Ensimmäiset masennuslääkkeet lätkäistiin kouraan kun olin 16v.
Olin elänyt melkoisen niukalla (ts. köyhän budjetin) ruokavaliolla, eli elimistö oli herkkä erilaisille pahoinvoinneille (alkoholi -> samantien darra, huono olo, oksentelua, jne).
Masennuslääkkeen oton jälkeinen tila vastasi humalaa.
Muistan kun huojuin "tuhannen tuisteessa" Fantasian rappusissa ja olojen laskiessa iski kunnon tequiladarra (join nuorena vahvoja..).
Kaikki maistui ihan hirveälle, ahdisti ja hiki vain valui.
Sanoin goodbye psykiatria ja jatkoin elämääni tavoitellen parempia elinoloja (ja pääsinkin töihin).
Seuraavan kerran lääkkeet tyrkytettiin burn outin myötä parikymppisenä.
Reagoin jokaiseen lääkkeeseen jotenkin pahoin - ajatukset eivät olleet selviä (olin aivan koomassa, täysi zombi), voin pahoin, söin suklaata mitä en tehnyt edes lapsena, lihoin kuin pullataikina ja inhosin itseäni yli kaiken. Ja olin kaiken aikaa ihan sumussa, lääkkeitä kun kokeiltiin suhteellisen montaa ennenkuin luovutin. Olin niin toivoton.
Luin kuitenkin lääkeselosteet aina yksityiskohtaisesti.
Sivuvaikutuksien järkyttävyydestä päätellen aineet eivät ole mitään ihan tervettä/luonnonmukaista tavaraa, ennemminkin kloriittia aivoille.
Päätin jättää napit ja puhdistaa kehon terveellisillä valinnoilla.
Olo on käynyt paranoiassa, syvässä depressiossa, itseinhossa ja kaikessa mahdollisessa.
Olen ollut kuivilla jo neljä kuukautta mutta syönyt huonoa ruokaa koko ikäni, hyvää ruokaa vasta muutaman viikon.
Jos olisin yhtään tunteellisempi ihminen, olisin varmasti hullujen huoneella tai eläkkeellä manian tai depresion vuoksi.
Jos paranoiani olisi kohdistunut parisuhteeseeni, olisi ero tullut jo kauan sitten.
Kuitenkin sosiaalinen elämäni kärsi ja karisi.
Viihdyn eniten kotona enkä poistu vapaa-ajalla muualle kuin sukuloimaan - kännääminen, tolkuton tuhlaaminen ja krääsä menettivät merkityksensä sosiaalisen elämän kuollessa.
Mielestäni ei siis kannata syödä psykoosi- tai masennuslääkkeitä kovin kevyin mielin.
Ne tarjoavat jonkinlaisen avun esim. uniongelmiin, mutta ei itse uniongelmien aiheuttajiin, joten lääkkeet usein aiheuttavat loppumattoman pyörän.
Kuulin tuttavan syövän erästä lääkettä, joka minulla oli psyykkeen tasaajana ja kauhistuin muiden ihmisten unilääkityksistä.
Liian vahva lääke voisi aiheuttaa pyörän jossa tarvitsee aina lääkitä.
Lääkinnän lopettaminen päätti oman pyöräni.
Olen saamassa vihdoin toimintakykyni ja energiani takaisin, eli lääkkeettömyyttä ei kannata pelätä mutta jos on liian paranoia, sitä ei ole hyvä tehdä yksin.
Eikä vahvoja lääkkeitä kannata lopettaa seinään, voi tulla melkoiset sivuvaikutukset jossain vaiheessa.
Olin elänyt melkoisen niukalla (ts. köyhän budjetin) ruokavaliolla, eli elimistö oli herkkä erilaisille pahoinvoinneille (alkoholi -> samantien darra, huono olo, oksentelua, jne).
Masennuslääkkeen oton jälkeinen tila vastasi humalaa.
Muistan kun huojuin "tuhannen tuisteessa" Fantasian rappusissa ja olojen laskiessa iski kunnon tequiladarra (join nuorena vahvoja..).
Kaikki maistui ihan hirveälle, ahdisti ja hiki vain valui.
Sanoin goodbye psykiatria ja jatkoin elämääni tavoitellen parempia elinoloja (ja pääsinkin töihin).
Seuraavan kerran lääkkeet tyrkytettiin burn outin myötä parikymppisenä.
Reagoin jokaiseen lääkkeeseen jotenkin pahoin - ajatukset eivät olleet selviä (olin aivan koomassa, täysi zombi), voin pahoin, söin suklaata mitä en tehnyt edes lapsena, lihoin kuin pullataikina ja inhosin itseäni yli kaiken. Ja olin kaiken aikaa ihan sumussa, lääkkeitä kun kokeiltiin suhteellisen montaa ennenkuin luovutin. Olin niin toivoton.
Luin kuitenkin lääkeselosteet aina yksityiskohtaisesti.
Sivuvaikutuksien järkyttävyydestä päätellen aineet eivät ole mitään ihan tervettä/luonnonmukaista tavaraa, ennemminkin kloriittia aivoille.
Päätin jättää napit ja puhdistaa kehon terveellisillä valinnoilla.
Olo on käynyt paranoiassa, syvässä depressiossa, itseinhossa ja kaikessa mahdollisessa.
Olen ollut kuivilla jo neljä kuukautta mutta syönyt huonoa ruokaa koko ikäni, hyvää ruokaa vasta muutaman viikon.
Jos olisin yhtään tunteellisempi ihminen, olisin varmasti hullujen huoneella tai eläkkeellä manian tai depresion vuoksi.
Jos paranoiani olisi kohdistunut parisuhteeseeni, olisi ero tullut jo kauan sitten.
Kuitenkin sosiaalinen elämäni kärsi ja karisi.
Viihdyn eniten kotona enkä poistu vapaa-ajalla muualle kuin sukuloimaan - kännääminen, tolkuton tuhlaaminen ja krääsä menettivät merkityksensä sosiaalisen elämän kuollessa.
Mielestäni ei siis kannata syödä psykoosi- tai masennuslääkkeitä kovin kevyin mielin.
Ne tarjoavat jonkinlaisen avun esim. uniongelmiin, mutta ei itse uniongelmien aiheuttajiin, joten lääkkeet usein aiheuttavat loppumattoman pyörän.
Kuulin tuttavan syövän erästä lääkettä, joka minulla oli psyykkeen tasaajana ja kauhistuin muiden ihmisten unilääkityksistä.
Liian vahva lääke voisi aiheuttaa pyörän jossa tarvitsee aina lääkitä.
Lääkinnän lopettaminen päätti oman pyöräni.
Olen saamassa vihdoin toimintakykyni ja energiani takaisin, eli lääkkeettömyyttä ei kannata pelätä mutta jos on liian paranoia, sitä ei ole hyvä tehdä yksin.
Eikä vahvoja lääkkeitä kannata lopettaa seinään, voi tulla melkoiset sivuvaikutukset jossain vaiheessa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.