http://www.suomenmaa.fi/Paakirjoitus.html
Julkinen keskustelu on tärkeä osa kansanvaltaista päätöksentekoa. Se koskee yhtä hyvin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kuin arkisia sisäpolitiikan asioita. Ulko- ja sisäpolitiikan välille on nykymaailmassa tullut unionipolitiikka eli Suomen osallistuminen eurooppalaiseen päätöksentekoon.
EU-politiikka lasketaan usein ulkopolitiikan piiriin kuuluvaksi, vaikka se on oma alueensa, jossa on sekä sisä- että ulkopoliittisia ulottuvuuksia. Ja onhan sisä- ja ulkopolitiikan välinen rajalinja - vanhan kekkoslaisen viisauden mukaan - kuin veteen piirretty viiva.
Vaikka Suomen ulkopolitiikka, mukaan lukien EU-politiikka, on pitkä historiallinen menestystarina, keskustelu siitä on aina ollut hieman takkuista. Vaikeat sotavuodet ja niiden jälkeiset vaikeat rauhan ajat traumatisoivat ulkopoliittista keskustelua.
Uutta ulkopoliittista suuntausta ei uusissa oloissa rohjettu - pientä ääriryhmää lukuunottamatta - suoraan vastustaa, mutta epäluulo oli suuri. Suomen pelättiin liukuvan Neuvostoliiton syliin ja kommunismiin. Urho Kekkoseen henkilöitynyttä idänpolitiikkaa epäiltiin erityisesti oikeistossa isänmaan myymiseksi. UKK:n kannattajien usko päämiehensä isänmaallisuuteen oli vankkumaton. Presidentti Kekkosen valtiomieskuva on kestänyt hyvin kriittisen historiankirjoituksen ja monet poliittissävyiset nakertamisyrityksetkin.
Ulkopolitiikan piilokritiikki synnytti joka tapauksessa vihjailevan keskustelukulttuurin. Opittiin ampumaan puskan takaa. Tyyli tarttui myös vastapuoleen. Virallisen ulkopolitiikan arvostelu leimattiin raskauttavasti, ja sitä vainuttiin turhan herkästi kaikissa vähänkin kriittisissä puheenvuoroissa. Erityisen ongelmallista oli kriittisen Neuvostoliitto-keskustelun leimaaminen ulkopoliittisesti vaaralliseksi. Voimissaan ollessaan Neuvostoliitto osasi myös painostaa monin tavoin pientä luoteisnaapuriaan.
Valitettavasti vihjaileva keskustelukulttuuri on periytynyt uusiin oloihin. Se ilmenee erityisesti ulko- turvallisuus- ja unionipolitiikan kiertelevänä ja piikittelevänä arvosteluna tyyliin: jotain siinä on vikaa! Muodikas syytös koskee varovaisuutta ja passiivisuutta ellei peräti vaikenemista ja tylsistymistä. Faktoja keskusteluun ei juuri heitetä, ei ainakaan kritiikin kestäviä väitteitä. Vihjaileva keskustelu elää ilman niitä. Itse asiassa se tarvitsee käyttövoimakseen nimenomaan epämääräisiä syytöksiä.
Suomen ulkoinen asema on niin vahva ja ongelmaton, että monien epävarmuuden vuosikymmenten jälkeen voidaan huokaista helpotuksesta. Riskit ja epävarmuus eivät kuitenkaan ole häipynet kansainvälisestä ympäristöstä. Ulko- turvallisuus-. ja unionipolitiikka on edelleen - urheilutermein - tarkan pelin paikka. Tarkka peli ei suinkaan ole passiivista.
Aktiivista, eleetöntä ja elämöimätöntä politiikkaa tarvitaan yhä. Uskaltaisiko keventäen sanoa: eteenpäin Matti Vanhasen linjalla!
Pääkirjoitus | Keskiviikkona 24.11.2004
Lähde ja tekijä mainittava lainattaessa.
Julkinen keskustelu on tärkeä osa kansanvaltaista päätöksentekoa. Se koskee yhtä hyvin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kuin arkisia sisäpolitiikan asioita. Ulko- ja sisäpolitiikan välille on nykymaailmassa tullut unionipolitiikka eli Suomen osallistuminen eurooppalaiseen päätöksentekoon.
EU-politiikka lasketaan usein ulkopolitiikan piiriin kuuluvaksi, vaikka se on oma alueensa, jossa on sekä sisä- että ulkopoliittisia ulottuvuuksia. Ja onhan sisä- ja ulkopolitiikan välinen rajalinja - vanhan kekkoslaisen viisauden mukaan - kuin veteen piirretty viiva.
Vaikka Suomen ulkopolitiikka, mukaan lukien EU-politiikka, on pitkä historiallinen menestystarina, keskustelu siitä on aina ollut hieman takkuista. Vaikeat sotavuodet ja niiden jälkeiset vaikeat rauhan ajat traumatisoivat ulkopoliittista keskustelua.
Uutta ulkopoliittista suuntausta ei uusissa oloissa rohjettu - pientä ääriryhmää lukuunottamatta - suoraan vastustaa, mutta epäluulo oli suuri. Suomen pelättiin liukuvan Neuvostoliiton syliin ja kommunismiin. Urho Kekkoseen henkilöitynyttä idänpolitiikkaa epäiltiin erityisesti oikeistossa isänmaan myymiseksi. UKK:n kannattajien usko päämiehensä isänmaallisuuteen oli vankkumaton. Presidentti Kekkosen valtiomieskuva on kestänyt hyvin kriittisen historiankirjoituksen ja monet poliittissävyiset nakertamisyrityksetkin.
Ulkopolitiikan piilokritiikki synnytti joka tapauksessa vihjailevan keskustelukulttuurin. Opittiin ampumaan puskan takaa. Tyyli tarttui myös vastapuoleen. Virallisen ulkopolitiikan arvostelu leimattiin raskauttavasti, ja sitä vainuttiin turhan herkästi kaikissa vähänkin kriittisissä puheenvuoroissa. Erityisen ongelmallista oli kriittisen Neuvostoliitto-keskustelun leimaaminen ulkopoliittisesti vaaralliseksi. Voimissaan ollessaan Neuvostoliitto osasi myös painostaa monin tavoin pientä luoteisnaapuriaan.
Valitettavasti vihjaileva keskustelukulttuuri on periytynyt uusiin oloihin. Se ilmenee erityisesti ulko- turvallisuus- ja unionipolitiikan kiertelevänä ja piikittelevänä arvosteluna tyyliin: jotain siinä on vikaa! Muodikas syytös koskee varovaisuutta ja passiivisuutta ellei peräti vaikenemista ja tylsistymistä. Faktoja keskusteluun ei juuri heitetä, ei ainakaan kritiikin kestäviä väitteitä. Vihjaileva keskustelu elää ilman niitä. Itse asiassa se tarvitsee käyttövoimakseen nimenomaan epämääräisiä syytöksiä.
Suomen ulkoinen asema on niin vahva ja ongelmaton, että monien epävarmuuden vuosikymmenten jälkeen voidaan huokaista helpotuksesta. Riskit ja epävarmuus eivät kuitenkaan ole häipynet kansainvälisestä ympäristöstä. Ulko- turvallisuus-. ja unionipolitiikka on edelleen - urheilutermein - tarkan pelin paikka. Tarkka peli ei suinkaan ole passiivista.
Aktiivista, eleetöntä ja elämöimätöntä politiikkaa tarvitaan yhä. Uskaltaisiko keventäen sanoa: eteenpäin Matti Vanhasen linjalla!
Pääkirjoitus | Keskiviikkona 24.11.2004
Lähde ja tekijä mainittava lainattaessa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Merkillisitä hyssyttelyä. Poliitikkojen pitäisi siis jatkaa entisellä linjalla: sammutetuin lyhdyin ajopuuna kohti NATO-jäsenyyttä. On turhaa hurskastelua puhua EU:n yhteisistä kriisinhallintajoukoista, sillä EU:lla ei ole omia joukkoja.
Käytännössä nyt ja tulevaisuudessa on kyse pelkästään NATO-joukoista: suuret EU-maat kuuluvat NATO:on. Puolustusvoimamme hiovat jatkuvasti toimintojaan ja varusteitaan NATO-yhteensopiviksi. Uutisia seuraavilta tämä seikka ei ole voinut jäädä huomaamatta. Poliitikot eivät kuitenkaan saa ääneen tunnustaa vallitsevaa tilannetta ja kehityssuuntaa.