ettei musta ole siihen. Olen usein toivonut että olisin itse jäänyt syntymättä ja miettinyt ettei mun vanhempien olisi kannattanut hankkia lainkaan lapsia heidän taustansa tuntien. Joten itse ainakaan en halua, pysty kierrättämään tätä sukupolvien paskaa eteenpäin. Mä olen ns. kelpaamaton äitä jonka ei kuulukkaan lisääntyä, vaikka joskus tuleekin mietittyä että lapsi vois olla mulle syy elää mutta mä en tosiaankaan ole sille lapselle se syy elää joten jätän tämän lisääntymisen suosiolla muille. En kuitenkaan ole marttyyri vaan oikeasti haluan olla siirtämättä tätä kokemaani paskaa eteenpäin.
Hoitoon minua ei kannata käskeä sillä olen jo ja lääkitys tuskin kunnossa mutta onhan kuitenkin. Tosin en tiedä ymmärtääkö kukaan mitä mun päässä oikeasti liikku vaikka olenkin yrittänyt selittää. Vastaukset ja harjoitukset mitä mua kehotetaan tekemään on jotenkin ihan turhia. Kun ei ole mitään päämäärää omalle elämälle niin mikä se motivaatio sitten on? ei mikään. Tosiaan ainoa syy miksen vielä ole tehnyt mitään on sisareni. He ovat tämän paska kokeneet enkä halua heidän tuskaansa lisätä vaikkei enää itse jaksaisikaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ikäviä kokemuksia lapsuudesta jotka ovat vaikuttaneet sinuun varmasti paljon.
itse olen myös lapsuuden traumoja kantanut sisälläni pitkään ja nytten 29v iässä olen alkanut niistä pikkuhiljaa pääsemään yli. pakenin tunteita pitkään päihteillä ja takertumalla ihmisiin ja moniin muihinkin juttuihin. meiän tehtävä on hyväksyä ne vanhempien virheet ja kattoo eteenpäin omaa elämää. kyllä ihminen pystyy muuttuun kun vaan uskoo siihen. kuvittele että tää elämä on joku elokuva ja sää oot hahmo siinä. millanen sää haluaisit olla? siinä on sulle päämäärä. tarvit vaan pienen motivaation siihen, mennyt on mennyttä ja kaikki millä on mitään merkitystä tapahtuu nytten.